Tango & Cash (1989)

http://www.imdb.com/title/tt0098439/
Kasariäksön, aurinkolaseista heijastuu valtavan bensaräjähdyksen lisäksi nostetut peukalot

Tajusin, etten ollut katsonut tätä 17 vuoteen. En vieläkään tajua, miksi en. Tässä kun on kaikki se parhaus, mikä teki kasariäksönistä kasariäksöniä, vedettynä tappiin. Dialogi koostuu käytännössä pelkistä onelinereistä. Jos jokin näyttää siltä, että se voisi räjähtää, näin käy. Pakollinen takaa-ajokohtauskin suoritetaan minigunin isoveljellä M61 Vulcanilla aseistetulla, tuunatulla monsteriautolla maansiirtokoneita vastaan. Fysiikan lakeja ei tunneta. Väkivalta novelty killingeineen saa kukkahattutädit vaatimaan uutta videolakia. Jösses, joku lällyilevä Tappava ase sai kolme jatko-osaa ja tämä ei yhtään?

Rambo is a pussy!

Richard III (1995)

http://www.imdb.com/title/tt0114279/
Draama, peukalo kohoaa käden mukana tervehdykseen

Parhautta. Etenkään panzergraulla Rolls-Roycella ei voi hävitä. Oscarit puvustuksesta ja lavastuksesta ja täysin aiheesta, mutta olisi sitä voinut miespääosastakin heitellä. Shakespearen dialogi yhdistettynä kieleen nähden aivan liian moderniin kuvastoon, neljännen seinän rikkomiseen ja loputtomaan määrään tarkkaan harkittuja yksityiskohtia on vastustamaton yhdistelmä.

Toisaalta, koska nimihenkilöstä tulee kovasti niin motiiveiltaan kuin käytökseltäänkin mieleen Heath Ledgerin tulkinta Jokerista (tai siis, kronologisestihan asia on päinvastoin), pistää miettimään, millainen olisi voinut olla 1989-Pättis, jos Jack Nicholson Show’n sijaan siinä olisi ollut sir Ian (nykyisellään mies alkaa valitettavasti olla liian vanha rooliin).

Transformers: Dark of the Moon 3D (2011)

http://www.imdb.com/title/tt1399103/
Mecha, robottipeukalo niin alas kuin ikinä menee

Hetkinen vain, tiivistän tässä patoutuneet fffffffruuuuuu-straationi osa osalta huonontuneen trilogian niistä osuuksista, joissa ei ole robottitaistelua:

VITTU MITÄ PASKAA

Jopa Bay-fanin mielestä tämä on Bayn huonoin elokuva ikinä, ja noin miljoona kertaa paskempi kuin Pearl Harbor. Ihan toimivaa introa lukuunottamatta elokuva alkaa noin kahden (2) tunnin kohdalla, ja 45 minuutin mittainen lopputaistelu on täysin juonettomaksi pitkitetty, täynnä epäloogisuuksia, klaffivirheitä ja ruudun ulkopuolella tapahtuvia ihmekäänteitä (kuten koko muukin elokuva: missä välissä oli muka vain yhdeksän (9) Autobottia hengissä Maapallukalla, kun niitä edellisosasakin jäi henkiin paljon enemmän ja Decepticonit ovat olleet piilossa?). Ja sekin on tungettu täyteen naamanvääntelyhuumoria. Väliin jäävässä osuudessa tätä on vielä enemmän, plus tarpeettomia sivujuonia jotka eivät johda mihinkään. Kerran, ainokaisen kerran, elokuvan huumori irrotti yhden naurahduksen: kun Sentinel Prime (äänenä Leonard Nimoy) lohkaisee “The needs of the many outweigh the needs of the few” (tosin repliikin sisältö lähinnä nolostuttaa: Sentinel käyttää tätä perustelemaan miksi ~7 miljardia homo sapiensia kannattaa hävittää muutaman cybertronilaisen tieltä).

