Tag: scifi

Resident Evil: Afterlife 3D (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1220634/
Scifi/toiminta, peukalo ylös

Vaikkei minun lisäkseni kukaan muu kehtaakaan myöntää niistä pitävänsä, Resident Evil -leffoilla on selkeästi oma kannattajakuntansa. Osa osalta ne kun keräävät aina vain enemmän katsojia ja tuottoprosenttikin kasvaa joka kerta, ja lopputuloksena aiemmin kolmiosaiseksi aiotusta sarjasta saivat tämän nelosen katsojalukujen myötä vihreää valoa jo viides ja kuudeskin osa. Ja mikäs on katsoessa, kun kyseessä ovat kuitenkin jotakuinkin laadukkaimmat pelielokuvat paria poikkeusta lukuunottamatta. Eihän niillä ole paljoa tekemistä pelien kanssa, lähinnä hahmojen, tapahtumapaikkojen, mörköjen ja ideoiden vapaamuotoista noukkimista, mutta ehkä se on vain hyvä asia. Tähän mennessä sarja on minun mielestäni parantanut osa osalta kuin sika juoksuaan, miten käy nyt?

Ensimmäiseksi hämää alun iso taistelu. Se kun ei ole mikään pikku introkahakka vaan kattaa melkein neljänneksen itse kuvasta. Aivan kuin leffa olisi ollut tarkoitus lopettaa tällä, mutta sitten tähän kului koko budjetti ja loppu piti säveltää lennossa. (Tosin sama ilmiöhän, kuitenkin paljon vähemmän häiritsevänä, vaivasi Erään Trilogian toista osaakin ensi katsomalta, mutta niin vain sitä lopulta pidetään kuitenkin saagan parhaana. Siinä tosin loppuosa elokuvaa pysyy paremmin kasassa ja on suunnitellumman oloinen.) Puoleentoista tuntiin on kuitenkin ängetty juontakin enemmän kuin monet nykyelokuvat saavat tiristettyä kahteen ja puoleen tuntiin. Eikä siinä juonessa hirveämmin aukkojakaan ole, mikäli ei liian tarkkaan kiinnitä huomiota siihen että Losin pilvenpiirtäjät palavat jo viidettä vuotta…

Yllättäen 3D:kään ei sanottavammin häiritse tai tunge silmille. Tosin enimmän aikaa se myös on täysin tarpeeton itsetarkoituksellinen leikittelyväline eikä tuo mitään lisäarvoa, koska kohtauksia joissa Milla syöksyy avonainen kaula-aukko edellä kameraa kohti on vain yksi, ja se naisparin (ei tarvitse kuulua vähemmistöön lukeakseen tämän piiloviestin leffasta, pikemminkin vain olla normaali heteromies ja antaa ajatusten juosta vapaasti) taistelu tasonloppumörköä vastaan märissä t-paidoissa kestää aivan liian lyhyen aikaa. Osasyynä 3D:n ei-ylikorostuneisuuteen paria tehostetta lukuunottamatta lienee se, että tämä on oikeasti filmattu kolmiulotteisena eikä vain jälkituotantovaiheessa laitettu paperinukkeja eri tasoille liioiteltujen CGI-efektien kera (toisin kuin 99% valkokankailla tähän mennessä nähdystä 3D-kuonasta).

Postmoderneissa viittauksissa suorastaan ryvetään. Uusitut zombit muistuttavat kovasti Alieneita, minkä takia niitä varmaankin pitää sitten ryömiä pakoon ahtaissa tunneleissa, Wentworth Miller on taas kerran suljettu syyttömänä vankilaan josta pitää paeta (valitettavasti pakoreitti ei ole tällä kertaa tatuoitu selkään), Matrix Reloadedista on varastettu tulitaistelu kuiluun pudottaessa, pääpahis on ilmetty agentti Smith, ja zombileffassa puolipakollisen Dawn of the Dead –viittauksen lisäksi on mukana referointeja todelliseen vanhan liiton menoonkin: Umbrellan koelaboratorio sekä ei-vapaaehtoisten koehenkilöiden asut ovat silkkaa THX-1138:aa, On the Beachista on napattu Alaskasta kantautuva (tosin täysin eri syistä) valheellinen radiosignaali, ja ei liene tarpeen mainita, mistä trilogiasta on peräisin lattiakuiluun laskeutuva yhden hengen kerrallaan vetävä syväjäädyttämö. Ja kuten miljoonassa kaiju-leffassa, Tokio luonnollisesti tuhoutuu jälleen kerran. Enimmäkseen lainat kuitenkin toimivat, ja houkuttelevat bongailemaan niitä lisää.

Eniten jäi tosin häiritsemään tämä reset-napin painelu: pääpahis Wesker selviää Kelju K. Kojootin tavoin vaikka ydinräjähdyksestäkin (jota sankareiden on luonnollisesti juostava kipin kapin katsomaan paljain silmin), Alicen pitäisi menettää ylivertaiset kykynsä alkulopputaistelun päätteeksi, mutta se ei hämäävästi vaikuta taistelutaitoihin tai vahingonkestoon pätkääkään vaan näkyy lähinnä paranormaalien kykyjen katoamisena – kunnes lopussa niidenkin taas vihjataan palaavan.

