Tag: silmänruokaa

Ultraviolet (2006)

http://www.imdb.com/title/tt0370032/
Scifi/toiminta, kyberpeukalo ylös, katso kuitenkin loppuhuomautus versionhallinnasta

Ohjaaja Kurt Wimmer osoitti Equilibriumilla (tyhmä suominimi Cubic) olevansa selkeästi kyberpunkahtavan scifin uusi toivo. Ultraviolet on samaa kamaa, mutta entistä ylilyödympänä ja surrealistisempana. Miksi se onkin täysin väärinymmärretty.

Juonena on, että tulevaisuudessa jenkkien bioaselabrasta karkaa hemofagia-virus, joka saa uhrissaan aikaan nopeutuneet refleksit, hämmästyttävän rankaisunkeston ja supernopean parantumisen, kuulon ja (etenkin pimeä-) näön boostaantumisen, sekä ikävänä sivuvaikutuksena terävät kulmahampaat ja yliherkkyyden valolle (unohtamatta sitä, että nirri lähtee 12 vuoden sisällä tartunnasta). Lehdistö nimeää uhrit “vampyyreiksi”, ja hyvää tarkoittava hallitus tilaa IG Farbenilta hyönteismyrkkyä tukkuhintaan. Valtaa päätyy käyttämään sotilaallis-uskonnollinen Arkkihiippakunta, joka on onnistunut elokuvan alkuun mennessä kehittämään kaikki hemofagit tuhoavan aseen. Jota kaappaamaan lähtee Ultraviolet, hemofagien kovin mimmi jolla on traaginen menneisyys. Ja juoni heittää kärrynpyörää useammin kuin kerran.

Tyypillisin whinetys netissä alkaa, kun katsoja itkee, kuinka elokuva yrittää härskisti rahastaa sarjakuvafilmatisoinneilla, kun (erittäin tyylikkäät, erittäin humoristiset) alkutekstit on kuvattu sarjakuvalehtien kansina. Sitten alkaa valitus, kuinka CGI-tehosteet on ihan surkeita (vaikka niillä tavoitellaan tarkoituksella sarjakuvamaista tyyliä, joka on saavutettu loistavasti). Sitten haukutaan taistelukoreografiaa epärealistiseksi (niinkuin narukungfu nyt muutenkaan olisi realistista), ja selitetään kuinka taistelu on epäuskottavaa (toisin kuin se, kun Chuck Norris ampuu ja/tai kierrepotkii sata terroristia samaan läjään), ja itketään, kun antipainovoimaa ei oikeasti ole olemassa (paitsi Matrixissa). Sitten se juonikin on vaikeaselkoinen (kun se ei olekaan viivoittimella vedetty) ja sanomaakaan ei ole (kun sitä ei väännetä rautalangasta, paitsi loppumonologissa).

Ultraviolet on ensinnäkin visuaalisesti aivan uskomatonta. Kuvitelkaa, että happopäisellä 60-luvulla olisi tehty postmodernia kyberpunkia nykyaikaisin tehostein. Arkkitehtuuri: sarjakuvatyylistä CGI:tä on yhdistetty nerokkaasti valittuihin on-location kuvauspaikkoihin (mm. BMW:n pääkonttori). Sisätiloissa odotettavissa pelkistystä, paljon lasia ja kirkkaita värejä. Muu lavastus: surrealistista, kirkkaita värejä. Puvustus: surrealistinen yhdistelmä äärimodernia, ja toisaalta fetissikuvastoa ja pulp-scifiä sotkevaa. Kirkkaita värejä. Huimia kamera-ajoja, kuten peililasin heijastuksesta toiseen ja takaisin ja ees taas, outoja kuvakulmia, saturoitunutta kuvaa, ylivalotusta. Taistelukoreografiassa jatketaan “gun-kata” hengessä, tosin monet kohtaukset on (tarkoituksella) saatu muistuttamaan modernia tanssia. Usein mättöä kuvataan hetki ylhäältä päin, jolloin kirkkaat värit ja liikehdintä saavat näkymän muistuttamaan kaleidoskooppia. Toimintajaksot ovat muutenkin käsittämättömän upeita ja tylyn tyylikkäitä. Palavilla miekoilla taistelu pimeässä on henkeäsalpaavaa. Toki mukana on hidastusta, nopeutusta, bullet-timeä, pyörivää kameraa, jne. mutta sopivasti annosteltuna.

Musiikkikin on säksättävää ja jumputtavaa, futuristista ja sopii elokuvaan kuin nenä päähän. Äänet ovat tanakoita, ja ne sopivissa kohdissa häivytetään tai miksataan juuri sopivasti.

Ideoita piisaa. Napinpainalluksesta väriä muuttavia hiuksia, aurinkolaseja ja vaatteita. Paperista taiteltavia kännyköitä. “Ulottuvuudentiivistimiä”, joiden avulla voi hihasta kirjaimellisesti repiä konepistooleita ja samuraimiekkoja. Antipainovoimaa, joiden avulla mahdollistuu moni juttu. Niinkuin kohtaus, jossa Ultraviolet pakenee moottoripyörällä taisteluhelikoptereita, ja jonka jälkeen Matrix Reloadedin paljon kohuttu takaa-ajo tuntuu lähinnä invataksien ja pappa-Tunturien kisailulta. Mitään ihmevempainta ei kuitenkaan selitetä huuhaajargonilla, vaan ne otetaan itsestäänselvyyksinä.