3D:täkään ei käytetä yhtään mihinkään (vaikka nimenomaan lopun korkeuskammoa laukovissa kohtauksissa siihen olisi ollut tilaisuus) paitsi lens flarejen, CGI-soran ja etualalla olevien yksittäisten esineiden tunkemiseen naamalle, sekä ihmiskunnalle tärkeiden esineiden kuten USA:n lipun ja Rosie Huntington-Whiteleyn gluteus maximuksen esittelyyn. Ja näköjään Bay on yrittänyt kopioida Zack Snyderin hidastukset, sillä erolla että Bay ylikäyttää niitä jopa Snyder-mimttapuulla. Ei sikäli, koko elokuva nimittäin tuntuu etenevän hidastettuna. 2h 35min on muutenkin toimintaleffalle yläkanttiin, mutta tässä pitkästyisi vaikka katsoisi pelkän lopputaistelun.

Shia LaBoeufin hätääntynyttä naamanvääntelyä ei kestä kukaan, sentään RHW lievittää tuskaa kosska älyää toimia (MB SLS AMG:n ohella) silmäkarkkina sen sijaan että yrittäisi näytellä. Niin katoaa mainen kunnia: taannoin ennustin, että Megan Foxin tähti oli saavuttanut lakipisteensä, kun hän oli mennyt haukkumaan juutalaista Hollywood-ohjaajaa (Bay) Hitleriksi, minkä jokainen normaaliälykkyydellä varustettu ihminen ymmärtäisi olevan viihdealalla ammatillinen itsemurha, ja niinpä hänen hahmonsa kirjoitettiin kylmästi ulos kolmosesta.

Kovasti se Bay selittää, kuinka aiemmista osista saatu palaute oli otettu huomioon tätä tehtäessä. Ilmeisesti niin, että kaikkea, mitä oli haukuttu, piti lisätä moninkertaisesti? Vai onko sittenkin syypää tuottajan pallilla istuva kavala Peilivuori? Pakko olla, koska mies joka on tehnyt jotain näin jumalaista ei voi omin nokkineen osua näin pahasti harhaan.

Onneksi trilogiaan ei sittenkään laitettu viittauksia G.I. Joeen, voi sentään edes siitä nauttia ilman, että joutuisi muistelemaan tätä.

X-Men: First Class (2011)

http://www.imdb.com/title/tt1270798/
Sarjisleffa, mutanttipeukalo ylös

Kuraisen X-Men Origins: Wolverinen jälkeen odotukset olivat aika nollilla, mitä Ryhmä-X:n seuraavaan elokuvainkarnaatioon tulee. Edes tieto siitä, että tässä on pääpahiksena natsiemigrantti, joka on sisustanut ikioman ydinsukellusveneensä pallotuoleilla ja jääkarhuntaljoill- anteeksi, mitä olinkaan sanomassa?

Kerrankin pääpahis on saanut arvoisensa leffan, sillä XMFC on vielä enemmän täyttä timanttia kuin Emma Frost. Suorastaan hykerryttää katsella 60-luvun henkistä 60-luvulle sijoitettua tarinaa, kun trikoot olivat vielä kirkkaita ja pahiksilla silmää interiööridesignille. Niin lavastus kuin jopa efektityökin on uskollista 60-luvulle. Ja ajankohta muistuttaa myös, että tarinan allegoria oli selvempi kuin nykyään, kun vähemmistöryhmän kansalaisoikeuksia ajavan liikkeen johtajat, joista toinen kannattaa väkivaltaa ja toinen ei, ja toisen nimikin on vieläpä X, riitaantuvat keskenään. Elokuva nokittaa vieläpä sillä, että ne, keistä muodostuu väkivaltaa ajava Mutanttien veljeskunta, käyttävät selkeää Mustien pantterien tervehdystä sanoessaan ”Mutant, and proud of it!”

