RED (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1245526/
Toimintakomedia, peukalo ylös

Mitä ihmettä? John Malkovich genre-elokuvassa? Enkös minä ole varoittanut moisesta ilmiöstä kerran jos toisenkin? No, ilmeisesti joskus käy niinkin että sähköpaimeneen virtsatessa ei enää satukaaaaaaaarrgggghhh

Ei vaiskaan, koska kyseessä on komedia, niin silloin Malkovichin(kin) maaninen ylinäyttely on suorastaan suotavaa. Mikäli elokuva olisi vakavissaan tehty, alkaisikin katsojan suu jo mutristua. Jos muuten olisin lukenut tämän pohjana toimineen sarjakuvan (saatikka olisin todella odottanut vakavaa toimintapätkää), kurlaisin luultavasti verta ja epäinhimillisen korinan seasta kuuluisi epämääräistä mölinää tyyliin “kuvainraastajat”. Koska en ole näin toiminut, joudun toteamaan että tämä oli harvinaisen onnistunut toimintakomedia joka ainakin kertakatsomalta toimi nappiin. Tietenkin väkivalta on PG-13 pehmennettyä, mutta koska kyseessä on komedia, se ei haittaa, varsinkin kun muutama sen käytännön sovellus on niin mainiosti trikkikuvattu (kuten kertasingon ammukseen osuminen pistoolilla).

Jälleen kerran mainiosti itseään – tosin hieman pehmennettyä versiota – esittävä Bruce Willis on eläköitynyt erikoisoperaatiomies, joka huomaa tietämättään joutuneensa tappolistalle. Mies tekee mitä miehen on tehtävä, joten hän kaappaa ihan vain tämän omaksi parhaaksi mukaansa elämäänsä kyllästyneen puhelinvaihteen hoitajan jonka kanssa on viritellyt etäromanssin tynkää, kerää vanhan tiiminsä (entisellä KGB-vastuksella vahvistettuna) kokoon ja säntää pelastamaan Amerikkaa sitä uhkaavalta salaliitolta. Voin lisäksi suorastaan vaistota hämmennyksen jonka elokuvaa erehdyksessä katsova ex-taistolainen kokee huomatessaan, että “lautasellisesta Guatemalan verta” saadaankin amerikkalaisuutta puolustava elokuva.

Ei nyt suoranaista klassikkokamaa, mutta riittävän viihdyttävää menoa yhtä kaikki.

PS. Joka ei usko elokuvan plastiikkakirurgian taikaan vakuuttuu viimeistään siitä, että Weedsistä tuttu Mary-Louise Parker on saatu näyttämään reilusti toistakymmentä vuotta ikäistään nuoremmalta.

Predators (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1424381/
Scifi/toiminta, peukalo alas

Päivänä muutamana nettiä selaillessani törmäsin jollain saitilla – en luonnollisestikaan enää muista millä – listaukseen kaikkien aikojen machoimmista elokuvista. Listan ykkösenä oli itseoikeutetusti Predator, josta todettiin, että naiset tulevat raskaiksi vain katsomalla sitä. (Jos olisin itse nainen, niin todennäköisesti jo pelkkä traileri käynnistäisi ovulaation.)

No mutta. Mitä tekemistä moisella horinalla on tämän uutuuden kanssa? Sitä, että jos lähdetään tekemään henkistä ja perusasetelmaltaan samankaltaista jatko-osaa – joka aktiivisesti jättää huomiotta AvP:t eikä juurikaan ota kantaa kakkoseen – voisi vähän kokeilla katsoa sitä näyttelijäkööriä tarkemmin. Adrien Brody päähenkilönä on kyllä hyvä näyttelijä, mutta treenauksen jälkeenkin habitukseltaan karskina palkkasoturina yhtä uskottava kuin Leonardo DiCaprio oli Blood Diamondissa. (Suomeksi: yhtä uskottava kuin allekirjoittanut olisi Conan Barbaarina.) Ja se muu kaarti pärjää vielä huonommin, yhtä poikkeusta lukuun ottamatta: Danny Trejon pelkkä läsnäolo on jämäkämpi kuin kaikkien muiden yhteensä. Ilmankos miehen roolihahmo onkin pakko tappaa ensimmäisenä, jottei tämä varastaisi show’ta muilta. Niin kuin siltä rasittavalta pakolliselta comic reliefiltä, joka yllättäen ei ole tällä kertaa musta eikä myöskään jää eloon. Noin muuten, hahmot ovat rasittavia stereotyyppipahvikuvia joilla ei ole minkäänlaista persoonaa, siksi on pitänyt keksiä jokaiselle tunnistettava pukeutuminen.