No, ei pitäisi valittaa, sillä leffa on genressään hyvä, viihdyttää koko kestonsa ajan, splättäystä on tarjolla riittävästi, toiminnasta saa pääosin jopa selvää, ja soundtrack on harvinaisen munakas. Parempi kuin kolmonen? Ehkä.

Jatkoa odotellessa.

PS. Lopputekstien keskellä tuleva piilocameo hämännee, jos ei lue niitä edeltäviä lopputekstejä todella tarkkaan. Sienna Miller esittää edelleen nyttemmin Umbrellan abduktoimaa ja aivopesulaittella varustamaa Jill Valentinea, mutta täysin eri kostyymillä (loogista, aikaa kulunut leffan sisäisessä maailmassa viisi vuotta) ja hiustyylillä (lyhyt tumma tukka vaihtunut pitkään vaaleaan), koska nyt halutaan että nimenomaan uusinta Ressua pelaavat tunnistaisivat daamin (pelisarjan kolmosta tai leffasarjan kakkosta muistelevien sijaan).

Inception (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1375666/
Scifitrilleri, peukalo alas

Aloin epäillä jo, että näin painajaisunta jossa minut on kaapattu takaisin ysärille ihmekikkailu- ja lopputwistielokuvien valtakaudelle. Tulkinnanvaraisuus ei häiritsisi jos sisäinen logiikka pitäisi, mutta kun ei pidä, pituutta on tunti liikaa ja olisi sitä symboliikkaa voinut vähän kevyemmällä kädellä hieroa naamaan (hei kattokaa Ariadne joka suunnittelee lapuuurintteja!). Miljoonas hidastettu otos päällekkäisistä kliimakseista kera Hans Zimmerin musiikin käy jo melkein itseparodiasta, ja lopputaistelusta lumisella vuorella tuli turhan pahat mödeern värfäree 2 -fibat. Samaten, asiat esitellään tosiaankin turhan vaikeaselkoisesti. Hauskasti neljääkymppiä lähestyvä DiCaprio näyttää vieläkin teiniltä, joten ympärille on pitänyt haalia muitakin lapsenkasvoisia Hollywood-näyttelijöitä. Näyttelijätyö tosin on mallikasta kautta linjan, mistä kiitos. Kiitos Elitistin, muistan myös rutkuttaa tosiaan unien sanitoinnista, mitä tulee alhaisimpiin viettitoimintoihin.

Eipäs nyt olla niin negatiivisia. Jos elokuva olisi leikattu tiiviimmäksi ja siinä olisi lopussa yksi tai kaksi unitasoa vähemmän, se olisi vallan mainio, mutta tällaisenaan se oli minulle Vuoden Pettymys.

Ai niin, se loppu. SPOILEREITA, ylläripylläri.
Hypoteesi 1: Cobb on todellisuudessa, hyrrä (joka alkaa vaappua, mitä se ei unessa tehnyt) on huijausta (taikurikin kiinnittää huomion aina epäolennaisuuksiin, jaa mistäs se yksi Nolanin elokuva kertoikaan?), koska hänellä ei ole vihkisormusta sormessaan joka hänellä on kaikissa muissa unissa limboa myöten (ja johon ei mitenkään muuten viitata elokuvassa).
Hypoteesi 2: Cobb on elokuvan “lähtötasolla”, mutta tämäkin taso on unta, koska meno on sen verran WTF:ää. Tosin normitoimintaelokuvan rajoissa, mikä viittaisi ykköseen.
Hypoteesi 3: Ainoastaan leffan loppu on totta: Cobb on ollut liikematkalla jolta nyt palaa, ja on lentokoneessa uneksinut kaiken muun. Tosin “mutta sitten hän heräsi ja se olikin kaikki vain unta” ei ole ollut muotia kymmeneen vuoteen, katso myös kohta 2.
Hypoteesi 4: Cobb on limbossa mutta on päättänyt sen olevan totta, jolloin hyrrä luonnollisesti tulee kaatumaan. Tätä vastaan puhuu se, että hän ei edes limbossa kyennyt kuvittelemaan lastensa kasvoja – lasten, jotka ovat kasvaneet silminnähden aiempaan muistikuvaan verrattuna.

Itse päädyn hypoteesi ykkösen kannalle ihan jo senkin takia että se sopisi leffan teemaan: Nolan onnistuu “istuttamaan” katsojan päähän epäilyksen siitä, onko tosimaailma sittenkään totta, vaikka kaikki todisteet puhuisivatkin sen puolesta.

Hard Revenge, Milly (2008) & Hard Revenge, Milly: Bloody Battle (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1483385/
http://www.imdb.com/title/tt1468324/
Eksploitaatio, peukalo alas

Oi voi. Tähän kaksikkoon kohdistui Elitistin arvostelun perusteella todella kovat odotukset. Niinpä pudotus todellisuuteen onkin todella kova.