Näyttelijätyökin on mallikasta kautta linjan, ja onhan maskeerauksella osansa asiaan, mutta siitä huolimatta James McAvoy näyttää ällistyttävän paljon nuorelta Patrick Stewartilta. Myös Wolverine-cameo – jossa on itsetarkoituksellisesti, ehkä jopa purejenkkilän kaksinaismoralistista sensuuria varovaisesti pilkaten, käytetty se yksi PG-13 -ikärajan salliva ”fuck” – on silkkaa parhautta.

Ainoa, sitäkin isompi miinus tosin siitä, että lopputekstien jälkeen ei ole perinteistä Marvel-elokuvaan kuuluvaa lisäkohtausta.

Thor (2011)

http://www.imdb.com/title/tt0800369/
Sarjisleffa, peukalo karkoitetaan Heliin

Supersankarielokuvista vaikeimpia ovat “origins moviet”, joissa sankari pitää esitellä myös muille kuin ykkösnumerosta lähtien tarinaa seuraaville nörteille. Lisäksi ainakin itselleni supersankarielokuvista kolahtavat parhaiten ne, joissa trikooheeroksella ei ole lainkaan superkykyjä (teknologian tai koulutuksen lisäksi), tai jos onkin, niin korkeintaan maltillisia: Batman, Punisher, Iron Man, jne. Miten siis onnistuu pätkä, jossa pitäisi päästää viikinkijumala mesoamaan nykypäivän Midgårdiin?

No huonosti, totta kai. Thor kärsii kaikista “origins movien” ongelmista potenssiin kymmenen. Leffassa ei oikeastaan tapahdu yhtään mitään, siinä vain patsastellaan paikallaan, droppaillaan nimiä ja esitellään hahmot jotta he olisivat katsojille tuttuja tuloillaan olevassa The Avengers-leffassa. Tässäkin mennään paikoitellen metsään: 95% katsojista ei taatusti tajua Hawkeye-cameota (ennen The Avengersia, siis) ellei Marvel-kyky ole vähintään tasolla 8 ja omaa +2 Kiinnostusta Alaan. Ja (kuulemma) Kapteeni Amerikan oman leffan sekä The Avengersin juonen kannalta tärkeä Cosmic Cube esitellään vasta lopputekstien jälkeisessä otoksessa – tässä sen sijaan keskitytään Casket of Ancient Wintersin pöllimisyrityksiin Asgårdista. Apropoo, ja vaikka amöriikkäläiset eivät ymmärräkään skandien päälle, niin ei se ole syy jättää niitä tekstityksestä pois: Asgård, Bifröst ja muut vastaavat kun nimenomaan kaipaavat sitä metal umlautia tuekseen.

Lisäkiusana aikamme yliarvostetuin näyttelijätär Natalie Portman esittää (sikäli kuin tätä verbiä voi enää edes käyttää) miljoonannen kerran saman (ainoan) ärsyttävän vakioroolinsa, ja siinä vaiheessa kun aasat ja einherjar-posse (tai no, ei Warriors Threestä taida kuin yksi olla ascendannut kuolevainen, muut ovat aitoja aasoja) alkavat mättää jotuneita pataan piirroselokuvalta näyttävässä CGI-animaatiossa, nimihenkilön lennellessä viitta hulmuten kärpäsen kokoisena prötönä screenillä, tarina alkaa kiinnostaa inhimillisellä tasolla ihan yhtä vähän kuin eräänkin kryptonilaisen moniosaajan xenofiliaan liittyvä problematiikka. Eikä pelkkä supersankarille sopivassa asennossa posettaminen mahtipontisen musiikin soidessa ei myöskään riitä sisällöksi, vaikka sitä olisikin puolet leffan kestosta.

Niin, ja tämähän katsottiin tietysti 2D:nä koska kaikilla blogin lukijoilla lienee tiedossa mitä mieltä olen 3D:stä. Kiitos paskan konversion, tekstitys on välillä punavihermössön sotkemaa ja kuva sumea, vaikka tämäkin on alun perin filmattu 2D:nä ja konvertoitu vasta jälkituotannossa 3D:ksi – mutta siitä huolimatta 2D-versio on tekstityksineen takaisinkonvertoitu 3D:stä? WTFIGO? Ja edelleen se että Heimdall, “jumalista valkoisin”, on yönmusta, tuntuu yhtä luonnolliselta kuin Onni-klovni hautajaisissa. Affirmative action saavuttaa tältä osin jo kyseenalaisen ennätyksensä.

