Category: Arvostelut

Salt (2010)

http://www.imdb.com/title/tt0944835/
Trilleri, peukalo ylös

Hemmetti, tämähän oli hyvä! Mutta tämän olikin kynäillyt kotijumalani Kurt Wimmer, mies Equilibriumin ja Ultravioletin takana, ja Angelinaa nyt vaikka katsoisi lukemassa sitä Nnirvin kuuluisaa, nyttemmin varmaan jo hiirenkorville kulunutta puhelinluetteloakin. Toiminta ja vainoharhatrilleröinti ovat sopivassa määrin tasapainossa, ainoastaan loppukliimaksin venytys vähän tökkii: joskus varmaan joku tekee trillerin jossa ei ole nollaan hitaasti tikittävää laskuria jonka tahtiin pääkonna alkaa jaarittelemaan suunnitelmaansa… Juonikin oli ihan näppärä, ja olisi saattanut yllättää oikeasti ellei olisi luntannut sitä etukäteen Wikipediasta. Memo to self: luettuna tuntui liialta kikkailulta, valkokankaalla eteni yllättävänkin sutjakasti. Lopetuskin jättää lupauksen jatko-osasta (osista), ja mikäs moisia olisi katsellessa.

Resident Evil: Afterlife 3D (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1220634/
Scifi/toiminta, peukalo ylös

Vaikkei minun lisäkseni kukaan muu kehtaakaan myöntää niistä pitävänsä, Resident Evil -leffoilla on selkeästi oma kannattajakuntansa. Osa osalta ne kun keräävät aina vain enemmän katsojia ja tuottoprosenttikin kasvaa joka kerta, ja lopputuloksena aiemmin kolmiosaiseksi aiotusta sarjasta saivat tämän nelosen katsojalukujen myötä vihreää valoa jo viides ja kuudeskin osa. Ja mikäs on katsoessa, kun kyseessä ovat kuitenkin jotakuinkin laadukkaimmat pelielokuvat paria poikkeusta lukuunottamatta. Eihän niillä ole paljoa tekemistä pelien kanssa, lähinnä hahmojen, tapahtumapaikkojen, mörköjen ja ideoiden vapaamuotoista noukkimista, mutta ehkä se on vain hyvä asia. Tähän mennessä sarja on minun mielestäni parantanut osa osalta kuin sika juoksuaan, miten käy nyt?

Ensimmäiseksi hämää alun iso taistelu. Se kun ei ole mikään pikku introkahakka vaan kattaa melkein neljänneksen itse kuvasta. Aivan kuin leffa olisi ollut tarkoitus lopettaa tällä, mutta sitten tähän kului koko budjetti ja loppu piti säveltää lennossa. (Tosin sama ilmiöhän, kuitenkin paljon vähemmän häiritsevänä, vaivasi Erään Trilogian toista osaakin ensi katsomalta, mutta niin vain sitä lopulta pidetään kuitenkin saagan parhaana. Siinä tosin loppuosa elokuvaa pysyy paremmin kasassa ja on suunnitellumman oloinen.) Puoleentoista tuntiin on kuitenkin ängetty juontakin enemmän kuin monet nykyelokuvat saavat tiristettyä kahteen ja puoleen tuntiin. Eikä siinä juonessa hirveämmin aukkojakaan ole, mikäli ei liian tarkkaan kiinnitä huomiota siihen että Losin pilvenpiirtäjät palavat jo viidettä vuotta…

Yllättäen 3D:kään ei sanottavammin häiritse tai tunge silmille. Tosin enimmän aikaa se myös on täysin tarpeeton itsetarkoituksellinen leikittelyväline eikä tuo mitään lisäarvoa, koska kohtauksia joissa Milla syöksyy avonainen kaula-aukko edellä kameraa kohti on vain yksi, ja se naisparin (ei tarvitse kuulua vähemmistöön lukeakseen tämän piiloviestin leffasta, pikemminkin vain olla normaali heteromies ja antaa ajatusten juosta vapaasti) taistelu tasonloppumörköä vastaan märissä t-paidoissa kestää aivan liian lyhyen aikaa. Osasyynä 3D:n ei-ylikorostuneisuuteen paria tehostetta lukuunottamatta lienee se, että tämä on oikeasti filmattu kolmiulotteisena eikä vain jälkituotantovaiheessa laitettu paperinukkeja eri tasoille liioiteltujen CGI-efektien kera (toisin kuin 99% valkokankailla tähän mennessä nähdystä 3D-kuonasta).