Tribuutissakin ryvetään niin itsetarkoituksellisesti että menee jo melkein parodian puolelle. Ne Predator-myyttiä referoivat menevät vielä nippa nappa – ykkösen juonen referointi yhden hahmon kertomana tositarinana on juonellisesti oikeastaan ihan paikallaan, ja Vanhan Kivuttoman näkeminen lämmittää aina mieltä vaikka kyseinen astalo onkin täysin hyödytön (sekä fyysisesti mahdoton) jalkamiehen kannettavaksi – mutta ne muut… Onko nyt ihan perusteltua laittaa samuraimiekkailua (ja Japanin ainoa sukunimi on luonnolisesti Hanzo) riisipellossa mukaan? Tai siinä vaiheessa, kun Laurence Fishburnen Brando-imitaatio alkoi jo nolottaa, mies nokittaa all-in hyräilemällä Valkyrioiden ratsastusta kun on ilmakuljetusjoukoista, nääs. Itse asiassa, jos tälle linjalle lähdettiin, olisi parempi ollut sitten vetää homma täysin överiksi, ja jättää itse leffaan originaalikäsiksen johdantojakso (pitkähkö takaa-ajojakso Maapallukalla, jossa takaa-ajajan annetaan ymmärtää olevan Predator mutta ei olekaan), Danny Gloverin cameo, ja yhdistää käsiksen molemmat vaihtoehtoiset loput (toisessa naispäähenkilön muodonmuutos paljastaa leffan itse asiassa olevan Species vs. Predator, toisessa ykkösestä tuttu Dutch on ruvennut ”hyvispredatorien” johtajaksi ja sikariaan purren palkitsee metsästyksen eloonjääneet, mutta kuvernaattorilla oli ilmeisesti muita kiireitä). Jotenkin tuntuu, että silloin olisi päästy edes sopivalle hönöyden tasolle että tämä olisi mennyt läpi kasarinostalgiahuuruilla.

Ohjaaja Nimród Antalilla on lisäksi häiritsevä tapa korvata intensiiviset lähikuvat kaukaa otetuilla ryhmäpotreteilla tai rasittamiseen asti toistuvalla otoksella antisankaripoppoosta marssimassa peräkanaa viidakkoaukean poikki. Sormustaruun moinen voi sopiakin, intensiiviseen toimintajännäriin ei. Juonessakin on muutama melkoinen McGuffin, alkaen siitä että Predat onnistuvat ilmeisesti huomaamatta murtautumaan kuolemanselliin ”riistaa” hankkiakseen, tai Batmanin tavoin harrastavat yön pimeydessä rikostutkintaa ja onnistuvat jäljittämään sarjamurhaajalääkärin joka on vuosia huijannut virkavaltaa (sori, spoilasin loppuyllärin). Muitakin uskottavuuden rajoja hipovia sekoiluja löytyy, Predatorit eivät muka osaa vaihtaa infrapunanäkömoodista normaalitähystykseen jos kohde piiloutuu palavien nuotioiden keskelle, ja taas kerran (toimintaelokuville tosin tyypillisesti) viuhkamiina räjähtää valtavana joka suuntaan leviävänä tulipallona noin niin kuin räikeimpiä esimerkkejä mainitakseni. Ja kun kerran Antal ja tuotannon takapiruna häärinyt Robert Rodriguez niin vuolaasti julistivat inhoavansa AvP-leffoja, niin mistäs sitten tuli taas tämä sangen ei-Predatormainen idea että ihminen ja predator liittoutuvat yhteistä vihollista vastaan?

Noin niin kuin fanipoikana niuhottaakseni, Predatoreilta jäänyt näköjään keihäät ja smartdiscit kotiin, ja klassinen ”You’re one ugly motherfucker” sanotaan vain venäjäksi – tai siis, ainakin melkein, koska netin perusteella repla kääntyisi kirjaimellisesti pikemminkin muotoon ”Onpa sinulla kuono” (sanontatapojen erilaisuudetkaan eivät moista kyllä enää selitä).

Voisin vuodattaa lisääkin, mutta ei pidä ehkä olla liian negatiivinen. Nimittäin hetkittäin aito Predator-tunnelma kuitenkin tavoitetaan, loimuavien silmien ilmestyminen tyhjyydestä sekä näkökentän väreily toimivat aina, ja Vanhalla Kivuttomalla ei voi kokonaan hävitä. Ja mieluummin tätäkin katsoo kuin ekaa AvP:tä. AvPR:n kanssa onkin jo sitten tiukempi kisa, ja ne kaksi originaalia ovat kaukana, kaukana tämän tavoittamattomissa.