Ei viikinkijumalilla (jotka raamattuvyöhykkeen lepyttämiseksi on blandattu Stargåte-alieneiksi) voi kokonaan hävitä, mutta ei se JMS:n ja Stan Leen cameo riitä elokuvaa pelastamaan. Aika pirun kallis introsekvenssi Avengersille.

Lesbian Vampire Killers (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1020885/
Kauhuparodia, pe… ukalo alas

Koska eksploitaatio ei ota edes itseään vakavasti, niin onko ylipäätään järkevää parodioida sitä? Maailman parhaan nimen omaava LVK sortuu liian usein, etenkin loppupuolella, turhankin vaivaannuttavan vakavaksi, leffan rytmitys kärsii, eikä huumorikaan ole hauskaa. Antisankarikaksikko on pelkästään rasittava, eivätkä vitsitkään osu kovin usein maaliinsa, ja venyttäminen ja toistaminen harvoin parantaa huonoa (tai edes hyvää) vitsiä. Jossain vaiheessa hermostuu siihenkin, että ruotsalainen/saksalainen tyttöporukka hokee koko ajan “jaaaaaa!” – kunnes kääntää äänen pois ja nauttii pelkästään näkymistä. Joita on otsikko huomioiden aika vähän, vaikka kauhugenreen nähtävästi lopullisesti profiloitunut MyAnna Buring kuuluukin joukkoon jota katselisi mieluummin vaikka sitä Nnirvin puhelinluetteloa lukemassa kuin tässä. Ikärajan laskemiseksi vampyyritkin mössähtävät valkoiseksi limaksi (öhö öhö öhö, öhö öhö öhö) sen sijaan että veri roiskuisi pitkin tannerta tai kalmo hiiltyisi elävältä (kuolleelta).

Joo, onhan tämän tarkoitus olla parodia eikä oikea vampyyrisploitaatioleffa, mutta kokonaisuus ei silti vain toimi. Jos haluttiin tehdä pilaa, niin asenteen olisi pitänyt olla koko lailla ilkeämpi ja räävittömämpi ja olisi pitänyt irroitella enemmän. Tai edes olisi voinut sekaan sotkea neljättä seinää rikkovaa itsereflektiota Last Action Heron ja Scream-sarjan tyyliin. Mutta paljon mieluummin olisin itse nähnyt ihan rehellisen, nakuilua täynnä olevan ja verellä läträävän eksploitaatioversion samasta aiheesta. Tai no, koska aihe (kuulemma) käsiteltiin tyhjentävästi 70-luvulla…. ei, ei sekään riitä selitykseksi, Bitch Slap oli silti nautittava kokemus vaikka olikin 130% puhdas pastissi.

OneChanbara: The Movie (2008)

http://www.imdb.com/title/tt1192613/
Splatter, peukalo alas

Jos pelin alaotsikko on ulkomaanlevityksessä “Bikini Samurai Squad”, sen ainoana sisältönä on zombinmuussauksen lisäksi sankarittarien varustelu aina vain niukemmilla fetissivaatteilla, ja siihen perustuvan leffan pääosaan on castattu kolme AV-tähtöstä, niin lopputulos ei voi olla muuta kuin sitä parhautta? Eihän?