Postmoderneissa viittauksissa suorastaan ryvetään. Uusitut zombit muistuttavat kovasti Alieneita, minkä takia niitä varmaankin pitää sitten ryömiä pakoon ahtaissa tunneleissa, Wentworth Miller on taas kerran suljettu syyttömänä vankilaan josta pitää paeta (valitettavasti pakoreitti ei ole tällä kertaa tatuoitu selkään), Matrix Reloadedista on varastettu tulitaistelu kuiluun pudottaessa, pääpahis on ilmetty agentti Smith, ja zombileffassa puolipakollisen Dawn of the Dead –viittauksen lisäksi on mukana referointeja todelliseen vanhan liiton menoonkin: Umbrellan koelaboratorio sekä ei-vapaaehtoisten koehenkilöiden asut ovat silkkaa THX-1138:aa, On the Beachista on napattu Alaskasta kantautuva (tosin täysin eri syistä) valheellinen radiosignaali, ja ei liene tarpeen mainita, mistä trilogiasta on peräisin lattiakuiluun laskeutuva yhden hengen kerrallaan vetävä syväjäädyttämö. Ja kuten miljoonassa kaiju-leffassa, Tokio luonnollisesti tuhoutuu jälleen kerran. Enimmäkseen lainat kuitenkin toimivat, ja houkuttelevat bongailemaan niitä lisää.

Eniten jäi tosin häiritsemään tämä reset-napin painelu: pääpahis Wesker selviää Kelju K. Kojootin tavoin vaikka ydinräjähdyksestäkin (jota sankareiden on luonnollisesti juostava kipin kapin katsomaan paljain silmin), Alicen pitäisi menettää ylivertaiset kykynsä alkulopputaistelun päätteeksi, mutta se ei hämäävästi vaikuta taistelutaitoihin tai vahingonkestoon pätkääkään vaan näkyy lähinnä paranormaalien kykyjen katoamisena – kunnes lopussa niidenkin taas vihjataan palaavan.

No, ei pitäisi valittaa, sillä leffa on genressään hyvä, viihdyttää koko kestonsa ajan, splättäystä on tarjolla riittävästi, toiminnasta saa pääosin jopa selvää, ja soundtrack on harvinaisen munakas. Parempi kuin kolmonen? Ehkä.

Jatkoa odotellessa.

PS. Lopputekstien keskellä tuleva piilocameo hämännee, jos ei lue niitä edeltäviä lopputekstejä todella tarkkaan. Sienna Miller esittää edelleen nyttemmin Umbrellan abduktoimaa ja aivopesulaittella varustamaa Jill Valentinea, mutta täysin eri kostyymillä (loogista, aikaa kulunut leffan sisäisessä maailmassa viisi vuotta) ja hiustyylillä (lyhyt tumma tukka vaihtunut pitkään vaaleaan), koska nyt halutaan että nimenomaan uusinta Ressua pelaavat tunnistaisivat daamin (pelisarjan kolmosta tai leffasarjan kakkosta muistelevien sijaan).

Zack and Miri Make a Porno (2008)

http://www.imdb.com/title/tt1007028/
Komedia, peukalo nipin napin ylös valomiekan kannattelemana

Oi voi. Kevin Smithiinkin on tarttunut amerikkalaista komediaa vaivaava kirous, että teemastaan ja runsaasta f-sanan viljelystä huolimatta vajotaan viimeisellä kolmanneksella kyyneleitä tiristäväksi vakavisteluksi & siirapiksi. Smith koettanut pelata varman päälle ja kosiskella tuulipukukansaa? Ainoastaan lopputekstien puolessavälissä (jonne ei moni random-töllääjä kuitenkaan katso) tuleva kohtaus pelastaa tämän nipin napin kuiville, mutta Smithin parhaista ollaan kaukana vaikka monta repskops-hetkeä leffa kahdella ensimmäisellä kolmanneksellaan tarjoileekin.