Ykkönen on lyhäriksikin pelkistetty. Juonta ei ole käytännössä lainkaan, tai no onhan siinä alkuasetelma: perinteisessä post-apomaisemassa riehuva lakisääteinen psykojengi tappoi Millyn perheen (epäkorrektismi-bonusta moukarinheitosta palavalla vauvalla) ja silpoi tämän melkein hengiltä, mutta tuntematon hyväntekijä teki Millystä kyborgin jolla on haulikko reidessä ja lihanleikkaajarobotti rintakehässä. Ja nyt Milly tappaa jengin. Välissä sitten hukataan arvokkaita minuutteja siihen, että luodaan melankolista tunnelmaa istuskelemalla paikallaan, mikä luo turhan ison kontrastin siihen että jengi on splatter-komedialle tyypillisesti totaalisen ylinäytelty. Millyä esittävä Miki Mizuno taas selkeästi näyttelee kuin olisi vakavassa elokuvassa. WAT. Lisätään päälle kotijumalani Yoshihiro Nishimuran loihtimat verisuihkut, totaalisen absurdit tapot ja pimahtanutta huumoria, ja, niin, mitä? Ei vain silti toimi. Lisäksi leffa on selkeästi tehty kengännauhabudjetilla, koska tapahtumapaikkojakin on tasan yksi. Nallekarhuun piilotettu veitsi oli tosin kiva tatsi.

Hieman pidempi kakkonen sentään käyttää jo useampaa tapahtumapaikkaa, ja ihan lavasteitakin on tehty, tosin ei siinäkään ole juonta kuin nimeksi. Ykkösessä fileroidun jengin pääpahiksen miesrakastaja omine jengeineen jahtaa Millyä, ja samaisen pääpahisvainajan jengissä heiluneen velipuolivainajan tyttöystävä pyytää Millyltä apua kostaakseen hänelle tuntemattomaksi jääneelle rakkaansa tappajalle (eli siis Millylle). Mutta voi! Melankolista tunnelmointia on nyt entistä enemmän, ja siihen istuu kovin huonosti splatter-väkivalta tai kreisit sivuhahmot, kuten pääpahiksena häärivä elämää suurempi nahkahomo tai Millyä kokoon parsiva hihittävä hullu tohtori. Budjetin kasvun näkee myös siitä, että splättäystä ja Nishimuran tavaramerkkiverisuihkuja on mukana entistä enemmän ja entistä mielikuvituksellisemmin. Mistä pitää kyllä kakkosta kehua varauksetta on taistelukoreografia, ja etenkin taistelukohtausten leikkaus ja kuvaus: salamannopea ja sulava toiminta säilyy koko ajan ruudulla ja katsoja pysyy tapahtumien kärryillä, mitä ei idän eikä lännen mätöissäkään näin post-Matrix-aikoina kovin usein tahdota osata. Siitä huolimatta, tämäkään ei tunnu oikealta elokuvalta: dialogia on vähänlaisesti, niiden taistelujen lisäksi ei tapahdu paljon mitään, ja jälleen vakavan draaman sotkeminen splatterkomediaan tökkii todella pahasti niin että kokonaisuus on paljon paljon vähemmän kuin osiensa summa. Loppukin on vähän WTF? Toisaalta avoin, toisaalta lopullinen. En saa selvää. Tosin tälläkin kertaa bonusta kekseliäästä aseesta, nunchakuihin piilotetuista konepistooleista (ja olihan se kahdesta pampusta koottava haulikkokin vänkä).

Wanhaan Bad Tasteen vertailu olisi niin kulunutta, että suositaan suomalaista: Nato Commandokin vie tätä kaksikkoa kuin litran mittaa.

Iron Man 2 (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1228705/
Sarjisleffa, peukalo ylös

Supersankareiden joukossa Rautamies on iloinen poikkeus. Sen sijaan että ryvettäisiin katolis-luterilaisessa synnintunnossa ja kärsien toteutettaisiin raskasta velvollisuutta, Tony Starkilla on kivaa. Ja Robert Downey Jr.:n riehuessa maanisesti kankaalla tämä tunnelma välittyy katsomoonkin niin että yleisölläkin on kivaa. Lisäplussaa tietysti siitä, että koko hahmo oli alunperinkin harkittu provo: keskellä pahinta hippikautta esitellään supersankariksi amerikkalainen asetehtailija-miljardööri joka ottaa viinaa ja naisia taistellessaan pahoja kommareita vastaan…

