Cats & Dogs: The Revenge of Kitty Galore (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1287468/
Komedia, tassu ylös

Ensinnäkin muistutus katsojille: tämä on lastenleffa, jossa on kuitenkin niin paljon suoraan aikuisille suunnattua sisäpiiriläppää, että vanhempikin viihtyy. Missään mielessä tämä ei ole kuitenkaan mikään loistosuoritus (jäljempänä mainituista syistä), mutta silti, mitähän IMDB:n kööri on oikein ajatellut, kun ilmestyttyään tämä kiikkui jonkin aikaa jopa Bottom-100:ssa? Siellähän on Baby Geniuses, Manos: Hands of Fate, Battlefield Earth, useampikin Seltzer/Friedberg-duon (insert genre here) Movie, useimmat Paris Hiltonin tähdittämät tekeleet (pois lukien 1 Night in Paris joka on tragikoomisuudessaan jo modernia taidetta), Uwe Bölliä ja itseoikeutetusti Levottomat 3 – Kun Mikään Ei Riitä, mutta tämän vertaaminen mihin tahanssa yllämainituista on kyllä jo liioittelua. No, onneksi fanikunta antoi tahallaan kymppejä että sai arvosanaa piirun verran realistisemmaksi.

Leffan koko olemassaolo on sikäli yllätys, että olihan melkein kymmenen vuoden takainen originaali ihan kiva, mutta että oikein jatkoa, varsinkin kun potentiaalinen katsojakunta ei välttämättä ollut edes syntynyt edellisen osan aikoihin? No, 3D-jälkiliite teatterilevityksessä kertookin kaiken tarpeellisen. 2D:nä katsottaessa arvaa taaskin, mihin kohtauksiin efektiä on eniten lisätty, ja sen huomaa aina otoksen itsetarkoituksellisesta hölmöydestä ja teennäisyydestä. Tosin parissa kohtauksessa syvyysvaikutelmalle voisi oikeasti olla käyttöäkin, mutta tuskinpa sitä juuri niissä on käytetty.

Nimipahis, Kitty Galore on oikeastaan elokuvan ainoa ja sitäkin suurempi vika, ollen noin muuten rasittavin hahmo pitkään aikaan: hyvä luonnehdinta on amfetamiinia syönyt Jar Jar Binksin ja Klonkun risteytys, pääpaino valitettavasti edellisellä. Katinretaleen falsetissa kimittävä yliärsyttävä omistaja ei myöskään ainakaan paranna asiaa. Originaali oli tässä suhteessa ylittämätön, nimittäin Mr. Tinkles varastaa show’n niissä parissa kohtauksessa joissa on taas mukana. Tosin onhan Kittyllä sentään lemmikkinä valkoinen hiiri (heh) ja apurinaan peltihampainen Paws. Mistä selviääkin, että ehkä tämä on sittenkin, toisin kuin avauskappaleessa esitin, itse asiassa ensisijaisesti aikuisille tarkoitettu, mutta tehty sellaiseksi että perheen pienimmätkin viihtyvät. Lastentarhaikäinen kun tuskin vielä ymmärtää, mitä hauskaa on kissojen tiedustelupalvelun johtajasssa nimeltä Lazenby, jonka äänenä on sir Roger Moore.

Noin muutenkin koko leffa on hykerryttävän tyylipuhdas Bond-parodia (höysteenä ripauksella buddy cop -parodiaa), ja kaikilla tutuilla kliseillä leikitellään siinä määrin, että senkin antaa anteeksi että pääjuoni on käytännössä ykkösen kierrätystä. Ihmisten osuus on minimoitu entisestään, kuvaavaa on että sankarikoira Diggsin omistajaa esittää Chris O’Donnell josta ei myöskään ole kuultu mitään noin kymmeneen vuoteen. Ääninäyttely on myös kohdallaan, mitä nyt James Marsden on vähän ihmevalinta. Suomi-dubbauksen osajakoa tai toteutusta en halua edes kuvitella, mieluummin pirautan vaikka Suurelle Cthulhulle että heräisi ja söisi pois moisen kärsimyksen välttämiseksi.

Vaikka diskonttaisi pois arvostelutilanteen – päiväkännit Mongolian yläpuolella – on leffa vioistaan huolimatta kokonaisuutena kuitenkin tarpeeksi hauska ja spontaaneja nauruntyrskähdyksiä aiheuttava, että se kannattaa katsoa. Ei täydellinen, mutta toivottavasti loppukohtauksen lupaama kolmososa (kera Mr. Tinklesin) parantaa.

Taas sieltä kuuluu jotain ininää, että tämänkin leffan arvosanan määräsi vain ja ainoastaan se, että Catherine-kissan äänenä kuullaan Christina Applegatea. Ilmeisesti blogini lukijat ovat jostain kummasta saaneet sen ihmeellisen käsityksen, että jos se puhuu Christinan äänelllä, niin minun puolestani a cat is fine too.

Missä he ovatkin tietysti aivan oikeassa.