Muutenkin tunnelma on vähän väkinäinen, lähtökohdista huolimatta. Smitinsä katsonut nimittäin arvaa jo ennalta, mikä on aiheena, kun päähenkilöt eli kliseekuluneet mies-ja-nainen-jotka-eivät-tajua-rakastavansa-toisiaan aikovat paikata kroonista rahapulaansa pornoleffalla tai useammalla. Revenge of the Shit – the all-anal conclusion of the saga!

On pakko olla hahmojen eikä Smithin kaltaisen warssikonnossöörin tietämättömyyttä, että Warssin pornoversio ei ollut uusi idea edes 80-luvulla saatikka 2000-luvulla, ja hahmojen valitsema uusionimi Star Whores tulee sekin jo uutisryhmissä (maallikoille: se mitä ”netti” oli vuosia ennen WWW:n keksimistä) kiertäneeltä legendaariselta yhdeksänosaiselta saagalta joka on jo tyylilajiltaan pikemminkin satiirista splatteria kuin kiihottumiseen tähtäävää materiaalia, varsinkin kun aktikuvaukset(kin) ovat silkkaa komediaa (spoileri: lopussa C-3PO tappaa kaikki ja lentää R2-D2:n kanssa auringonlaskuun). Sinällään on kuitenkin pettymys, että tämän elokuvan sisällä warssipornon kuvauksista ei tule mitään lavasteiden palaessa ja teemaa joudutaan vaihtamaan. Itse asiassa, idea Smithin ohjaamasta Star Whores –filmatisoinnista on niin loistava, että maksaisin vaikka jo etukäteen nähdäkseni sen.

Jay & Silent Bob eivät leffassa näyttäydy, vaikka Smithin vakiokasvo Jason Mewes mukana onkin. Tosin Seth Rogenin habitus tuo jotenkin mieleen Smithin itsensä (joitain kymmeniä kiloja sitten). Pitänee muuten googlettaa oliko niissä esiintyjien hakukohtauksissa useampikin poksucameo; pääsivurooleissa heiluvat, Traci Lords ja Katie Morgan eivät todellakaan ole cameoita. Ensiksi mainittu muuten näytteleekin ihan hyvin, kiitos post-hydrauliikka-ajan (lähinnä tosin b-halpiksiin keskittyneen) näyttelijänuransa.

Jooei. Ei Smithin linja pure bulkkirahvaaseen, mutta tämän perusteella muunkaan teeskentely ei toimi, ja Cop Outin perusteella palkkarenkinäkään rehkiminen ei ihan natsaa. Tuomittu kulttiohjaajaksi, vai onnistuuko tekemään jollain konstilla peterjacksonit?

Inception (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1375666/
Scifitrilleri, peukalo alas

Aloin epäillä jo, että näin painajaisunta jossa minut on kaapattu takaisin ysärille ihmekikkailu- ja lopputwistielokuvien valtakaudelle. Tulkinnanvaraisuus ei häiritsisi jos sisäinen logiikka pitäisi, mutta kun ei pidä, pituutta on tunti liikaa ja olisi sitä symboliikkaa voinut vähän kevyemmällä kädellä hieroa naamaan (hei kattokaa Ariadne joka suunnittelee lapuuurintteja!). Miljoonas hidastettu otos päällekkäisistä kliimakseista kera Hans Zimmerin musiikin käy jo melkein itseparodiasta, ja lopputaistelusta lumisella vuorella tuli turhan pahat mödeern värfäree 2 -fibat. Samaten, asiat esitellään tosiaankin turhan vaikeaselkoisesti. Hauskasti neljääkymppiä lähestyvä DiCaprio näyttää vieläkin teiniltä, joten ympärille on pitänyt haalia muitakin lapsenkasvoisia Hollywood-näyttelijöitä. Näyttelijätyö tosin on mallikasta kautta linjan, mistä kiitos. Kiitos Elitistin, muistan myös rutkuttaa tosiaan unien sanitoinnista, mitä tulee alhaisimpiin viettitoimintoihin.