Aina vaikean “origins movien” jälkeen tapaa tulla yleensä vaikea kakkososa, jossa tarinan aineksia pitäisi kehittää. Tässä leffa onnistuukin melko hyvin, vaikkakin Marvel-ekspertti pettyykin mytologian vähäisestä hyödyntämisestä. Siinä mielessä leffa on kuitenkin askel järkevämpään suuntaan, että Rautamiehen rintalastan härpättimen annetaan nyt suoraan ymmärtää jo olevan keinosydän, eikä mikään kranaatinsirpaleita imevä magneetti (mikä nykylääketieteen aikakaudella onkin järkeenkäyvämpi selitys). Ja onhan siellä kuitenkin kaikkea pikkukivaa niin kuin Kapteeni Amerikan kilpi. (Tuloillaan oleva Kapun oma elokuva tulee todennäköisesti olemaan loistava, koska siinä on random-pahiksien sijaan natseja.) Lopussa kyllä katsoja vähän ihmettelee juuri tämän tarinan kehittämisen näkökulmasta, onko koeyleisö reagoinut negatiivisesti, eli pitikö Pepper Pottsin kuolla tai ainakin loukkaantua, koska tätä pohjustetaan parin kohtauksen ajan, kunnes sitten äkkiarvaamatta ilman varsinaista “pelastuuko vaiko ei” -jännitettä Rautamises kiitää apuun.

Mutta suurin ihmetyksen aihe on, miksi pääpahiksen supersankarinimi pitää luntata lopputeksteistä (no, onhan leffan Whiplash toisaalta pikemminkin Crimson Dynamo mutta Whiplashin sähköruoskilla), tai miksi sidekick-supersankareitakaan ei supernimetä (Natasha Romanov eli Black Widow olisi ainakin pitänyt nimetä, mutta ei Rautamiehen apuna häärivä War Machinekaan pahasta olisi ollut).

Pikkaisen leffa tuntuu hyytyvän siinä “kakkosnäytöksen” kohdalla, kun mikään ei tunnu oikein etenevän, mutta huimaava lopputaistelu robottiarmeijoineen pelastaa paljon. Eräänkin kaukaisen galaksin taisteludroidit olisivat olleet tämmöisenä versiona huomattavan paljon uskottavampia ja vähemmän ärsyttäviä. Ne ovat myös positiivisella tavalla anime-henkisiä, mutta eivät liian.

Hämmentävää kyllä: leffan soundtrack-CD on puhdas AC/DC:n kokoelmalevy, mutta itse leffassa vaihtovirta-tasavirtaa kuullaan aivan liian vähän, vaikka poppoolta löytyisikin tilanteeseen sopiva kappale. Esmes lopputaisteluun olisi Heatseeker sopinut kuin Vanha Kivuton War Machinen panssariin.

Eihän tämä mikään überklassikko vielä ole, mutta kivaa kesäviihdettä yhtä kaikki. Leffa vastaa myös siihen kaikkia pitkään vaivanneeseen kysymykseen: mitä supersankarit tekevät ollessaan humalassa?

The Tournament (2009)

http://www.imdb.com/title/tt0471041/
Toiminta, peukalo ylös

Kerran seitsemässä vuodessa maailman parhaat palkkatappajat valtaa itsetuhovietti ja nämä hakeutuvat lätkän MM-kisojen sijasta omiin MM-kisoihinsa, upporikkaille välitettävään tosi-TV-ohjelmaan, jossa 20 palkkista hyökkää satunnaiseen valvontakameroilla täytettyyn pikkukaupunkiin häätöäänestämään toisiaan kunnes lopussa on vain yksi henkiinjäänyt. Jatkoajalle ei näissä kisoissa mennä, vaan useamman henkiinjääneen problematiikka ratkaistaan kaikkien äkkikuolemalla. Luonnollisesti buranan kokoinen kapseli toimii paitsi paikannuslähettimenä, myös riittää räjäyttämään sääntöjä rikkovan plus koko lähikorttelin. Ja luonnollisesti tietotekniikka on tukenut tämmöisiä kisoja jo ties kuinka monen seitsenvuotiskauden ajan. Edellisten kisojen voittaja palaa kostamaan ja, äh…

Joo, juonessa ei ole mitään järkeä, mutta leffa on silti täynnä tiukkaa ja tymäkkää toimintaa. Niin tuliaseita kuin perinteistä nujakointiakin riittää, autotakaa-ajoja asianmukaisine bensaräjähdyksineen unohtamatta. Väkivaltakin on pitkästä aikaa ihan oikeasti “auts!” tasoa eikä siivoksi blandattua. Varsinkin puolen välin paikkeilla tapahtuva hillittömän hurmeiseksi massalahtaamiseksi äityvä yhteenotto strippibaarissa on silkkaa asiaa. Sekaan on ripoteltu myös suorastaan infrapunan puolelle menevää huumoria. Hahmogalleriassakin on monen monta toinen toistaan kajahtaneempaa henkilöhahmoa. Erityisesti Robert Carlylen esittämä vahingossa tapahtumiin sotketuksi joutuva juoppo pappi on hauskimpia hahmoja pitkään aikaan. Jonkinlaista mediakritiikin tynkääkin on sekaan ripoteltu, vaikka mitään varsinaisesti uutta ei saada irti: The Running Man, Battle Royale ja tämänvuotinen Gamer lienevät jo lypsäneet tosi-tv-satiirin tankin siinä määrin tyhjäksi. Viimeksi mainittu muuten on hyvä vertailukohta tälle, sen verran samanhenkisistä teoksista on kyse.

