Kevyesti sarjan paras. Kunnon post-apokalypsploitaatiota ja herkullista ripaskapuukkoa kahdella kukriveitsellä. Ihquja gore-efektejä, kuten “mutanttilonkeroilla silmät ja kieli päästä”, ja napakoita headshotteja. Comic reliefkin kuolee. Hupaisasti leffassa kierrätetään ahkerasti kieli poskessa post-apokliseiden lisäksi kauhu- ja westernkliseitä. Toimintakin on tymäkkää, ainoana kauneuspilkkuna lopetus tosin on täysin epälooginen: miten ylikuormattu kevyt helikopteri muka voisi lentää Vegasista Alaskaan ilman välitankkauksia?
Tästä on hyvä jatkaa neloseen, etenkin kun vihonviimeisen kohtauksen perusteella nelonen sijoittuu Japaniin, jossa siis toivottavasti on vielä eloonjääneitä koulupuk—
WTF? Onko tämä joku lakisääteinen juttu, että Kaukoidässä filmattu kostotarina, jossa pääosassa on nainen, on pakko päättää miekkataisteluun lumisessa kivipuutarhassa? (vrt. Intimate Confessions of a Chinese Courtesan sekä Lady Snowblood) Hervotonta menoa yhtäkaikki, ei vähiten taustalla pauhaavan musiikin takia, joka tunnelmaltaan sopisi paremmin Uuno Turhapuroon. Ja painepesurilla truutattu tekoveri on aina yhtä ihqua, etenkin yhdistettynä itsetarkoitukselliseen paljasteluun.
Kiva lakmustesti: olisiko kiva, jos 80-luvun toimintaelokuvan kuvastolla kerrottaisiin Väiski Vemmelsäären ja Elmerin yhteenotosta? Ai ei? No älä sitten katso tätä. Hyvässä ja pahassa 20 vuotta aikahypyllä tulevaisuuteen tuotu kasariäksön: on näsäviisaita onelinereita laukova asennevammainen sankari, on hysteerisen neuroottinen paha setä, paljon tarpeetonta ja rujoa väkivaltaa sekä erityisesti monta kekseliästä tappoa, tällä kertaa teemana on “kuinka monella eri tavalla porkkanaa voi käyttää tappamiseen?”. Kova ehdokas vuoden parhaaksi toimintamätöksi, jopa Planet Terror huomioiden. Itse asiassa, kova ehdokas yhdeksi kaikkien aikojen parhaista.
Jos tämäkään ei vakuuta, niin merkkijonon “Monica Belluccin alastonkohtaus” luulisi viimeistään myyvän elokuvan jokaiselle heteromiehelle.
PS. Hesarin Njet-liitteessä oli näköjään Pertti “Fränti II” Avola haukkunut tämän. Mitä järkeä on lähettää tällaista elokuvaa arvostelemaan tyyppi, joka tunnetusti vihaa (etenkin amerikkalaisia) toimintaelokuvia yli kaiken? Piruuttaan voisi kirjoittaa vastineen, jossa linjaisi, jotta kyllä se Stalker on eri paska leffa koska siinä ei ole mielipuolisesti hihittävää sadomasokistikääpiötä, tai että Tuulen viemää olisi muuten ihan OK mutta leffan pilaa paitsi taistelukohtausten verettömyys ja lyhyys mutta etenkin se ettei Vivien Leigh’n tissejä näytetä. Ai niiin, ja Citizen Kane muuttuisi paljon paremmaksi jos keskellä rainaa NINJAT tunkeutuisivat Kanen kartanoon (ja Kane ampuisi ne minigunilla).
Ohhoh. Uwe Boll ehti ykkösessä saamaan tissit kuvaan vasta 10 minsan kohdalla, mutta Böllitön jatko-osa nokittaa iskemällä tissit kuvaan jo kahden minuutin kohdalla ja full frontaliin edetään alle viiden minuutin, jo ennen alkutekstejä!
Sitten otetaankin takapakkia, gorea ja äksöniä on vähemmän kuin ykkösessä. Myöskään zombi-infektion sijoittumisesta kampukselle autiosaaren sijasta ei oteta kaikkea (mitään) irti. Elokuvan rytmityksessä, käsikirjoituksessa, juonessa, logiikassa, näyttelyssä, tai dialogissa ei edelleenkään tosin ole järjen tai laadun häivää. Resident Evilit ovat tähän verrattuna suorastaan taide-elokuvia. Turhaan taisivat käsikirjoittajat inistä nettifoorumeilla kuinka ykkösosassa Boll esti heidän nerokkaiden visioiden esillepääsyn, jos tämä nyt on sitten sitä nerokasta visiota.