Eipäs nyt olla niin negatiivisia. Jos elokuva olisi leikattu tiiviimmäksi ja siinä olisi lopussa yksi tai kaksi unitasoa vähemmän, se olisi vallan mainio, mutta tällaisenaan se oli minulle Vuoden Pettymys.

Ai niin, se loppu. SPOILEREITA, ylläripylläri.
Hypoteesi 1: Cobb on todellisuudessa, hyrrä (joka alkaa vaappua, mitä se ei unessa tehnyt) on huijausta (taikurikin kiinnittää huomion aina epäolennaisuuksiin, jaa mistäs se yksi Nolanin elokuva kertoikaan?), koska hänellä ei ole vihkisormusta sormessaan joka hänellä on kaikissa muissa unissa limboa myöten (ja johon ei mitenkään muuten viitata elokuvassa).
Hypoteesi 2: Cobb on elokuvan “lähtötasolla”, mutta tämäkin taso on unta, koska meno on sen verran WTF:ää. Tosin normitoimintaelokuvan rajoissa, mikä viittaisi ykköseen.
Hypoteesi 3: Ainoastaan leffan loppu on totta: Cobb on ollut liikematkalla jolta nyt palaa, ja on lentokoneessa uneksinut kaiken muun. Tosin “mutta sitten hän heräsi ja se olikin kaikki vain unta” ei ole ollut muotia kymmeneen vuoteen, katso myös kohta 2.
Hypoteesi 4: Cobb on limbossa mutta on päättänyt sen olevan totta, jolloin hyrrä luonnollisesti tulee kaatumaan. Tätä vastaan puhuu se, että hän ei edes limbossa kyennyt kuvittelemaan lastensa kasvoja – lasten, jotka ovat kasvaneet silminnähden aiempaan muistikuvaan verrattuna.

Itse päädyn hypoteesi ykkösen kannalle ihan jo senkin takia että se sopisi leffan teemaan: Nolan onnistuu “istuttamaan” katsojan päähän epäilyksen siitä, onko tosimaailma sittenkään totta, vaikka kaikki todisteet puhuisivatkin sen puolesta.

Santa’s Slay (2005)

http://www.imdb.com/title/tt0393685/
Kauhu/komedia, lapanen ylös

Rare Exports on edelleen näkemättä, mutta jälleen kerran läpen uupuneena täpötäyden, tukahduttavan kuuman ostoskeskuksen, jonka ilmasta on happi loppunut, kaiuttimista raikaavaan pikkuoravien äänellä laulettuun Petteri Punakuonoon, postiluukkuuni ilmeisesti asennetun paperikoneen sylkemään mainostulvaan ja niin poispäin, ja niistä johtuvaa jouluaggressiota potiessani piti joka tapauksessa jollain tavalla päästä oikeaan Joulun Tunnelmaan. Suuren Cthulhun sijasta manasin avukseni Internetin, mitähän sieltä löytyisi?

“Yes, Virginia, there IS a Santa Claus!”

Nokkelasti nimetyllä Santa’s Slaylla on paha ongelma: sen alkukohtaus, jossa puujalkavitsionelinereitä laukova demonijoulupukki tupsahtaa savupiipusta riitaisen perheen ruokapöytään ja lahtaa nämä jouluisilla tavoilla (mm. hukuttamalla Fran Drescherin roolihahmon munatotiin) ja potkaiseepa vielä sen söpön hauvelinkin kattotuulettimen lapoihin, on niin repskops ja ylittämätön, että koko loppuleffa on yhtä antikliimaksia. OK, kyllä leffa toisenkin kerran herää henkiin, nimittäin pukin iskussa strippibaariin, jossa on asennetta, mutta noin yleensä kaipaisi vielä nykyistäkin enemmän novelty killingejä, mustaa huumoria ja puhdasta ilkeyttä. Niin, ja verta.

“Where do you think you’re going, fat boy?”
“I thought I’d stuff some stockings!”