Koska tv-esityksen arvostelussa aikanaan kuitenkin lukee taas ”ylenmääräistä ja tarpeetonta väkivaltaa heppoisen juonen kera”, niin sehän tarkoittaa että äksönfaneilla ei ole varaa jättää tätä väliin.

Surrogates (2009)

http://www.imdb.com/title/tt0986263/
Scifi, peukalo alas

Jassoo. Jo vuonna 2017 kukaan ei poistu kotoaan kuin äärimmäisessä hädässä, vaan julkinen asiointi hoituu etäohjattavan robotin kautta. Kunnes sitten joku keksii aseen, jolla robottia ampumalla sen ohjaajan aivot käristyvät. Ettei asialla olisi robottivapaisiin reservaatteihin linnoittautunut neoluddiitien uskonlahko?

Sinällään mielenkiintoinen metafora julkisesta minän ja siviiliminän erosta ei oikein pääse lentoon, sillä leffaan on hätiköiden tungettu kaikki mahdolliset valkokankaalla koskaan nähdyt robottiteemat Stepfordin vaimoista Blade Runnerin kautta Terminatoriin sikin sokin, muttei olla saatu niistä mitään oikein irti, ja laitettu lopuksi Bruce Willis vetämään vakioroolinsa, eli siis esittämään itseään. Päähenkilön tarinakaari on sitä paitsi umpikliseinen ja täysin ennalta arvattavissa. Typeriä lopputwistejä on sitten senkin edestä enemmän kuin laki sallii. Niin, ja loppupuolella on taas kliseistä ”apuuva nysse mittari tikittää nollaan mut huh ku jäiki vielä sekunti aikaa” -säätöä enemmän kuin edes valelääkäri määräisi.

Sääli että leffa on niin huono, aivan lopussa nimittäin pari otosta niihin lopputwisteihin liittyen olikin sen verran vaikuttavia, että niiden takia olisi toivonut kokonaisuuden olleen edes sen tasoinen että olisi voinut suositella katsomaan leffan niiden takia. Nyt ei pysty, on niin hapokasta.

Pikaisen wikisemisen perusteella muuten pohjana olevassa sarjakuvassa ei ihan yhtä paljon twistailla, sekä tarina oli sijoitettu sen verran kauemmas (vuoteen 2054) että olisi ollut ”vähän” uskottavampi. Muuten lukemattomana en kommentoi.

Gamer (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1034032/
Scifi/toiminta, peukalo ylös -hymiö!!!!1111

Tässäpä kuva joka iski täysin puun takaa. Tosin ensi kerralla pitäisi lukea DVD-kotelon takakansitekstit takaraivoa säästääkseen, sillä lopputekstit kertoivat tekijöinä olevan samat naamat kuin loistavan Crankin takana, eli sattumasta ei ollut kyse ja olisi pitänytkin jo odottaa jotain päräyttävää. Juonen liirumlaarumi lähitulevaisuudesta, kun ihmistä voi etäkäyttää aivoja ohjaavilla nanosoluilla on toki uskottavuuden rajalla, mutta mikäs siinä, kun se mahdollistaa niin FPS-räiskinnöille kuin Simsille (tai pikemminkin Second Lifelle) naureskelun. Ohessa toki kuittaillaan myös 731n1x1en mesetys- ja nettiherutuskulttuurille, tavataan tyypillinen naishahmona nettipelissä esiintyvä pelaaja (kellarissa asuva hygieniarajoitteinen 300-kiloinen aikamiespoika), sun muuta semmoista. Mutta voi! Digiänkyräkriitikot, joille nettiväen masinointi on tuttua vain (lasten)lasten höpötyksinä tai keltaisten laatulehtien sensaatio-otsikoista, ja jotka eivät tunnistaisi meemiä vaikka Anonymous IRL-bannaisi heidän perheensä, lyttäsivät tämän käsittämättömänä koska heiltä meni yli 9000 vitsiä ohi, ja seurauksena Suuri Yleisö kiersi tämän kaukaa.

Pääjuonena toki siis on, jotta kuolemaantuomitut rikolliset laitetaan pelaajien ohjastettaviksi livenä näytettävään “räiskintäpeliin”, oikeilla aseilla siis. Luonnollisesti pelimiesten ollessa ohjaimissa nähdään, miten hassulta tosielämässä monet FPS-maneerit kuten bunnyhopping, circle strafe, grenade spam tai teabagging näyttävät, ja samalla selviää ”tallennuspisteidenkin” mysteeri. Melkein kaikki levelit selvittäneellä päähenkilötuomitulla on luonnollisesti ylivertaiset taidot, salattu menneisyys, sekä ajan tasalla oleva pelaaja joka osaa päästää ohjista irti oikeassa kohtaa lagin välttämiseksi. Mukaan sotkeutuu vieläpä kansalaisten etäkäyttöä vastustava vastarintaliike, joten pelkkää räiskintää ei leffa ole vaan media- ja yhteiskuntakritiikkiäkin on sekaan sotkettu. Mutta toiminnan ystäville riittää tylyä menoa, splättäystä ja niskojen vääntymistä niin että suupielet kääntyvät virneeseen. Toiminta on juuri oikein rytmitetty ja taidolla kuvattu. Kuvan niiiiiin muodikas saturointikaan ei pääse häiritsemään. Onelinereitakin heitellään, vaikkei Gerard Butler nyt Iso-Arskan klassisimpien lohkaisujen tasolle vielä ihan pääsekään.