Salt (2010)

http://www.imdb.com/title/tt0944835/
Trilleri, peukalo ylös

Hemmetti, tämähän oli hyvä! Mutta tämän olikin kynäillyt kotijumalani Kurt Wimmer, mies Equilibriumin ja Ultravioletin takana, ja Angelinaa nyt vaikka katsoisi lukemassa sitä Nnirvin kuuluisaa, nyttemmin varmaan jo hiirenkorville kulunutta puhelinluetteloakin. Toiminta ja vainoharhatrilleröinti ovat sopivassa määrin tasapainossa, ainoastaan loppukliimaksin venytys vähän tökkii: joskus varmaan joku tekee trillerin jossa ei ole nollaan hitaasti tikittävää laskuria jonka tahtiin pääkonna alkaa jaarittelemaan suunnitelmaansa… Juonikin oli ihan näppärä, ja olisi saattanut yllättää oikeasti ellei olisi luntannut sitä etukäteen Wikipediasta. Memo to self: luettuna tuntui liialta kikkailulta, valkokankaalla eteni yllättävänkin sutjakasti. Lopetuskin jättää lupauksen jatko-osasta (osista), ja mikäs moisia olisi katsellessa.

Resident Evil: Afterlife 3D (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1220634/
Scifi/toiminta, peukalo ylös

Vaikkei minun lisäkseni kukaan muu kehtaakaan myöntää niistä pitävänsä, Resident Evil -leffoilla on selkeästi oma kannattajakuntansa. Osa osalta ne kun keräävät aina vain enemmän katsojia ja tuottoprosenttikin kasvaa joka kerta, ja lopputuloksena aiemmin kolmiosaiseksi aiotusta sarjasta saivat tämän nelosen katsojalukujen myötä vihreää valoa jo viides ja kuudeskin osa. Ja mikäs on katsoessa, kun kyseessä ovat kuitenkin jotakuinkin laadukkaimmat pelielokuvat paria poikkeusta lukuunottamatta. Eihän niillä ole paljoa tekemistä pelien kanssa, lähinnä hahmojen, tapahtumapaikkojen, mörköjen ja ideoiden vapaamuotoista noukkimista, mutta ehkä se on vain hyvä asia. Tähän mennessä sarja on minun mielestäni parantanut osa osalta kuin sika juoksuaan, miten käy nyt?

Ensimmäiseksi hämää alun iso taistelu. Se kun ei ole mikään pikku introkahakka vaan kattaa melkein neljänneksen itse kuvasta. Aivan kuin leffa olisi ollut tarkoitus lopettaa tällä, mutta sitten tähän kului koko budjetti ja loppu piti säveltää lennossa. (Tosin sama ilmiöhän, kuitenkin paljon vähemmän häiritsevänä, vaivasi Erään Trilogian toista osaakin ensi katsomalta, mutta niin vain sitä lopulta pidetään kuitenkin saagan parhaana. Siinä tosin loppuosa elokuvaa pysyy paremmin kasassa ja on suunnitellumman oloinen.) Puoleentoista tuntiin on kuitenkin ängetty juontakin enemmän kuin monet nykyelokuvat saavat tiristettyä kahteen ja puoleen tuntiin. Eikä siinä juonessa hirveämmin aukkojakaan ole, mikäli ei liian tarkkaan kiinnitä huomiota siihen että Losin pilvenpiirtäjät palavat jo viidettä vuotta…

Yllättäen 3D:kään ei sanottavammin häiritse tai tunge silmille. Tosin enimmän aikaa se myös on täysin tarpeeton itsetarkoituksellinen leikittelyväline eikä tuo mitään lisäarvoa, koska kohtauksia joissa Milla syöksyy avonainen kaula-aukko edellä kameraa kohti on vain yksi, ja se naisparin (ei tarvitse kuulua vähemmistöön lukeakseen tämän piiloviestin leffasta, pikemminkin vain olla normaali heteromies ja antaa ajatusten juosta vapaasti) taistelu tasonloppumörköä vastaan märissä t-paidoissa kestää aivan liian lyhyen aikaa. Osasyynä 3D:n ei-ylikorostuneisuuteen paria tehostetta lukuunottamatta lienee se, että tämä on oikeasti filmattu kolmiulotteisena eikä vain jälkituotantovaiheessa laitettu paperinukkeja eri tasoille liioiteltujen CGI-efektien kera (toisin kuin 99% valkokankailla tähän mennessä nähdystä 3D-kuonasta).