Tyylilajina on kai jonkin sortin teinikauhuparodia, tosin Pukin uhrilista on vähäpukeisten kirkujien sijaan valitettavasti aika satunnainen, kunnes Pukki käy jahtaamaan elokuvan kuluessa selviävistä syistä päähenkilöksi päätyvää jolppia ja tämän hottistyttöystävää. Ja tässä vaiheessa elokuva alkaa siis vähän junnaamaan paikallaan. No, parodiaahan tämä on enemmän kuin “oikeaa” kauhua, mutta saisi sitä jännitystä nyt silti vähän enemmän kehittää sekä ylläpitää jos halutaan tyylipuhdas pastissi tehdä. Nimiroolissa häärivä ex-wrestlingtähti Bill Goldberg ei edes yritä näytellä, mikä on siksi hyvä asia koska Pukki on tarkoituksella kirjoitettu korniksi ja lakoniseksi lihaskörmyksi, ja juuri siksi homma toimii, toisin kuin ammattitoveriensa John Cenan, Triple-H:n, Kanen tai Stone Coldin temmellykset valkokankaalla (ainoastaan The Rock saa kööristä puhtaat paperit, ja KASARIA EI LASKETA), mutta tämähän ei Kokoojan kiitos olekaan WWE Filmsin tuotantoa.

“Christmas is over when I say it’s over!”

Pukin salaista tarinaahan tässäkin selvitellään muinaisista opuksista, tosin olisi kaivannut enemmän pakanamytologiaa eikä pakollista juutalais-kristillistä vääntöä (Santa = Satan, hohhoijaa), tosin absurdi tapa karkoittaa pukinperkele nostattaa silti hymyn huulille (ja jota en poikkeuksellisesti spoilaa tässä, vaikka mieli tekisi). Lopetuskin on vähän töksähtävä hätiköidyn oloinen, mutta toisaalta väistämätön että saadaan kauhuelokuville tyypillinen jatko-osakoukkulopetus.

“Naughty!”

Vaikkei “Joulupukin veriretki” olekaan siis täydellinen, on se kuitenkin niin riemastuttava, että se on kaikille jouluhössötykseen kyllästyneille pakkokatsottavaa. Ja tässä on joka tapauksessa tavoitettu se hakemani oikea Joulun Henki, eli siis samanlainen kuin iki-ihanassa The Lobo Paramilitary Christmas Specialissa.

“Who’s next?”

Hard Revenge, Milly (2008) & Hard Revenge, Milly: Bloody Battle (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1483385/
http://www.imdb.com/title/tt1468324/
Eksploitaatio, peukalo alas

Oi voi. Tähän kaksikkoon kohdistui Elitistin arvostelun perusteella todella kovat odotukset. Niinpä pudotus todellisuuteen onkin todella kova.

Ykkönen on lyhäriksikin pelkistetty. Juonta ei ole käytännössä lainkaan, tai no onhan siinä alkuasetelma: perinteisessä post-apomaisemassa riehuva lakisääteinen psykojengi tappoi Millyn perheen (epäkorrektismi-bonusta moukarinheitosta palavalla vauvalla) ja silpoi tämän melkein hengiltä, mutta tuntematon hyväntekijä teki Millystä kyborgin jolla on haulikko reidessä ja lihanleikkaajarobotti rintakehässä. Ja nyt Milly tappaa jengin. Välissä sitten hukataan arvokkaita minuutteja siihen, että luodaan melankolista tunnelmaa istuskelemalla paikallaan, mikä luo turhan ison kontrastin siihen että jengi on splatter-komedialle tyypillisesti totaalisen ylinäytelty. Millyä esittävä Miki Mizuno taas selkeästi näyttelee kuin olisi vakavassa elokuvassa. WAT. Lisätään päälle kotijumalani Yoshihiro Nishimuran loihtimat verisuihkut, totaalisen absurdit tapot ja pimahtanutta huumoria, ja, niin, mitä? Ei vain silti toimi. Lisäksi leffa on selkeästi tehty kengännauhabudjetilla, koska tapahtumapaikkojakin on tasan yksi. Nallekarhuun piilotettu veitsi oli tosin kiva tatsi.