2000-luvun The Running Man? Pelottavaa kyllä, tämmöistäkin titteliä voisi heitellä. (Positiivisessa mielessä siis. Kasariäksöniä vihaavankin toiminnan ystävän luulisi pitävän tästä.)

The Last Sentinel (2007)

http://www.imdb.com/title/tt0758762/
Minkä tahansa genren elokuva, kaikki sopivat ulokkeet alas
Masokistista viihdettä känniselle roskaeksploitaation ystävälle, peukalo ylös

Ihminen on hädän hetkellä valmis epätoivoisiin tekoihin. TV-sarjan filmaustauoilla näyttelijänkin on ansaittava elantonsa, joten parin viikon keikka miten huonon elokuvan kuvauspaikalla tahansa on aina parempi, kuin ei keikkaa ollenkaan. Samaten, jos katsojan lempisarja on lopetettu, niin pahimpiin vieroitusoireisiin kelpaa mikä tahansa tallenne jossa fanituksen kohde esiintyy, vaikka tietäisikin sen olevan etukäteen täyttä paskaa.

Puhun nyt siis allekirjoittaneen epäterveestä suhtautumisesta Galacticasta tuttuun Katee Sackhoffiin. Mikäli DVD-kotelon Eurooppa-kansi sattuu hämäämään, niin ei, Katee ei ole tässä pääosassa eikä maailman kohtalo riipu hänen roolihahmostaan, jolla ei ole edes nimeä. Sen sijaan saamme seurata kuinka uransa Ö-luokan DTV-tekeleissä luoneen ex-potkunyrkkeilijän esittämä supersotilas (se nimihahmo eli “viimeinen vartiomies”) juttelee näsäviisaalle aseelleen maailmassa, jossa Dellin läppäreitä lukuunottamatta teknologia (erityisesti autot) pysähtyi 1980-luvulle, ja jossa The Gimpin näköiset taistelurobotit (jotka osaavat marssia lähes kenraali Ernroothin rollaattorin nopeudella ja saattavat osua jopa metrin päästä ja kuolevat hipaisusta) vainoavat ihmisiä maisemassa, joka on BSG:n tapaan saturoitu keltaiseksi että tietäisi maailmanlopun tulleen ja menneen. Robottien päämajaankin on näköjään helpompaa ja turvallisempaa mennä kuin lähiöbaariin, koska siellä käydään kolmeen otteeseen, vaikkakin siellä väijyy rivitykinruoan lisäksi punapukuisten NINJAROBOTTIEN joukko, jotka muistavat päästää valosapelin aktivointiäänen vetäessään katanan esiin.

Tähän verrattuna mikä tahansa 1980-luvun post-aposekoilukin vaikuttaa oikealta elokuvalta. Niissä oli sentään tehty jotain oikein, eli toimintaa (muutakin kuin paikallaan seisoskelua) piisasi, veri lensi (poislukien yksi silmän poisleikkuu on valjun veretön, robottivastuksesta ja ihmisten vastarintaliikkeen cameoroolista johtuen) ja alastomuuttakin oli ronskisti tarjolla enemmän kuin yhdet rinnat sivulta päin takaviistosta kuvattuna. Ja usein käyttämäni indietrash-mittatikku Nato Commandokin tuntuu tämän rinnalla vakavasti otettavalta kaupalliselta tuotannolta. Ei, tämä ei ole niin huono että olisi jo hyvä, tämä on niin huono että on jo legendaarisen huono. Mistä johtuen leffan seuraaminen tuottaa yllätävää hupia, mutta vain oikeassa mielentilassa ja promillemäärässä.

District 9 (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1136608/
Scifi, peukalo alas.

Alussa kaikki oli hyvin: ohjaaja Neill Blomkamp oli kiinnittänyt Isojen Herrojen huomion näppärällä lyhärillään Alive in Joburg, joka purki paitsi Etelä-Afrikan apartheidmenneisyyden traumoja, myös kommentoi nykytilaa (rotusorto on muisto vain kun mustat eteläafrikkalaiset kertovat mustista zimbabwelaispakolaisista rasistisia kaupunkitarinoita 130% tosina, mikäli eivät ole liian kiireisiä näitä mukiloidessaan). Samaan aikaan Sormustarun ansiosta käytännössä avoimen shekin ja valtakirjan kaikilta studioilta saanut Peter Jackson nappasi Blomkampin suojatikseen ja vakuutti Saatanan kätyrit (tai muiden kuin Linux-talebanien kielellä, Microsoft Game Studiosin) siitä, että tämä mies oli omiaan Halon hakkuuseen. Pelielokuvajeesus vain jäi tekemättä kun rahoittajat kakistelivat lähes James “3D-Jeesus” Cameronin Avatarin suuruista budjettia. Lohdutukseksi Jackson antoi Blomkampille vapaat kädet toteuttaa koko illan versio lyhäristään.