Loppujen lopuksi bollmainen dada oli hervottomuudessaan vastustamatonta, tämä taas yrittää liikaa olla oikea elokuva, flopaten siten ykköstäkin pahemmin. Mut viihdyin silti.
Fefejä! Lamppuja! Slärrä! Königsegg! Saleen S7! Carrera GT! Musse! AC Cobra! Maybach! Laumoittain vähäpukeisia mallivosuja joilla ei ole mitään muuta tehtävää kuin näyttää hyvältä! Henkilökaartissa Peter “Hobitti” Jacksonin näköinen Ö-luokan Kummisetä-wannabe, juoppo Elvis-imitaattori, ja laulaja/kilpa-ajajaneiti jonka kaula-aukosta mahtuu ajamaan Königstigerillä. Totaalisen avutonta näyttelemistä ja silkkaa dadaa oleva dialogi.
Elokuvan sisältö on jotakuinkin, jotta ajetaan, ryypätään, ajetaan, tapellaan, ajetaan, pelataan korttia, ajetaan, jne. Leffa mm. ALKAA sillä kun Slärrällä rankaistaan Losista Vegasiin ajassa 1h 45 min että elokuvatuottaja “Jerry Brecken” saa sinistä kostajaa sviittiinsä ennen kuin lerpahtaa.
Kahelin miljonäärin omalla autokokoelmallaan teettämä leffa, jossa oikeasti vedetään hajalle Carrera GT ja Diablo ei VOI olla muuta kuin kurko. Ison bujdetin eksploitaatio for TEH WIN!!!!!!111111
Elokuva (katsoin jaksot teatterissa peräjälkeen, muuta ratkaisua kuin back-to-back ei tämän teoksen suhteen tueta) palauttaa uskon elokuvantekoon, sekä on virkistävä tuulahdus ajalta, jolloin ei laskemoitu niin kuin nyt. Tai no, olihan sekin laskelmointia, että mietittiin, jotta “tissit myy, natsit myy, autotakaa-ajot myy, kung-fu myy, eiköhän tungeta ne kaikki samaan elokuvaan”. Nykyään taas laskelmoidaan siten, että pyritään tekemään hajuton, mauton, väritön, ketään ärsyttämätön tasapaksu tuote, jonka pitää otsa rypyssä pyrkiä (tuloksetta) olemaan vakavasti otettavaa kårkeakyldyyriä vaikka kyseessä olisikin yhdentekevä toimintapätkä. Mihin unohtui se pieni ja nykytuottajien mielestä mitätön seikka, että viihde-elokuvan pitäisi viihdyttää katsojaa?
Toisaalta, katsojaa tavallaan huijataan. Kyseessä on kuitenkin kahden tunnetun ohjaajan, jos ei ihan A-listan niin kohtalaisen tunnetuilla näyttelijöillä kuitenkin, tekemä ison budjetin tribuutti, ei pienen nyrkkipajan kengännauhabudjetilla tehty aito B-elokuva. Ehkä hyvä niinkin, sillä nyt mutasarjan leffojen heikkoudet ovat poissa ja kaikki hyvät puolet tallella. (Mitä nyt miespuolinen testiyleisö tosin kaipasi enemmän eksploitaatioaikojen paljasta pintaa, mutta ehkä sitten siinä Werewolf Women of the SS:ssä… )
Death Proof
Leffa pärähtää käyntiin aika hiljaisesti. Normaali tarantinolainen dialogi ja postmodernit viittaukset alkaisivat vähän ajan kuluttua tuntua puuduttavilta, mutta surrealistiset tempaukset (ja itsetarkoituksellisesti esiteltävät sääret) pitävät mielenkiinnon yllä. Sitten elokuva herääkin henkiin, kun Kurt Russelin käsittämättömän mainiosti esittämä Stuntman Mike saapuu paikalle väijymään slasher-kliseisiä tyhjäpääbimboja. Stuntman Mike on myös virkistävän vanhanaikainen psykotappaja. Nykyäänhän pitää yleisö saattaa tuntemaan säälinsekaista sympatiaa paatuneintakin massamurhaajaa kohtaan kertomalla, kuinka häntä kiusattiin pienenä ja lelu on edelleen patterin välissä. (Jos näin onkin Miken kohdalla, sitä ei onneksi ainakaan kerrota.) Mike tappaa yksinkertaisesti siksi, että se on hänestä kivaa. Tehostettuna mielipuolisella virnuilulla. En myöskään olisi uskonut, miten paljon yhdestä autokolaristakin saa irti (pun intended), mutta niin vain se on että kuvakulmia vaihtelemalla ja toistamalla ja kronologiaa rikkomalla saa tästäkin uudenlaisen tulkinnan.