Väärin arvattu, maailman parhailla premisseillä liikkeelle lähtevä leffa, jolla oli saumat päräyttävimmäksi pelifilmatisoinniksi ikuna, hukkaa potentiaalinsa täysin. Pelkät kameran linssin tahriviksi CGI-veripilviksi salamannopeilla leikkauksilla mössähtävät zombit eivät riitä zombimätössä: pienestä budjetista huolimatta parempaan olisi pitänyt päästä, vrt. klassinen Braindead tai tuoreempi Død snø. Ja kun kerran ruudulla kerran on AV-tähtösiä, niin vartalon kurveja saisi kyllä sitten esitellä koko rahalla. On se, on se semmoinen pieni budjetti, mutta eikö raha riittänyt jumankekka edes valaistukseen tai herkemmällä kennolla varustettuun digikameraan? Päivälläkin on hämärää kuin Karigasniemellä kaamosaikaan ja yöotoksista ei saa enää mitään selvää, no varmaan kökköisä efektityö peittyy näin paremmin, mutta ei silti ole kivaa tihrustaa.

Ja mitvit, videopelien suoraviivaisen tekosyyjuonen tilalle on taas värkätty jotain ihme traumaattisia takaumia ja katkeraa sisarusten välistä kaunaa? Onko tämä joku lakisääteinen juttu Jaappanissa? Ei juoni toimi kuitenkaan, ja nyt se vain vie tarpeettomasti tilaa toiminnalta, etenkin kun kestoa ei ole kuin vähän päälle tunti. Ja sitä läskiä ja äärimmäisen ärsyttävää comic reliefiä (ei mukana pelissä) olisi kyllä saanut miettiä kahteenkin kertaan, ja miten helvetissä em. pelleä lukuun ottamatta tunnelmasta on viritetty melankolisen alakuloinen, kun kerrankin olisi ollut tilaisuus räävittömään revitykseen? Noin muutenkin leffan rytmitys on totaalisen pielessä ja minkäänlaista jännitettä tai tarinan kaarta ei pääse vahingossakaan syntymään. Mikä ei toiaalta haittaisi, jos edes visuaalinen puoli ja toiminta olisivat kunnossa.

No, onneksi japani-splatter-pyhimys Nishimura-sanilla ei ole tämän kanssa mitään tekemistä, ja miehen Helldriver tulee satavarmasti pyyhkimään tämän pettymyksen mielestäni jahka saan lad… hankittua ja katsottua sen.

Fast Five / Fast & Furious 5: Rio Heist (2011)

http://www.imdb.com/title/tt1596343/
Autoilulla maustettu toiminta, peukalo ylös

Olipa kerran leffasarja, joka kerrankin keskittyi olennaiseen: laittomiin katukilpa-ajoihin ja muuhunkin autoilla kaahaamiseen. Sitten studio huomasi, että menestystä tuli, mutta heidän mielestään aihepiiri rajoitti potentiaalista katsojakuntaa. Ratkaisuksi keksittiin, että keskitytäänkin tästedes ryöstöihin perinteisemmän toimintaleffan puitteissa ja käytetään autoilua enää vain mausteena.

Tähän on siis tultu: laittomissa katukilpa-ajoissa käydään kahdesti, mutta kummallakaan kerralla itse ajotapahtumaa ei näytetä lainkaan. Tai no, on siellä välissä yksi lyhyt kiihdytyskisa kun (anti)sankarit ovat pöllineet pari poliisiautoa. Muuten ajelua saakin sitten odottaa vasta aivan loppumetreille, jossa fysiikan lakeja uhmaavassa takaa-ajossa (edes kaksi tuunattua autoa EI hinaa useampitonnista kassaholvia moottoritienopeuksilla niin että sama holvi hinataan vielä läpi rakennuksista, autoista, jne. vauhdin kärsimättä tästä lainkaan) romutetaan varmaan jo enemmän poliisiautoja kuin Blues Brothersissa konsanaan (ei tosin samaan läjään). Pitääpä tarkistaa DVD:ltä, kumpi voittaa.

Mutta yllättävän hyvin muutos pelkästä kaahauselokuvasta yleistoimintaelokuvaksi on onnistunut, ja sarja jatkaa osa osalta parantamistaan (kolmososa poislukien). Suuresti inhoamani Mödeern Väärfäree 2:n Rio-kentät on kyllä selkeästi pelattu, mutta se ei haittaa sillä tässä tapahtumat sentään etenevät käsikirjoituksen mukaan ilman että pelaaja jää jumiin skriptausbugin takia. Naljailu ja onelinerit ovat myös hallussa, eikä tarina jää missään vaiheessa paikoilleen laahaamaan.