Postmoderneissa viittauksissa suorastaan ryvetään. Uusitut zombit muistuttavat kovasti Alieneita, minkä takia niitä varmaankin pitää sitten ryömiä pakoon ahtaissa tunneleissa, Wentworth Miller on taas kerran suljettu syyttömänä vankilaan josta pitää paeta (valitettavasti pakoreitti ei ole tällä kertaa tatuoitu selkään), Matrix Reloadedista on varastettu tulitaistelu kuiluun pudottaessa, pääpahis on ilmetty agentti Smith, ja zombileffassa puolipakollisen Dawn of the Dead –viittauksen lisäksi on mukana referointeja todelliseen vanhan liiton menoonkin: Umbrellan koelaboratorio sekä ei-vapaaehtoisten koehenkilöiden asut ovat silkkaa THX-1138:aa, On the Beachista on napattu Alaskasta kantautuva (tosin täysin eri syistä) valheellinen radiosignaali, ja ei liene tarpeen mainita, mistä trilogiasta on peräisin lattiakuiluun laskeutuva yhden hengen kerrallaan vetävä syväjäädyttämö. Ja kuten miljoonassa kaiju-leffassa, Tokio luonnollisesti tuhoutuu jälleen kerran. Enimmäkseen lainat kuitenkin toimivat, ja houkuttelevat bongailemaan niitä lisää.

Eniten jäi tosin häiritsemään tämä reset-napin painelu: pääpahis Wesker selviää Kelju K. Kojootin tavoin vaikka ydinräjähdyksestäkin (jota sankareiden on luonnollisesti juostava kipin kapin katsomaan paljain silmin), Alicen pitäisi menettää ylivertaiset kykynsä alkulopputaistelun päätteeksi, mutta se ei hämäävästi vaikuta taistelutaitoihin tai vahingonkestoon pätkääkään vaan näkyy lähinnä paranormaalien kykyjen katoamisena – kunnes lopussa niidenkin taas vihjataan palaavan.

No, ei pitäisi valittaa, sillä leffa on genressään hyvä, viihdyttää koko kestonsa ajan, splättäystä on tarjolla riittävästi, toiminnasta saa pääosin jopa selvää, ja soundtrack on harvinaisen munakas. Parempi kuin kolmonen? Ehkä.

Jatkoa odotellessa.

PS. Lopputekstien keskellä tuleva piilocameo hämännee, jos ei lue niitä edeltäviä lopputekstejä todella tarkkaan. Sienna Miller esittää edelleen nyttemmin Umbrellan abduktoimaa ja aivopesulaittella varustamaa Jill Valentinea, mutta täysin eri kostyymillä (loogista, aikaa kulunut leffan sisäisessä maailmassa viisi vuotta) ja hiustyylillä (lyhyt tumma tukka vaihtunut pitkään vaaleaan), koska nyt halutaan että nimenomaan uusinta Ressua pelaavat tunnistaisivat daamin (pelisarjan kolmosta tai leffasarjan kakkosta muistelevien sijaan).

Inception (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1375666/
Scifitrilleri, peukalo alas

Aloin epäillä jo, että näin painajaisunta jossa minut on kaapattu takaisin ysärille ihmekikkailu- ja lopputwistielokuvien valtakaudelle. Tulkinnanvaraisuus ei häiritsisi jos sisäinen logiikka pitäisi, mutta kun ei pidä, pituutta on tunti liikaa ja olisi sitä symboliikkaa voinut vähän kevyemmällä kädellä hieroa naamaan (hei kattokaa Ariadne joka suunnittelee lapuuurintteja!). Miljoonas hidastettu otos päällekkäisistä kliimakseista kera Hans Zimmerin musiikin käy jo melkein itseparodiasta, ja lopputaistelusta lumisella vuorella tuli turhan pahat mödeern värfäree 2 -fibat. Samaten, asiat esitellään tosiaankin turhan vaikeaselkoisesti. Hauskasti neljääkymppiä lähestyvä DiCaprio näyttää vieläkin teiniltä, joten ympärille on pitänyt haalia muitakin lapsenkasvoisia Hollywood-näyttelijöitä. Näyttelijätyö tosin on mallikasta kautta linjan, mistä kiitos. Kiitos Elitistin, muistan myös rutkuttaa tosiaan unien sanitoinnista, mitä tulee alhaisimpiin viettitoimintoihin.

Eipäs nyt olla niin negatiivisia. Jos elokuva olisi leikattu tiiviimmäksi ja siinä olisi lopussa yksi tai kaksi unitasoa vähemmän, se olisi vallan mainio, mutta tällaisenaan se oli minulle Vuoden Pettymys.