Puolessavälissä tyyli luontevasti muuttuu slasherista takaa-ajoleffaksi. DP:n (öhö öhö) jälkipuolisko on jo huomattavasti vauhdikkaampaa menoa. Dialogiosuus on lyhyempi, nasevampi, ja ennen kaikkea, toimintaa on enemmän. Leffan kruunaa, ja sen olemassaolon oikeuttaa, yksi elokuvahistorian pisimpiä (tosin alkuperäistä Gone in 60 Secondsia ei olla vielä lähelläkään) ja jännittävimpiä takaa-ajoja. Kun isolohko-V8 alkaa mylvien julistaa sanaa ja vanhan koulun pelti taipuu rutisten, ollaan perusarvojen äärellä, eikä mies voi muuta kuin nöyrtyä ja antautua vauhdin hurmaan.
Hupaisin viittaus vanhoihin elokuviin on se, että stuntnäyttelijä Zoë Bell esittää samannimistä stuntnäyttelijää, tehden itse omat stunttinsa. Rajatulla budjetilla kun ei raha aikanaan riittänyt sekä stuntteihin että näyttelijöihin, niin stuntitkin saivat väkisinkin puherooleja…
Jotain miinusta pitää aina antaa. No iso Q on unohtanut, että “Eleanor” ei ollut normi-Mustang, vaan Mustangin halpamalli “Mach 1”. Jälkipuoliskon keltainen Mustang on nääs niin selvä viittaus, että tämä jää pikkaisen harmittamaan.
Planet Terror
Rodriguez kertoo kirjoittaneensa leffan jo 1998. Tästä johtuen se ei iske samalla miljoonalla voltilla kuin olisi tuolloin iskenyt – väliin kun on ehtinyt oikea zombie-renessanssi ja nyt meillä on Resident Evilit, House of the Dead, Dawn of the Deadin remake, Land of the Dead, 28 Days (ja 28 Weeks) Later ja niin pois päin.
Mutinat sikseen, PT on kuitenkin tanakka paketti joka iskee kuitenkin kuin 999 999 volttia. Tarpeeton “vakava” aines, yhteiskuntakritiikki sun muut on tungettu romukoppaan ja tilalla on estoton läträys, joka tuo mieleen Braindeadin ja Army of Darknessin kaltaiset splatterkomediaklassikot. Kuka kaipaa ruohonleikkuria kun zombeja voi teloa helikopterin lavoilla? Kurkipotkijat menköön kotiinsa, tosimiehet viipaloivat lihaa kahdella perhosveitsellä. Jos pään räjäyttäminen kappaleiksi ei tunnu enää missään, niin entäs aivojen kaapiminen kallon sisältä? Yhdistettynä kajahtaneisiin henkilöhahmoihin ja pikimustaan huumoriin lopputulos on käsittämättömän viihdyttävä, ja samalla zombie-elokuvan parhaimmistoa.
Varsinaisesti PT ei tuo genreen mitään uutta, mutta enpä nyt kyllä keksikään, mitä “uutuutta” olisi kaivannut. Kai se yksi ylipitkä kuolinkohtauskin kuuluu genreen, mutta sen olisi kyllä voinut keksiä poiskin. Sitä paitsi, tässä pätkässä on paras alkutekstijakso sitten Barb Wiren (jolle kyllä jäädään rinnanmitalla)
Summa Summarum
En muista, milloin viimeksi olisi ollut näin hauskaa elokuvissa. Kunhan sitten muistetaan, ettei olla menossa katsomaan mitään Kolme väriä -trilogiaa, vaan matalaotsaista viihdettä.