Diisuli keräsi vesilihaksien sijaan näköjään ihan vain massaa, ettei The Rock näyttäisi tähän verrattuna liian isolta kun jäbät ottavat matsia. (Mies myöntää tämän ihan itse haastatteluisakin, eli ei ole omaa kuvitelmaani. Plus on tietyllä lailla realistisempaa, missä vaiheessa miehen hahmo ehtisi käydä salilla reenaamassa steroidien voimalla?) Tosin huvittavasti The Rockilla näyttäisi koko ajan olevan hirveä hiki, lieneekö tarvittu spraypullosta suihkutettua vettä lainkaan vai riittäneekö pelkkä Hiihtoliiton d-vitamiinin luontainen sivuvaikutus? Sinällään molempien köntysten wanhan liiton karisma kannattelisi elokuvaa jo yksinään, mikä saa suremaan sitä, miten molemmat hukkasivat nolkytluvun sen sijaan että olisivat tähdittäneet moderneja äksönklassikoita.

Tokyo Driftin ainoan hyvän hahmon tapattaminen siinä kostautuu edelleen, koska nelosen lisäksi vielä tämäkin (ja todennäköisesti myös kutonen) on prequel sille. Ongelma toki tiedostetaan kuittailemalla hemmolle koko leffan ajan jotta “eikös sinun pitäisi olla Tokiossa”. Mutta omasta mielestäni kutonen saisi jo retconnata TD:n kokonaan olemattomiin, tai ainakin selittää jotta “kyllä se kaiffari selviää vaikka jääkin räjähtävään autoon”, sillä palautetaanhan nelosessa kuolleeksi oletettu Lettykin tässä elävien kirjoihin lopputekstien päälle tulevassa kohtauksessa.

Hämmentävää kyllä – ottaen huomioon että kutosen tulo on tiedetty jo nelosen ensi-iltaviikonlopusta asti – leffa antaa useammallekin hahmolle kovin lopullisen oloisen tarinanlopun. Mutta niinhän se toisaalta aina on rikosleffoissa, ettei se viimeinen keikka koskaan kuitenkaan ole viimeinen. En usko sarjan lopettamiseen edes kutososaan, sillä koska vitososa meni lipputuloillaan jo puolen gigataalan haamurajankin yli, niin eiköhän näinä franchise-aikoina lehmää lypsetä ainakin ensimmäiseen täysin tappiolliseen osaan asti ja senkin jälkeen vielä suoraan DVD:lle.

Ja mikäs siinä, kyllähän näitä katsoo jos taso pysyy näin kovana. Vielä kun toisivat aiempien osien hahmoista takaisin Devon Aokin esittämän Sukin. Kutonen kaikesta päätellen sijoittuu ilmeisesti Eurooppaan (jonne neljä plus yksi hahmoista ovatkin jo valmiiksi päätyneet). Mistä tuleekin mieleen netissäkin ilmaan heitelty ajatus – kun kerran vanhalla mantereella ollaan, niin miten olisi Jason Statham, joko pahiksena, poliisina, tai pääjengin kaverina?

Fanboys (2008)

http://www.imdb.com/title/tt0489049/
Komedia, valosapeli varovasti ylös

Elokuvan kohderyhmän määrittäminen on aina vaikea taiteenlaji. Jos kohderyhmä määritellään liian tarkasti, jää leffa videovuokraamon pohjahyllyjen kulttikamaksi. Jos se määritellään liian laveasti, se johtaa sellaiseen itkuun ja parkuun ettei moista ole kuultu sitten kuningas Herodeksen päivien­. Fanboysillakin oli tämä ongelma, kunnes studio päätti, jotta kyllä elokuva pitää myydä bulkkirahvaalle, tuli mikä tuli.

