http://www.imdb.com/title/tt1228705/
Sarjisleffa, peukalo ylös
Supersankareiden joukossa Rautamies on iloinen poikkeus. Sen sijaan että ryvettäisiin katolis-luterilaisessa synnintunnossa ja kärsien toteutettaisiin raskasta velvollisuutta, Tony Starkilla on kivaa. Ja Robert Downey Jr.:n riehuessa maanisesti kankaalla tämä tunnelma välittyy katsomoonkin niin että yleisölläkin on kivaa. Lisäplussaa tietysti siitä, että koko hahmo oli alunperinkin harkittu provo: keskellä pahinta hippikautta esitellään supersankariksi amerikkalainen asetehtailija-miljardööri joka ottaa viinaa ja naisia taistellessaan pahoja kommareita vastaan…
Aina vaikean “origins movien” jälkeen tapaa tulla yleensä vaikea kakkososa, jossa tarinan aineksia pitäisi kehittää. Tässä leffa onnistuukin melko hyvin, vaikkakin Marvel-ekspertti pettyykin mytologian vähäisestä hyödyntämisestä. Siinä mielessä leffa on kuitenkin askel järkevämpään suuntaan, että Rautamiehen rintalastan härpättimen annetaan nyt suoraan ymmärtää jo olevan keinosydän, eikä mikään kranaatinsirpaleita imevä magneetti (mikä nykylääketieteen aikakaudella onkin järkeenkäyvämpi selitys). Ja onhan siellä kuitenkin kaikkea pikkukivaa niin kuin Kapteeni Amerikan kilpi. (Tuloillaan oleva Kapun oma elokuva tulee todennäköisesti olemaan loistava, koska siinä on random-pahiksien sijaan natseja.) Lopussa kyllä katsoja vähän ihmettelee juuri tämän tarinan kehittämisen näkökulmasta, onko koeyleisö reagoinut negatiivisesti, eli pitikö Pepper Pottsin kuolla tai ainakin loukkaantua, koska tätä pohjustetaan parin kohtauksen ajan, kunnes sitten äkkiarvaamatta ilman varsinaista “pelastuuko vaiko ei” -jännitettä Rautamises kiitää apuun.
Mutta suurin ihmetyksen aihe on, miksi pääpahiksen supersankarinimi pitää luntata lopputeksteistä (no, onhan leffan Whiplash toisaalta pikemminkin Crimson Dynamo mutta Whiplashin sähköruoskilla), tai miksi sidekick-supersankareitakaan ei supernimetä (Natasha Romanov eli Black Widow olisi ainakin pitänyt nimetä, mutta ei Rautamiehen apuna häärivä War Machinekaan pahasta olisi ollut).
Pikkaisen leffa tuntuu hyytyvän siinä “kakkosnäytöksen” kohdalla, kun mikään ei tunnu oikein etenevän, mutta huimaava lopputaistelu robottiarmeijoineen pelastaa paljon. Eräänkin kaukaisen galaksin taisteludroidit olisivat olleet tämmöisenä versiona huomattavan paljon uskottavampia ja vähemmän ärsyttäviä. Ne ovat myös positiivisella tavalla anime-henkisiä, mutta eivät liian.
Hämmentävää kyllä: leffan soundtrack-CD on puhdas AC/DC:n kokoelmalevy, mutta itse leffassa vaihtovirta-tasavirtaa kuullaan aivan liian vähän, vaikka poppoolta löytyisikin tilanteeseen sopiva kappale. Esmes lopputaisteluun olisi Heatseeker sopinut kuin Vanha Kivuton War Machinen panssariin.
Eihän tämä mikään überklassikko vielä ole, mutta kivaa kesäviihdettä yhtä kaikki. Leffa vastaa myös siihen kaikkia pitkään vaivanneeseen kysymykseen: mitä supersankarit tekevät ollessaan humalassa?