Loppurutkutus II: Loppurutkutuksen pojan koston paluu
Koska ahneet tuottaja-Weinsteinit haluavat maksimoida myös DVD-myynnin, on elokuvan jenkkiversiossa “väliajalla” esitettävistä olemassaolemattomien elokuvien trailereista vain yksi jäljellä tässä Pohjan perälle rantautuneessa kahtia jaetussa versiossa. Onneksi YouTube (joka ei nykyään edes riko lakia, heh) pelastaa Atlantin tämänkinpuolisen yleisön:
Normaalisti roskatoimintaelokuvia fanittava Elitisti haukkui elokuvan lyttyyn. Taas on menty Almodovar-vaihde silmässä viihdekuviin, tai sitten toivottu turhaan että Hollywoodissa tehtäisiin isolla rahalla kunnon eksploitaatiota. Tämä kun on nykyisellään jokseenkin täydellinen viihteellinen toimintakomedia. Tosin siitä olen samaa mieltä, että bikinintäytettä (kun ne nyt päällä kuitenkin pysyvät) oli tietysti turhan vähän peleihin verrattuna. (Sitä taajaan viljeltyä väitettä, en kuitenkaan allekirjoita, että pornotähdillä filmattu versio olisi lainkaan parempi, koska heidän eläytymis- ja näyttelijänkyvyillään – taistelukoreografioista suoriutumisesta puhumattakaan – leffa aiheuttaisi lähinnä syvää myötähäpeää.) Ja saisi sitä vertakin olla. Mutta sitten oltaisiin ehkä jo enemmän eksploitaation kuin Charlien enkelit -henkisen toimintakomedian puolella. Ja sitten puhuttaisiinkin jo täydellisestä elokuvasta, ei enää pelkästään tietyn genren sisällä.
Malttamattomana kämäisiä piraattiversioita katseltuani (koska suomalainen levittäjä kusi hommat ja pisti tämän suoraan videolle aiemmista lupauksistaan huolimatta: terveisiä vaan, näin sitä rahoja menetetään) totesin, että vasta DVD:n myötä ymmärsin täysin elokuvan taiteelliset aspektit. Vesipisarat ihoon liimautuvan, läpikuultavan topin pinnalla näkyvät paaaaljon paremmin kuin XviDissä. (Ja valkokankaalla olisivat näkyneet vielä paremmin.)
Jaa, niin, ja tämähän oli samalla myös toistaiseksi paras pelielokuva. Voisin taas tietysti nillittää siitä, kuinka pelien universumi hahmojen taustaa myöten on väännetty uuteen uskoon, mutta en viitsi, koska senkin ajan voi käyttää katsomalle leffaa pysäytyskuvana yhä uudestaan ja uudestaan…
Mörgh. Mitähän tästä sanoisi. Ison budjetin eksploitaatiota, aina takakannen tekstiä myöten. ”Vain yksi elokuva uskaltaa näyttää kaikki Rooman keisarikunnan perversiot” tjsp. Neurasteeninen ameriikkalainen on varmasti aivan kauhuissaan (iiirgh! rotujen välistä! homoseksuelleja!), kaiken nähnyt eurooppalainen tuijottaa eteensä. Kaksi seksikohtausta erottuu selkeästi päälle liimatuiksi, mutta muuten on vaikea havaita, mitä olisi lisätty jälkikäteen. Toki lihankappaleiden yhteensovittaminen hyökkää päälle joka suunnasta, niin että siihen suorastaan turtuu, mutta aika sekaisin saa olla (suomeksi: minuakin sekaisemmin) jos tätä pornon korvikkeena käyttää. Eksploitaatioperinteen mukaisesti verelläkin läträtään ihan kiitettävästi, joskin ei kovin usein.
Selkeästi otettu se perinteinen linja, että jos on tositarina ja legenda niin kerrotaan legenda – kuva Caligulasta (joka oli kieltämättä oikukas ja täysin epäpätevä keisari, jota hallitseminen ei itse asiassa edes kiinnostanut) täytenä vatipäänä on historiaa kirjoittaneiden vastustajien luoma, ja hänen setänsä ja seuraajansa Claudiuksen kuvaaminen Petelius/Kalliala-sketsistä karanneena muodottomaksi turvonneena vajaamielisenä vammaisena on taas paljon myöhäisemmän ajan legendaa (aikalaisista jopa Claudiuksen vastustajat kuvasivat hänet komeaksi ja älykkääksi, vaikka kärsikin polion seurauksena ontumisesta ja tapasi hermostuessaan änkyttää). Näyttelijätyö roolit huomioiden on sinällään kohdallaan, tosin tämän jälkeen ei ihmekään että nimiroolissa mulkoilleelle Malcom McDowellille alkoi enää olla tarjolla lähinnä psykoottisen pahiksen rooleja (Blue Thunder, Moon 44, Star Trek Generations, Tank Girl, Wing Commander 4:n välivideot, jne.). Peter O’Toolen käriseminen vanhana keisari Tiberiuksena jäi myös mieleen.