Valitettavasti Halon esituotantoon oli uponnut jo sen verran rahaa, että käsikirjoittajaa ei ollut enää varaa palkata. Niinpä lopputuloksesta näkee liiankin selvästi, että materiaalin kanssa ei ole enää tiedetty mitä tehdä. Fanipoikien jeesusleffaksi kruunaama “älyllisen scifin mestariteos” kun muuttuu silkaksi juonettomaksi räiskinnäksi vajaan tunnin kohdalla, ja jo sitä ennen on joutunut kärsimään siitä, kun jokainen kohtaus venytetään Pulttibois-tason naamanvääntelyhuumorilla ylipitkäksi. Asiaa ei auta lainkaan Maailman Ärsyttävin Päähenkilö, jota onneksi esittää (Hollywoodin ulkopuolinen alkuperä huomioiden) tuntematon paikallinen suuruus sen iänikuisen Virallisen Hätääntyneen Jokamiehen(tm) eli Nicolas Cagen sijasta.

Myöskään juonen kulkua ei onnistuta perustelemaan mitenkään järjellisesti. Nähtävästi eivät ihmiset eivätkä alienit oikeasti halua alkaa kanssakäymiseen, muuten ei tapahtumia voi selittää: alienit pykäävät laittomia aseita, joita ihmiset yrittävät käyttää, ja abduktoivat alieneita koekappaleikseen, mikä vihastuttaa alieneita, jotka eivät viitsi kaupata edes jotain heille triviaalia teknologiaa saadakseen löpöä lentävään lautaseensa, vaan mieluummin ovat 20 vuotta sorsittuina ja abduktoitavina slummissa. Oikein ovela allu olisi vieläpä selittänyt, että ne löpön valmistusaineet tarvitaankin oikeasti aseiden tekemiseen, tehdään ne aluksi teille sopiviksi ja sitten opetetaan käyttö, ylläpito ja valmistus, ja sitten olisikin ollut ihmisillä ihmettelemistä kun ravut olisivatkin kiittäneet ja kuitanneet eikä luvattuja tuikuttimia olisikaan poistuvan aluksen pohjaluukuista tippunut.

Kokonaan oma lukunsa on se, että Suomella ei ole historiassaan apartheidia (pl. suomenkielisten kohtelu Ahvenanmaalla) eikä nnn… nee… suomenafrikkalaisten orjuutta, joten emotionaalinen tarttumapinta jää väkisinkin pieneksi. Koska ihmis- tai muukalaishenkilökaartikin on joko pahvikuvia tai vastenmielisiä pahvikuvia, ei sieltäkään löydy ketään samaistumisen kohdetta, ja lopputuloksena katsoja toljottaa välinpitämättömänä.

Siksi toisekseen, leffa seisoo jalka kahdessa leirissä. Alussa (ja aivan lopussa) nähtävä muka-dokumentaarinen materiaali on kiva tatsi, ja mielellään näkisi, että koko leffa olisi tehty tällä tyylillä. Tosin siten ei olisi voitu enää kuvata loppupuolen räiskintäpeliosuutta, koska paikalla tuskin olisi ollut kuvausryhmää, joten se on suosiolla tehty normifiktiona ja siinä tyydytään vain trendikkäästi heiluttamaan kameraa 24:n ja Galactican tyyliin.

Efektit olivat kuulemma ihan ilmaiset, no niin varmaan jos kulut haudataan joka tapauksessa tappiolle menneen Halon puolelle jotta saadaan tämä projekti näyttämään voitolliselta. Vaikka ne ovatkin teknisesti mallikelpoisia ja naitettu filmattuun materiaaliin saumattomasti, muukalaismöllit näyttävät silti typeriltä. Tuottajan vaikutusta tosin lienee se, että päitä ja kokonaisia vartaloita poksautellaan kiitettävästi, irtoraajoja ja splättäystä piisaa, ja että loppupuolella alieniksi mutatoituvalla päähenkilöllä on rujo lateksimaski.

Lopussa sentään leffa lähtee lentoon kunnon mecharymistelyn myötä, jossa notkea taistelupuku pistää haisemaan hökkelikylässä, mutta näitäkin efektejä katselisi mieluummin jossain järkevämmässä leffassa, kuten vaikka Neon Genesis Evangelionin pitkään lupaillun live-adaptaation kanssa (joka ilmestynee ihan kohta Duke Nukem Foreverin ja hiljattain itsevarmasti tiedotetun Duke Nukem Beginsin jälkeen…)

Mutant Chronicles (2008)

http://www.imdb.com/title/tt0490181/
Scifi/kauhu/toiminta, käsivarresta muotoutunut raatelukynsi alaspäin

Oi ja voi. Niin paljon hukattua potentiaalia, että ihan säälittää näyttää tälle peukaloa alaspäin. Mutta ei oikein muutakaan voi, sillä tuoreessa muistissa on toinen kengännauhabudjetilla tehty, niinikään miniatyyrisotapeliin (no, okei, Mutant Chronicles on roolipeli ja Warzone samaan maailmaan sijoittuva miniatyyrisotapeli) perustuva scifikauhutoimintaveto, jossa käydään goottilais-steampunk-henkisessä tulevaisuudessa rauniokaupungin uumenissa Pahaa vastaan. Kyseessähän on tottakai Kielletty Hedelmä, eli Damnatus. Joka siis onnistuu suunnilleen kaikessa missä tämä ei.