Hieman pidempi kakkonen sentään käyttää jo useampaa tapahtumapaikkaa, ja ihan lavasteitakin on tehty, tosin ei siinäkään ole juonta kuin nimeksi. Ykkösessä fileroidun jengin pääpahiksen miesrakastaja omine jengeineen jahtaa Millyä, ja samaisen pääpahisvainajan jengissä heiluneen velipuolivainajan tyttöystävä pyytää Millyltä apua kostaakseen hänelle tuntemattomaksi jääneelle rakkaansa tappajalle (eli siis Millylle). Mutta voi! Melankolista tunnelmointia on nyt entistä enemmän, ja siihen istuu kovin huonosti splatter-väkivalta tai kreisit sivuhahmot, kuten pääpahiksena häärivä elämää suurempi nahkahomo tai Millyä kokoon parsiva hihittävä hullu tohtori. Budjetin kasvun näkee myös siitä, että splättäystä ja Nishimuran tavaramerkkiverisuihkuja on mukana entistä enemmän ja entistä mielikuvituksellisemmin. Mistä pitää kyllä kakkosta kehua varauksetta on taistelukoreografia, ja etenkin taistelukohtausten leikkaus ja kuvaus: salamannopea ja sulava toiminta säilyy koko ajan ruudulla ja katsoja pysyy tapahtumien kärryillä, mitä ei idän eikä lännen mätöissäkään näin post-Matrix-aikoina kovin usein tahdota osata. Siitä huolimatta, tämäkään ei tunnu oikealta elokuvalta: dialogia on vähänlaisesti, niiden taistelujen lisäksi ei tapahdu paljon mitään, ja jälleen vakavan draaman sotkeminen splatterkomediaan tökkii todella pahasti niin että kokonaisuus on paljon paljon vähemmän kuin osiensa summa. Loppukin on vähän WTF? Toisaalta avoin, toisaalta lopullinen. En saa selvää. Tosin tälläkin kertaa bonusta kekseliäästä aseesta, nunchakuihin piilotetuista konepistooleista (ja olihan se kahdesta pampusta koottava haulikkokin vänkä).

Wanhaan Bad Tasteen vertailu olisi niin kulunutta, että suositaan suomalaista: Nato Commandokin vie tätä kaksikkoa kuin litran mittaa.

The Expendables (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1320253/
Toiminta, peukalot ylös bensaräjähdyksen säestämänä

Alkuun huonot uutiset: The Expendables ei ole täydellinen. Sitten ne hyvät: se on paras vakavissaan tehty toimintaelokuva sitten John Rambon. Se on puhdasta Voittoa, Oikeutta ja Parhautta ja silkkaa ihanaa kasaria. Ja toisaalta, nyt jatko-osille jää tilaa parantaa.

Toiminta on tymäkkää, tunnelma on kohdallaan, ja Syltyn ja Ahnuldin toisilleen kuittailevaa vuoropuhelua kera Brucen kommentaarin seuratessaan suorastaan tikahtuu (tosin paha moka: Ahnuld poistuu kankaalta sanomatta “I’ll be back.”). Loppuisi nyt kuvernaattorin kausi että tätä olisi enemmänkin kuin yhden kohtauksen verran! Äijäenergiaa on ilmassa kuin klassisessa Predatorissa konsanaan. Maitoilu ja poliittinen korrektius on tipotiessään, tässä ollaan Aitojen Asioiden äärellä. Alusta asti meno on myös reipashenkistä splättäystä jossa ei irtotorsoja ja muita ruumiinkappaleita säästellä, ja ruma sana sanotaan niin kuin se on.

Syltty on myös tajunnut sen mitä WWE Films ei: Stone Coldista ei pidä tehdä leffan yksinäistä sankaria saatikka antaa tälle useampia vuorosanoja, vaan tästä pitää tehdä pääpahiksen puhetaidoton muskeli. Noin muuten Couturen ja Stone Coldin jo nimilistan perusteella ennalta-arvattavissa ollut matsi on silkkaa lollercoasteria sanan positiivisessa merkityksessä. Dolpan iso rooli ilahduttaa myös, samaten hävettää tunnustaa että olikin unohtunut, minkä kokoinen järkäle Ruotsin ylpeys oikeasti on ja miten vikkelästi silti liikkuu iästä huolimatta. Statham nyt on tietysti äijjä joka melkein varastaa leffan – itse asiassa, miehen hahmo on Dolpan ohella ainoa jolla on oma sivujuonensa, mikä on vain omiaan kohottamaan tätä leffan staraksi kuten Oikein onkin.