Ai niin, oliko leffalla joku pointtikin eksploitaation lisäksi? Kait siinä oli sitä kaksinaismoralismin kritiikkiä, että pikkupoikien hyväksikäyttäjien mielestä (maan tapa tuolloin) aikuista sisartaan himoitseva keisari oli hirrrrveä bärvå. Ja kuinka samaisten pedosetien mielestä tasavallan aikaan oltiin niiiiiin kunniallisia ja siveellisiä että pois alta, on se vaan hirveetä tämä nykyajan rappio (roomalaisella ylimystöllä oli tiettävästi jo puunilaissotien aikaan ns. hyvä pössis päällä). Tai se, että keisarin piti teeskennellä “huolestunutta kansalaista” diktaattorin valtuuksilla, jota “spontaanisti” palvottiin ilman virallista uskonnollista asemaa, mutta jos “ensimmäinen kansalainen” kyllästyi tähän pelleilyyn ja olisi halunnut virallistaa asemansa jumalkeisarina, niin brutusten tikarisormia alkoi syyhyttämään.
Ajankuva on muutoin, eli puvustuksen, lavastuksen jne. puolesta kuitenkin korkeintaan sinne päin – 70-luvun spektaakkelinäkökulmasta siis. Höystettyinä modernistisilla pillerihoureisilla luomuksilla.
Tuo nykyinen DVD-versiohan on 156/149 (NTSC/PAL) minuuttia, mutta isot pojat kertoo, että tästä olisi ollut joskus olemassa 210-minuuttinenkin (joka oli nimenomaan se versio joka suututti muutkin kuin jo esituotantovaiheessa hihansa polttaneen käsikirjoittaja Gore Vidalin). Tiedä sitten olisiko se sen parempi – nykyiselläänkin elokuva junnaa monin paikoin sen verran pahasti paikallaan. Enemmän sisältöä, vähemmän toistoa olisi ollut paikallaan.
Sen verran ainutlaatuinen luomus kuitenkin, että kokonaisuus kääntyy plussan puolelle. Tällaista houretta näkee liian harvoin.
—
Aikamatkustajalta sellaisia terveisiä, että arvostelun kirjoittamisen jälkeen juutuuttiin on upittu ammattilaisvoimin tehty feikkitraileri siitä, miltä moderni remake/re-imagining “Gore Vidal’s Caligula” saattaisi näyttää:
https://www.youtube.com/watch?v=SpUzCyLiMmM
Kuvitelkaa, että joku Uwe Bollin filmikoulun oppilas saa kuningasajatuksen tehdä oppilastyönään Fast and Furious -variantti prätkillä. Kuvitelman jatkoksi, ottakaa purkillinen rauhoittavia, jottei paksusuolenne kurista samantien aivojanne.
Tuossa aika hyvä luonnehdinta. Olihan siinä joo fantsua CGI:tä joka oli oikeastaan kyllä pirun tyhmän näköistä.
Jos tämän olisi arvostellut yhdestä viiteen -tähtiasteikolla, niin puolikas Monet Mazurille, puolikas ihQlutuista veitsilävistyssadomasobigoottitypyä esittävälle Jaime Presslylle ja viimoinen puolikas Ice Cuben äärimmäisen hienovaraiselle postmodernille sisäpiirivitsille, onelinerille “Fuck tha Police!”. Olikin ainoa kerta kun elokuva nauratti oikeasti eikä tahattomasti.