Siinä vaiheessa, kun nimekäs luonnenäyttelijä mainitaan genre-elokuvan julisteessa tai kannessa (pahimmillaan pelkän cameon perusteella), pitäisi osata juosta lujaa. Jeremy Irons Dungeons & Dragonsissa, sir Ben Kingsley BloodRaynessa, tai Irons, Robert Carlyle ja John Malkovich Eragonissa pitäisi riittää todistusaineistoksi, joista viimeksi mainittu suorittaa tässäkin viisiminuuttisen “ylinäyttelen mielipuolisesti kun kerrankin saa eikä ohjaaja osaa tai uskalla estää” yhdenmiehenshow’n. Muuhun näyttelijäkaartiin on sitten osattu kerätä suunnilleen kaikki kuvaushetkellä työttömänä olleet genrenäyttelijät: Ron Perlmanin leukaluut, Thomas Jane, Sean Pertwee, ainoaa roolihahmoaan esittävä mutta hottiutensa takia kaiken anteeksi saava Devon Aoki sekä 1:1 Elektra-kopioksi nakitettu Anna Walton. Viimeksi mainittua lukuunottamatta kaikki vaikuttavat olevan liikkeellä “säädä sitä teleprompteria jo jumalauta isommalle että saan sen palkkashekin” -asenteella. Damnatusissa sentään tuntemattomat suuruudet, niin amatöörit kuin ammattilaisetkin, sentään yrittivät tosissaan.

Itse visuaalit miellyttävät silmää, etenkin alkujakson 1. maailmansota steampunk-versiona tulevaisuudessa, sekä myöhemmin nähtävät höyrykäyttöiset lentoalukset. Rooli- ja figupelin sekä itsestäänselvästi koko muun steampunk-genren lisäksi vahvana vaikuttajana on selvästi toiminut iki-ihana Sky Captain and the World of Tomorrow, mitä tulee kuvan saturointiin, tehosteisiin, kuvakulmiin, ja niin pois päin. Valitettavasti vain budjetti on loppunut kesken, ja liian monesta kuvasta näkyy läpi halpa ja nopeasti hutaistu CGI, miten ei asian suinkaan pitäisi olla. Star Wreckin jälkeen tähän ei ole kaupallisessa tuotannossa minkäänlaista veruketta. Äänimaailma on sitten vähän niin ja näin, vakioefektejä ja alleviivaavaa mutta mieleen painumatonta musiikkia kai siellä taustalla oli.

Juonesta on turha puhua, käsikirjoituksen on mitä ilmeisimmin kirjoittanut se ääretön määrä apinoita kirjoituskoneiden ääressä, tai sitten joku arpoi tarokkikorteilla genre-elokuvan kliseitä peräkkäin, täysin naurettavaa loppukaksintaistelua myöten. Maailma on niin kovin pieni, henkilöhahmot ovat paperisia ja sisäinen logiikka pettää.

Hupaisaa kyllä, tämähän ei ole varsinainen Hollywood-tuotanto, vaan pikemminkin “indie”, mutta siitä huolimatta pohjana olevan pelin maailmaa ja taustatarinaa muutellaan surutta: mutanttizombeja (muun muassa) aiheuttava Kone löytyi aurinkokunnan “kymmennenneltä planeetalta” eikä Itä-Eurooppaan haudattuna, ja sen käytännössä jatkuva EMP-vaikutus pakotti höyrykoneisiin eikä suinkaan mikään 500 vuotta sitten käyty ydinsota, megakorporaatiot (joista yksi eli Cybertronic on unohdettu) eivät koskaan ryhtyneet yhteistyöhön (mutta silloinhan leffaan ei olisi saatu taas tämmöistä “ristiriidat unohtuvat yhteisen vaaran uhatessa” -kliseetä), ja niin pois päin. Tämä siis kuriositeettina, itse olen tutustunut maailmaan vain Wikipedian välityksellä eli se ei vaikuta minulla suuntaan tai toiseen, mutta tosifani kyllä polttaisi hihansa.

Tämä jälleen yksi synkkä luku pelielokuvien sarjassa, joka sai kyseenalaisen kunnian toimia figupelielokuvagenren epäonnisena päänavaajana, saa odottamaan Games Workshopin “virallista” näkemystä Warhammer 40,000:sta kauhun vallassa. Ai niin, sen “laadunhan” tulee takaamaan K-11 ikäraja, sekä studio jonka ainoa työnäyte ovat Bionicle-animaatiot…