Ai niin, se loppu. SPOILEREITA, ylläripylläri.
Hypoteesi 1: Cobb on todellisuudessa, hyrrä (joka alkaa vaappua, mitä se ei unessa tehnyt) on huijausta (taikurikin kiinnittää huomion aina epäolennaisuuksiin, jaa mistäs se yksi Nolanin elokuva kertoikaan?), koska hänellä ei ole vihkisormusta sormessaan joka hänellä on kaikissa muissa unissa limboa myöten (ja johon ei mitenkään muuten viitata elokuvassa).
Hypoteesi 2: Cobb on elokuvan “lähtötasolla”, mutta tämäkin taso on unta, koska meno on sen verran WTF:ää. Tosin normitoimintaelokuvan rajoissa, mikä viittaisi ykköseen.
Hypoteesi 3: Ainoastaan leffan loppu on totta: Cobb on ollut liikematkalla jolta nyt palaa, ja on lentokoneessa uneksinut kaiken muun. Tosin “mutta sitten hän heräsi ja se olikin kaikki vain unta” ei ole ollut muotia kymmeneen vuoteen, katso myös kohta 2.
Hypoteesi 4: Cobb on limbossa mutta on päättänyt sen olevan totta, jolloin hyrrä luonnollisesti tulee kaatumaan. Tätä vastaan puhuu se, että hän ei edes limbossa kyennyt kuvittelemaan lastensa kasvoja – lasten, jotka ovat kasvaneet silminnähden aiempaan muistikuvaan verrattuna.

Itse päädyn hypoteesi ykkösen kannalle ihan jo senkin takia että se sopisi leffan teemaan: Nolan onnistuu “istuttamaan” katsojan päähän epäilyksen siitä, onko tosimaailma sittenkään totta, vaikka kaikki todisteet puhuisivatkin sen puolesta.

The Expendables (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1320253/
Toiminta, peukalot ylös bensaräjähdyksen säestämänä

Alkuun huonot uutiset: The Expendables ei ole täydellinen. Sitten ne hyvät: se on paras vakavissaan tehty toimintaelokuva sitten John Rambon. Se on puhdasta Voittoa, Oikeutta ja Parhautta ja silkkaa ihanaa kasaria. Ja toisaalta, nyt jatko-osille jää tilaa parantaa.

Toiminta on tymäkkää, tunnelma on kohdallaan, ja Syltyn ja Ahnuldin toisilleen kuittailevaa vuoropuhelua kera Brucen kommentaarin seuratessaan suorastaan tikahtuu (tosin paha moka: Ahnuld poistuu kankaalta sanomatta “I’ll be back.”). Loppuisi nyt kuvernaattorin kausi että tätä olisi enemmänkin kuin yhden kohtauksen verran! Äijäenergiaa on ilmassa kuin klassisessa Predatorissa konsanaan. Maitoilu ja poliittinen korrektius on tipotiessään, tässä ollaan Aitojen Asioiden äärellä. Alusta asti meno on myös reipashenkistä splättäystä jossa ei irtotorsoja ja muita ruumiinkappaleita säästellä, ja ruma sana sanotaan niin kuin se on.

Syltty on myös tajunnut sen mitä WWE Films ei: Stone Coldista ei pidä tehdä leffan yksinäistä sankaria saatikka antaa tälle useampia vuorosanoja, vaan tästä pitää tehdä pääpahiksen puhetaidoton muskeli. Noin muuten Couturen ja Stone Coldin jo nimilistan perusteella ennalta-arvattavissa ollut matsi on silkkaa lollercoasteria sanan positiivisessa merkityksessä. Dolpan iso rooli ilahduttaa myös, samaten hävettää tunnustaa että olikin unohtunut, minkä kokoinen järkäle Ruotsin ylpeys oikeasti on ja miten vikkelästi silti liikkuu iästä huolimatta. Statham nyt on tietysti äijjä joka melkein varastaa leffan – itse asiassa, miehen hahmo on Dolpan ohella ainoa jolla on oma sivujuonensa, mikä on vain omiaan kohottamaan tätä leffan staraksi kuten Oikein onkin.

Käsikirjoitus nyt on mitä on, teema on sama kuin suunnilleen kaikissa ekan Rambon jälkeisissä Syltty-leffoissa (Rockyt poislukien): Tarzan on tähän asti ollut tyytyväinen viidakon valtiaana tappaessaan, mutta sitten hän saa vastustamattoman halun suojella valkoista naarasta. Monet tapahtumatkin toistuvat epäilyttävän samanlaisina. Mutta eihän tässä muuten tulisi nostalginen kasariäksön-tunnelma jos tässä olisi joku syvällinen pohdiskelu.

Oikeastaan loppupeleissä jää kaipaamaan vain onelinereita, niitä on aivan liian vähän. Haloo, kun Stathamin hahmon nimi on Christmas, niin miksi ihmeessä tämän tyttöystävän nimi ei ole June että saataisiin mukaan edes puujalkavitsi “Christmas in June”? Muutenkin nimestä irtoaa vain pari vitsiä. Sama pätee muihinkin, suorastaan veistelyä huutaviin roolinimiin. Ja pahiksen kekseliäs kuolintapa kaipaisi aina nasevaa sutkautusta tuekseen.

Toinen, pienempi seikka liittyy sitten siihen, että apinakiikkuja (anti)sankarjoukon kulkupeleinä ei vain voi hyväksyä.