Käsikirjoitus nyt on mitä on, teema on sama kuin suunnilleen kaikissa ekan Rambon jälkeisissä Syltty-leffoissa (Rockyt poislukien): Tarzan on tähän asti ollut tyytyväinen viidakon valtiaana tappaessaan, mutta sitten hän saa vastustamattoman halun suojella valkoista naarasta. Monet tapahtumatkin toistuvat epäilyttävän samanlaisina. Mutta eihän tässä muuten tulisi nostalginen kasariäksön-tunnelma jos tässä olisi joku syvällinen pohdiskelu.

Oikeastaan loppupeleissä jää kaipaamaan vain onelinereita, niitä on aivan liian vähän. Haloo, kun Stathamin hahmon nimi on Christmas, niin miksi ihmeessä tämän tyttöystävän nimi ei ole June että saataisiin mukaan edes puujalkavitsi “Christmas in June”? Muutenkin nimestä irtoaa vain pari vitsiä. Sama pätee muihinkin, suorastaan veistelyä huutaviin roolinimiin. Ja pahiksen kekseliäs kuolintapa kaipaisi aina nasevaa sutkautusta tuekseen.

Toinen, pienempi seikka liittyy sitten siihen, että apinakiikkuja (anti)sankarjoukon kulkupeleinä ei vain voi hyväksyä.

Mutta nuo ovat vain kauneuspilkkuja. Ei näin pitkälliseen analyysiin venyisi, ellei elokuvaa rakastaisi. Kun lopputekstit pamahtavat ruutuun ja “The Boys Are Back In Town” pamahtaa soimaan, ei voi muuta kuin nyökytellä: näinhän se on. Kasariäksön on taas keskuudessamme.

Jatkoa – ja etenkin poissaolollaan leffaa kunnioittaneiden kyrmyniskojen vastavetoja – odotellessa.

Clash of the Titans (2010)

http://www.imdb.com/title/tt0800320/
Fantasia, peukalo alas aina manalaan asti

Jos ei Kreikan mytologiasta saada irti kuin tämmöinen haiseva läjä niin ei pitäisi edes yrittää. Olympos-kohtaukset ovat silkkaa campia, ja huonoa sellaista. Originaalia en muista (varmaan on tullut katsottua pikkupoikana), mutta ei niiden möllienkään olisi noin suoraa tribuuttia tarvinnut olla että animaatio nykii eikä näytä aidolta – ai eikö se ollutkaan tahallista?

Lisäksi tulee mieleen se, että Peter Jacksonhan aikanaan vitsaili, että Kuninkaan paluusta ei voida käyttää kahta tuntia siihen kun Frodo ja Sam kävelevät Mordorin halki, no tämän leffan tekijöiden mielestä olisi selkeästi voitu, koska suurimman osan ajasta (siltä se ainakin tuntui) sekalainen sankarijoukko kera maailman ärsyttävimpien comic reliefien taapertaa valkokankaan halki. Hillittömän tylsyyden keskellä – niitä monsteritaisteluita lukuunottamatta – ei joko tapahdu mitään tai sitten horistaan reploja paperista.

Noin muutoin käsikirjoitus on käsittämätöntä namedroppailua, joka avautuu vain Kreikan mytologiaa enemmän tunteville, jotka sitten itkevät verta kun materiaali on raiskattu ja jätetty potentiaali hyödyntämättä. Sam Worthington näköjään möllöttää roolin läpi samalla yhdellä ilmeellä kuin T4:n ja trailerien perusteella Avatarin, jotenkin tulee elävästi mieleen John Cenan “suoritus” The Marinessa. Ainoa syy katsoa loppuun asti oli Gemma Artetonin (kovassa nosteessa kun kahden kesäleffan naispääosassa) Io.