Aluksi selvennettäköön, että olen katsellut animaatiota, johon tämä perustuu, vain satunnaisesti MTV:ltä. Niinpä en voi haukkua elokuvaa sillä perusteella, että se ei seuraakaan piirretyn version juonta 1:1 (vaikka enin osa haukuista keskittyy tähän). Miten sitten esimerkiksi ykköskauden, jossa päähenkilö kuoli joka jaksossa, olisi siirtänyt sellaisenaan elokuvaksi, on jo toinen juttu…
Vuonna 2011 (vai olisiko sittenkin talvipäivänseisauksena 2012 ) 99,9% ihmisistä kuolee outoon virukseen. Lääke löytyy, mutta 400 vuotta myöhemminkin ihmiskunta asuu yhdessä ainoassa kaupungissa, Bregnassa. Vihamielinen luonto ympäröi sitä joka puolelta, kuten hallitus kertoo, ja ihmisiä ei suinkaan katoa, näinkin hallitus kertoo. Monicalaisiksi itseään kutsuva vastarintaliike ei usko. Yksi heistä on Æon Flux, joka suoriutuu tehtävästä kuin tehtävästä. Kun elokuvaa on kulunut varttitunti ja Æon saa tehtäväkseen hallitsijan nirhimisen, arvaa, ettei juoni ole niin yksinkertainen. Katsojan on myös parempi pysyä hereillä, muuten tippuu kärryiltä ja päätyy whinettämään nettiin.
Tähän liittyykin se suuri mutta, joka on herättänyt toiseksi eniten polemiikkia. JOS voi sulattaa sen, että juonen “se” koukku on yksi scifin (epärealistisista) vakiokliseistä, niin elokuvasta voi nauttia. Minusta sen käyttö elokuvassa oli sen verran hienovaraisesti tehty sekä sopi elokuvan maailmaan, että sen voi antaa anteeksikin.
Leffa on visuaalisesti yksinkertaisesti upea. Totaalista surrealismia ja kahjoutta piirrossarjan tyyliin viljellään siihen malliin, että katsoja on jatkuvassa WTF? tilassa. Useimpia asioita ei selitetä lainkaan, mistä plussaa. Kamerakulmat ovat yhtä kajahtaneita. Samoin kuin ideat, kuten kapseli, jonka nielemällä saa telepaattisen yhteyden päämajaan.
Normaalisti elokuvaan, jonka päähenkilö on akrobaattisesti kieppuva supersissi, olisi valittu randomilla joku toimintaspesialisti. Sen sijaan nimiroolissa onkin varsin notkeaksi itsensä treenannut Charlize Theron, joka osaakin oikeasti näytellä ja luoda tunteet hahmolleen. Mistä fanboi-kaarti itkee, piirrossarjassahan Æon oli lähinnä karikatyyri. Varsinaista äksöniä on aika vähän, ja sekin sarjakuvamaista. Paljon enemmän on Æonin kieppumista vaijerien tms. varassa. Suunnilleen enemmän sarjakuvamaisesti ei ihminen pysty liikkumaan, kuin mihin Theron venyy. Marton Csokas toisessa pääosassa tiedemies-diktaattori Trevor Goodchildina suoriutuu myös pätevästi, enkä sivuosiakaan moittisi, vaikken nimiä tuntenutkaan.
Musiikki on tunnelmaan sopivaa ja mieleenpainuvaa, joskin pääteemaa ehkä pikkaisen ylikäytetään.
On helppo ymmärtää, miksi tämä on selkeää kulttikamaa: se on niin outo, ja siinä ei ole valtavaa avaruustaistelua. Ja tällaisina aikoina elokuva, jossa ollaan terroristien puolella on vaarallinen. Ainoa “oikea” puute on, että sekaan ripoteltua huumoria olisi voinut tunata mustemmaksi, ja puolivälin paikkeilla elokuva vähän nykii. Jotain jää kaipaamaan, mutta silti laatukama on kyseessä. Jotenkin mieleen tulee ihan 70-luvun scifi, jolloin leffoja ei tehty siinä mielessä, että sille voitaisiin tehdä 158 jatko-osaa, vaan kun haluttiin kertoa tarina ja sanoa sillä jotain.
)
) 99,9% ihmisistä kuolee outoon virukseen. Lääke löytyy, mutta 400 vuotta myöhemminkin ihmiskunta asuu yhdessä ainoassa kaupungissa, Bregnassa. Vihamielinen luonto ympäröi sitä joka puolelta, kuten hallitus kertoo, ja ihmisiä ei suinkaan katoa, näinkin hallitus kertoo. Monicalaisiksi itseään kutsuva vastarintaliike ei usko. Yksi heistä on Æon Flux, joka suoriutuu tehtävästä kuin tehtävästä. Kun elokuvaa on kulunut varttitunti ja Æon saa tehtäväkseen hallitsijan nirhimisen, arvaa, ettei juoni ole niin yksinkertainen. Katsojan on myös parempi pysyä hereillä, muuten tippuu kärryiltä ja päätyy whinettämään nettiin.