Mutta nuo ovat vain kauneuspilkkuja. Ei näin pitkälliseen analyysiin venyisi, ellei elokuvaa rakastaisi. Kun lopputekstit pamahtavat ruutuun ja “The Boys Are Back In Town” pamahtaa soimaan, ei voi muuta kuin nyökytellä: näinhän se on. Kasariäksön on taas keskuudessamme.

Jatkoa – ja etenkin poissaolollaan leffaa kunnioittaneiden kyrmyniskojen vastavetoja – odotellessa.

The A-Team (2010)

http://www.imdb.com/title/tt0429493/
Toimintakomedia, peukalo ylös

Olin jo valmistautunut Liam Neeson -antipatiassani teilaamaan tämän täysin. Tekosyy, koska “lapsuusmuistoni raiskattiin” -kortin pelaaminen ei olisi onnistunut, sillä kasarilla ei Viihdekanava/PT V näkynyt läheskään joka talossa, enkä muista tätä peruskanaviltakaan tulleen (ennen kuin vuosituhannen vaihteessa sitten TVTV!, nykyinen Subi, alkoi pyörittää uusintoja).

Hittolainen, tämähän yllätti positiivisesti, sillä tämä on wanhan liiton äijjäilyelokuva josta tulee melkein kasariäksön mieleen. Pääsääntöisesti toiminta on PG-13-luokitus huomioiden onnistunutta ja vitsitkin hauskoja. Erityisesti nauratti BA:n rystysiin tatuoidut “PITY” ja “FOOL”. Onelinereitäkin heitellään. Salaliittojuoni melkein kompastuu itseensä, mutta menköön. Castauskin on onnistunutta – oikeasti, World of Warcraftin mainoksista nykyään paremmin tunnetun Mr. T:n läsnäolo olisi tehnyt tästä silkkaa campia.

Jatkoa odotellessa. TV:ssä vaiko elokuvina?

Apropoo, mikä “A-Team”? Toki se on ollut silloin kasarilla vetävä nimi, mutta kun USA:n armeijan erikoisjoukkojen peruspalikka “A-Team” on 12 miehen ryhmä. Toki 12 päähenkilöä olisi vähän liikaa, niin tv-sarjaan kuin elokuvaan. Entä mitä tämä sekoilu ranger-rykmentistä? Onhan ranger-koulutus käytännössä edellytys “vihreisiin baretteihn” pyrkimiselle, mutta rangereita ei käytetä tuontyyppisissä operaatioissa kuin mistä elokuva alkaa, ja poppoon paraatiunivormutkin ovat kyllä nimenomaan erikoisjoukkojen hihamerkeillä (baretin kokardi viittaa 7. erikoisosastoon). Mutta sitten itse pihviin: ennen karkuteille joutumistaan pojat olisivat taustatarinassa sopineet pikemminkin Delta Forcen operaattoreiksi, neljän sotilaan ihmekeikkoja heittävä tiimi sopisi tuohon harvinaisen löyhäorganisaatioiseen yksikköön paljon paremmin, ja sen verran TJ0:lta meno kasarmilla vaikutti leffan perusteella, että tuskin muilta kuin Deltalta moista suvaittaisiin.

Knight and Day (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1013743/
Toimintakomedia, peukalo ylös

Juuri kun Tom Cruisen julkinen imago oli toipunut sohvalla hyppimisestä ja istukan syömisestä, ilmaantui nettiin video, jossa tämä silmät lautasen kokoisina pyörien selittää skientologian kaikkivoipaisuudesta. Sen jälkeen onkin elokuvaroolien osalta ollut vähän hiljaisempaa. No, mitäpä ei yritteliäs ihminen kääntäisi edukseen: tässä kuvassa Tomppa nimittäin esittää hullua (tai hullua esittävää, mutta enpä kerrankin spoilaa) äärimmäisen vakuuttavasti.

Elokuvakriitikoilla on selkeästi huono omatunto katsomossa viihtyessään, niinpä heidän on pakko ollut lytätä kuva vertaamalla sitä Hitchcock-vainaan tuotantoon. Väärä vertailukohta, itse vertaisin tätä pikemminkin enemmän samaa genreä – rennon letkeä romanttinen toimintakomedia – edustavaan kasariklassikkokaksikkoon Vihreän timantin metsästys ja Niilin jalokivi, paitsi että tässä on paljon enemmän toimintaa. Muuten mennään aika samoilla linjoilla, niin hyvässä kuin pahassakin.

Toimintakohtauksissa on jopa oivallusta, ylenmääräisen CGI:n sijaan. Nykyisten kolmetuntisten eeposten rinnalla elokuva osaa myös hämmentävästi päättyä ajoissa reilun sadan minuutin kohdalla. Ihq Cameron nyt on aina Cameron, niin hyvässä kuin pahassakin – roolihahmo kun on se ihan sama kuin kaikissa muissakin Diaz-vehicleissä.