Jaa niin, 3D:tä ei ollut lentokoneessa katsottuna tarjolla, mutta selkeästi erottui nolosti ne itsetarkoituksellisesti korostetut kohtaukset, joihin sitä oli valmiissa tuotoksessa todennäköisimmin ripoteltu. Soundtrack oli kyllä ihan kiva Hans Zimmer -pastissi. Ja mitämitä, ei saatu edes Kraken/Andromeda tentacle rapea? (hoh hoijaa viikinkkistä menoa, Cetus olisi kylläkin kreikkalaistarujen merihirviö, mutta eipä sillä enää ole mitään väliä, niin ja djinnejäkin persialaistaruista, joo tiedän että kasariversiokin sotki mytologioita mutta silti…)

Ja tätä pitäisi sitten kärsiä ihan trilogian mitalla? Haistakaa nyt jo…

Cop Out (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1385867/
Komedia, peukalo alas

Cop Out oli loppupeleissä itkettävän vakavissaan tehty buddy cop -pastissi alun sitaateilla kuulustelua ja muutamaa irtovitsiä lukuunottamatta, paljon ilkeämpää satiiria olisi kaivannut. Enimmäkseen se tuntui lähinnä tylsältä. Smithin tavaramerkiksi muodostuneet warssiviittauksetkin olivat minimissään. Pitää katsoa hyllyssä odottava Zack & Miri, josko se palauttaisi uskon Smithiin eikä tarvitsisi luulla että luova tankki tyhjennettiin vuosituhannen taitteessa Dogman ja Jay & Silent Bob Strike Backin myötä.

The A-Team (2010)

http://www.imdb.com/title/tt0429493/
Toimintakomedia, peukalo ylös

Olin jo valmistautunut Liam Neeson -antipatiassani teilaamaan tämän täysin. Tekosyy, koska “lapsuusmuistoni raiskattiin” -kortin pelaaminen ei olisi onnistunut, sillä kasarilla ei Viihdekanava/PT V näkynyt läheskään joka talossa, enkä muista tätä peruskanaviltakaan tulleen (ennen kuin vuosituhannen vaihteessa sitten TVTV!, nykyinen Subi, alkoi pyörittää uusintoja).

Hittolainen, tämähän yllätti positiivisesti, sillä tämä on wanhan liiton äijjäilyelokuva josta tulee melkein kasariäksön mieleen. Pääsääntöisesti toiminta on PG-13-luokitus huomioiden onnistunutta ja vitsitkin hauskoja. Erityisesti nauratti BA:n rystysiin tatuoidut “PITY” ja “FOOL”. Onelinereitäkin heitellään. Salaliittojuoni melkein kompastuu itseensä, mutta menköön. Castauskin on onnistunutta – oikeasti, World of Warcraftin mainoksista nykyään paremmin tunnetun Mr. T:n läsnäolo olisi tehnyt tästä silkkaa campia.

Jatkoa odotellessa. TV:ssä vaiko elokuvina?

—

Apropoo, mikä “A-Team”? Toki se on ollut silloin kasarilla vetävä nimi, mutta kun USA:n armeijan erikoisjoukkojen peruspalikka “A-Team” on 12 miehen ryhmä. Toki 12 päähenkilöä olisi vähän liikaa, niin tv-sarjaan kuin elokuvaan. Entä mitä tämä sekoilu ranger-rykmentistä? Onhan ranger-koulutus käytännössä edellytys “vihreisiin baretteihn” pyrkimiselle, mutta rangereita ei käytetä tuontyyppisissä operaatioissa kuin mistä elokuva alkaa, ja poppoon paraatiunivormutkin ovat kyllä nimenomaan erikoisjoukkojen hihamerkeillä (baretin kokardi viittaa 7. erikoisosastoon). Mutta sitten itse pihviin: ennen karkuteille joutumistaan pojat olisivat taustatarinassa sopineet pikemminkin Delta Forcen operaattoreiksi, neljän sotilaan ihmekeikkoja heittävä tiimi sopisi tuohon harvinaisen löyhäorganisaatioiseen yksikköön paljon paremmin, ja sen verran TJ0:lta meno kasarmilla vaikutti leffan perusteella, että tuskin muilta kuin Deltalta moista suvaittaisiin.