Studiossa ei vain taidettu huomata, että leffa edellyttää katsojalta keskivertoparodiaakin enemmän perehtyneisyyttä, että siitä saa mitään irti. Lopputuloksena Tähtien sodasta ja Trekistä (saatikka niiden fanituksesta) mitään ymmärtämättömät satunnaiskatsojat olivat aivan hukassa ja täyttivät HoloNetin kitinällään, ja kriitikot itkivät, että elokuvan olisi pitänyt nimenomaan pilkata fanitusta siinä rypemisen sijaan, vaikka oikeasti olivat kuitenkin vain katkeria, kun eivät ymmärtäneet vitsejä (poislukien kaverusten Linus ja Windows nimet).

Onhan leffa ihan hauska (siis sillä edellytyksellä että omistaa sen kuuluisan Darth Vader -kakkulapion), mutta kerrankin olen samaa mieltä pahan tuottajan kanssa: ilman sitä syöpäjuonta tämä olisi toiminut paljon paremmin, koska nyt pätkä kuitenkin vajoaa siihen ylisentimentaalisuuteen mitä pidän Hollywood-komediaa vaivaavana vitsauksena. Ennen kuin karmaiseva totuus Pimeästä uhasta valkeni pahaa-aavistamattomille katsojille ja Suuri Flanellipaitainen raiskasi lapsuutemme, ei näet keskivertowarssi olisi tarvinnut mitään muuta motivaatiota murtautua Skywalker Ranchille kuin nähdä Episodi I ensimmäisenä maailmassa.

Paljon olisi toki ollut parannettavaa, leffa jää useaan otteeseen jumiin, parikin juonenkäännettä on todella keinotekoisia, osa kohtauksista lähinnä vaivaannuttaa, ja vitsien tulemisen arvaa noin kilometrin päästä, mutta niille nauraa silti ja kokonaisuutena kokemus pähkähulluine cameoineen yltää kuitenkin plussan puolelle. The Shatin läsnäolo on selkeästi laadun tae.

Khhhhhhaaaaaaaaannnnnnn!

Limitless (2011)

http://www.imdb.com/title/tt1219289/
Scifi/draama, peukalo alas

Minulla on ikävä Twilight Zonea ja The Outer Limitsiä. Kas kun 45 minuutin kesto sopi parahultaisesti yhden idean ympärille perustuvaan moraliteettiin tai ajatusleikkiin, joka saattoi hieroa katsojan aivonystyröitäkin, mutta jolla ei kuitenkaan ollut aineksia täyspitkäksi leffaksi. Ja tämä nimenomainen tuotoskin toimisi paremmin juurikin edellä mainittujen sarjojen yksittäisenä jaksona.

Limitless on mainiosta perusideastaan huolimatta yksinkertaisesti ylipitkä, itseään toistava ja venytetyn oloinen, ja koko leffan loppupuolen juonen muodostava tapahtumaketjukin on mahdollista vain hillittömän keinotekoisen aasinsillan avulla. Lisäksi loppuratkaisu lässähtää temaattisesti: leffan alkupuoli on kuin perskoulun valistusvideoista ja sinällään menisi Turmiolan Tommi -tyylisenä allegoriana HUUMEHISTA, mutta sitten siihen liimataankin kaavastandardi deusexmachinaa seuraava öglön onnellinen Hollywood-siirappilopetus. Menisihän tuo feelgood-egotrippinäkin, mutta jälleen kerran – lyhyempänä.

Pääosassa heiluva Bradley Cooper – joka oli livahtanut allekirjoittaneen tutkan alta ennen kuin päätyi Facemaniksi A-Teamin reboottiin – suoriutuu varsin mallikkaasti kahdesta täysin erilaisesta roolistaan kirjailijanrenttuna ilman ihmepillereitä ja niiden kanssa. Johtaako tämä siihen, että häntä aletaan typecastaamaan vain muuttumiskykyä edellyttäviin rooleihin? No, ainakin on virkistävää nähdä edes yksi näyttelijä jolla on muitakin kykyjä kuin vain aina saman roolin esittämiseen nippa nappa riittävät maneerit.