Kertakatsomalla tämä ainakin viihdytti, mutta tosi koitos ratkeaa vasta DVD:llä: jos päätyy katsomaan tätä, kun myöhään sunnuntaina kylmän hien peitossa koettaa Buranan myötävaikutuksella saada Dillinger-pizzaa syödyksi, niin vasta silloin voidaan puhua edeltäjiinsä verrattavasta klassikosta.

Apropoo, sanaleikki sivuuttaen, miksi tämä on Knight and Day? Olisihan nyt Knightin lisäksi samalla vaivalla toisen päähahmon nimeksi voitu laittaa Day, jotta kaksoismerkitys olisi ollut täydellinen.

Iron Man 2 (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1228705/
Sarjisleffa, peukalo ylös

Supersankareiden joukossa Rautamies on iloinen poikkeus. Sen sijaan että ryvettäisiin katolis-luterilaisessa synnintunnossa ja kärsien toteutettaisiin raskasta velvollisuutta, Tony Starkilla on kivaa. Ja Robert Downey Jr.:n riehuessa maanisesti kankaalla tämä tunnelma välittyy katsomoonkin niin että yleisölläkin on kivaa. Lisäplussaa tietysti siitä, että koko hahmo oli alunperinkin harkittu provo: keskellä pahinta hippikautta esitellään supersankariksi amerikkalainen asetehtailija-miljardööri joka ottaa viinaa ja naisia taistellessaan pahoja kommareita vastaan…

Aina vaikean “origins movien” jälkeen tapaa tulla yleensä vaikea kakkososa, jossa tarinan aineksia pitäisi kehittää. Tässä leffa onnistuukin melko hyvin, vaikkakin Marvel-ekspertti pettyykin mytologian vähäisestä hyödyntämisestä. Siinä mielessä leffa on kuitenkin askel järkevämpään suuntaan, että Rautamiehen rintalastan härpättimen annetaan nyt suoraan ymmärtää jo olevan keinosydän, eikä mikään kranaatinsirpaleita imevä magneetti (mikä nykylääketieteen aikakaudella onkin järkeenkäyvämpi selitys). Ja onhan siellä kuitenkin kaikkea pikkukivaa niin kuin Kapteeni Amerikan kilpi. (Tuloillaan oleva Kapun oma elokuva tulee todennäköisesti olemaan loistava, koska siinä on random-pahiksien sijaan natseja.) Lopussa kyllä katsoja vähän ihmettelee juuri tämän tarinan kehittämisen näkökulmasta, onko koeyleisö reagoinut negatiivisesti, eli pitikö Pepper Pottsin kuolla tai ainakin loukkaantua, koska tätä pohjustetaan parin kohtauksen ajan, kunnes sitten äkkiarvaamatta ilman varsinaista “pelastuuko vaiko ei” -jännitettä Rautamises kiitää apuun.

Mutta suurin ihmetyksen aihe on, miksi pääpahiksen supersankarinimi pitää luntata lopputeksteistä (no, onhan leffan Whiplash toisaalta pikemminkin Crimson Dynamo mutta Whiplashin sähköruoskilla), tai miksi sidekick-supersankareitakaan ei supernimetä (Natasha Romanov eli Black Widow olisi ainakin pitänyt nimetä, mutta ei Rautamiehen apuna häärivä War Machinekaan pahasta olisi ollut).

Pikkaisen leffa tuntuu hyytyvän siinä “kakkosnäytöksen” kohdalla, kun mikään ei tunnu oikein etenevän, mutta huimaava lopputaistelu robottiarmeijoineen pelastaa paljon. Eräänkin kaukaisen galaksin taisteludroidit olisivat olleet tämmöisenä versiona huomattavan paljon uskottavampia ja vähemmän ärsyttäviä. Ne ovat myös positiivisella tavalla anime-henkisiä, mutta eivät liian.

Hämmentävää kyllä: leffan soundtrack-CD on puhdas AC/DC:n kokoelmalevy, mutta itse leffassa vaihtovirta-tasavirtaa kuullaan aivan liian vähän, vaikka poppoolta löytyisikin tilanteeseen sopiva kappale. Esmes lopputaisteluun olisi Heatseeker sopinut kuin Vanha Kivuton War Machinen panssariin.

Eihän tämä mikään überklassikko vielä ole, mutta kivaa kesäviihdettä yhtä kaikki. Leffa vastaa myös siihen kaikkia pitkään vaivanneeseen kysymykseen: mitä supersankarit tekevät ollessaan humalassa?

RoboGeisha (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1381512/
Eksploitaatio, peukalo varovasti ylös

Japani-splatter on kovasti nousussa, kiitos genren kummisedän, efektimies Yoshihiro Nishimuran, joka on noin vuosikymmenen ajan huseerannut useimpien nousevan auringon maan veripalttukuvien kulisseissa. Länsimarkkinoille pää aukesi viimein vuonna 2008 päräyttävän The Machine Girlin myötä, jossa Nishimura yhdisti voimansa tuotteliaan eksploitaatio- ja aikuisviihdeohjaaja Noburu Iguchin kanssa. Älyvapaa turboahdettu kostotarina löysi faninsa, ja sen jälkeisiä teoksia on alkanut jo pitkänenäinen gaijinkin löytämään ilman voodoo-rituaaleja. Ja onpa länsimaista elokuvakulttuuria tuulettamaan saatu jo J-splatteriin erikoistunut levitysyhtiökin, Sushi Typhoon.

Nyt ovat Nishimura ja Iguchi jälleen yhteisellä asialla, mutta siinä missä edellinen yhteistyöprojekti oli selkeästi toimintaelokuva, on tämän elokuvan genren määrittely totaalinen mahdottomuus saarivaltakunnan ulkopuolella. Osapuilleen kyseessä olisi kai “draaman ja slapstick-komedian välillä pomppiva tarina sisarkateudesta ryyditettynä splatter-henkisillä taistelukohtauksilla”. Tosin tällä on hintansa: tarina ja tunnelma ei pysy lainkaan samalla lailla kasassa kuin jo mainitussa The Machine Girlissa tai Vampire Girl vs. Frankenstein Girlissa (joka puolestaan oli tarkkarajainen lukiolaiselokuvan parodia), vaan nyt ollaan enemmänkin Tokyo Gore Policen tapaan ampumassa hehtaaripyssyllä ja toteuttamassa kaikki mahdolliset älyvapaat ideat, koska ne voidaan toteuttaa. Juonentapaisena (?) erottuu tällä kertaa kahden geishaksi pyrkivän sisaruksen pakkovärvääminen biomekaanisiksi salamurhaajiksi kilahtaneen megakorporaation palvelukseen, joka pyrkii puhdistamaan Japanin politiikan ja talouselämän saastasta.

Tarkkasilmäisimmät konnossöörit huomaavat välittömästi, että vaikka kurkkuja leikataan, veri suihkuaa painepesurista ja hapolla poltetaan naama irkipoies, on väkivalta kovin kesyä tämän genren muihin tarjoikkaisiin nähden, onhan kyseessä ensisijaisesti (ilmeisesti?) komedia, mutta siinä määrin reipasta, että missä muussa maassa tahansa tämä olisi ollut satavarmasti K-18, eikä suinkaan K-12 kuten Japanissa. Tai no, ehkä Amerikassa, koska siellä väkivaltahan on (etenkin koomisena) koko perheen viihdettä, tärkeintähän sikäläiselle sensorille on että tässä ei näy tissejä, vain parit pikkupöksyt.

Mistä tuleekin mieleeni, koska asiayhteydestään irroitettuna mikä tahansa juttu kuulostaa raflaavammalta, niin voin jo kuvitella sieluni silmin, mitä otsikoita keltaväriä käyttävät laatujournalistit Suomessakin eräästäkin kohtauksesta saisivat: koulupukuihin naamioituneet salamurhaajageishat kohtaavat samuraitamineissa kulkevan yakuzapomon ja hänen robottivartijansa. No, keikka ei mene kovin hyvin, vaan sai-sai-sai-samurai pääsee tuikkaamaan katanalla yhtä tytöistä hameen alle. Valkoisista pöksyistä poksahtaa verisuihku kera valituksen “Ei sinne! Olen vielä…”

Ihan kaikki japanilainen huumori ei tosin aukea länkkärikatsojalle, eikä yleinen hajanaisuus auta asiaa, varsinkin kun itse pääasia eli rujo ja raajoja ruhjova väkivalta on blandattu, ei onneksi kuitenkaan länsitasolle. Kuitenkin, leffa ei sentään petä odotuksia vaan tarjoaa reilun puolentoista tunnin kestonsa aikana sen verran monta nauruntyrskähdystä ja totaalista WTFIGO? hetkeä, että genren ystävä kuitenkin viihtyy ja kohottaa peukalonsa varovasti ylöspäin, kunhan muistaa että parempaakin on nähty (ks. edellä mainittu kolmikko). Sikälikin, leffa alkaa olla jo enemmänkin (katsojan vaiko tekijöiden, mene ja tiedä) sairaskertomus kuin oikea elokuva, mutta lopulta se on ihan sama niin kauan kuin tämmöistä turboahdettua tykitystä piisaa. Wig napalm!