Pelkkää visuaalista karkkiako? On elokuvalla sanomaakin. Jos osaa lukea rivien välistä, ja itse tehdä päätelmiä. Juonenkin seuraaminen helpottuu. Sen, mikä on yllätys päähenkilölle, ei pitäisi olla sitä katsojalle. Jos ihmetyttää, miksi päähenkilö nitistää miekallaan helpon näköisesti satoja rivipahiksia, ja lähtee viimeiselle kostoreissulle vailla muuta motiivia kuin kosto ja kunnia, niin kannattaa miettiä olisiko samuraielokuvissa jotain samaa. Postmoderneja viittauksia viljellään muutenkin, mutta ei liian alleviivaten. Uskonnollisista viittauksista on joku vetänyt herneen nenään, minä en.

Ultraviolet toimii myös hyvänä näytteenä siitä, kuinka tarinan kertomiseen ei välttämättä tarvita trilogiaa tai kolmea tuntia (terkkuja Wachowskeille ja King Kong -miehelle) – reilun puolentoista tunnin mittaisena se on napakka paketti.

Näyttelijätyötä on paljon haukuttu, mutta minusta se välittää vallan mainiosti melodramaattisen, samuraivaikutteiseen sarjakuvaan kuin katana päähän sopivan tunnelman. Etenkin se, että Milla Jovovich (kuolausta) pystyy laukomaan repliikin kuin repliikin naama peruslukemilla siinä missä “oikea” näyttelijä joutuisi vääntämään ja vääntämään, on vain eduksi elokuvalle ja sen tunnelmalle.

Elokuva ei ole todellakaan helposti uppoava suuren yleisön kuva, mutta se on ansainnut paikkansa kulttiklassikkona. Se on jotain niin käsittämätöntä ja upeaa, että se pitää kokea.

—

Jälkiviisas huomio versionhallinnasta: elokuvasta on kolme versiota, 88 minuutin (84 min PAL-standardissa) teatteri- ja kotivideoversio, 94 minuuttia pitkä “Unrated Extended Cut” ja 122 minuuttia pitkä “Director’s Cut”. Tämä arvio perustuu 94 minuuttia pitkään “Unrated Extended Cut” -versioon, joka tekee juonesta ymmärrettävämmän ja pidentää paria taistelukohtausta, vaikkei (teatteriversion nähneiden mukaan) elokuvaa kovin olennaisesti muutakaan.

Ohjaajan versiota ei ole saatavilla yhtään mistään, koska testinäytösten jälkeen studio riisti elokuvan ohjaajalta ja leikkautti sen uudestaan oman päänsä mukaan. Euroopassa yleisesti saatavilla on vain teatteriversio, niin DVD:llä kuin Blu-Rayllakin. Pidennetty versio on tiettävästi saatavilla DVD:llä vain R1-julkaisuna, jota saa sentään jenkeistäkin ja aluekoodittomia soittimia löytyy helposti, mutta Blu-Raylla tämä versio löytyy vain Japanissa (!) julkaistulla R1-levyllä, joka on yksi harvoja aluekoodattuja Blu-Ray -levyjä. Suoraa seurausta Sonyn alkuperäisestä, sittemmin kumotusta politiikasta, jonka mukaan uudella kaukovarjostinstandardilla ei katsottaisi mitään selkäydinnestettä mädättävää “Unrated” tai “NC-17”-reittauksen saanutta kamaa muualla kuin Japanissa (missä moinen pakkomoralismi ei luonnollisestikaan olisi mennyt läpi). Se, että levyä kyllä voi pyörittää nimenomaan lapsukaisten moraalia hysteerisesti vartioivien amöriikkalaisten soittimissa, mutta ei irstaan vapaamielisten eurooppalaisten soittimissa, ei tainnut tulla Sonyn pomojen mieleen lainkaan. No, julkaisumaa ja painoksen koko rajoittaa saatavuutta aluekoodiakin tehokkaammin, niin kuin aluekoodivapaiden Blu-Ray -soitinten harvinaisuus ja korkea hinta ei riittäisi.

The Fast and the Furious: Tokyo Drift (2006)

http://www.imdb.com/title/tt0463985/
Kaahaus, peukalo ylös

Voi elämää. Ennen muinoin autoelokuvissa karskit äijät rankaisivat V8-jenkkirautoja niin että pelti paukkui. Oli Bullittia ja alkuperäistä Gone in 60 Secondsia. Nykytuotoksissa pystytukkateinit vinguttavat käyntiäänestä päätellen moottoripyörän koneella varustettuja riisinkeittimiä. Onneksi viimeinkin joku Hollywoodissa on tajunnut, että lisäämällä japanilaisia koulutyttöjä elokuvaan jopa karvanoppa-Corollat muuttuvat vallan siedettäviksi. Itseasiassa enemmänkin kuin vain siedettäväksi. Itse asiassa, autot voisi jättää elokuvasta kokonaan poiskin ja… niin, anteeksi. Takaisin todellisuuteen.

3 Fast 3 Furious: Tokyo Fistiä (tjsp) mennään katsomaan kuitenkin tasan kahdesta syystä, eli keskitytään aluksi niihin. Autot ovat (tuunatuiksi japanilaisiksi) vallan taktisia, ja koneluomuksia katselee mielikseen. Jopa loppupuolen “pyhäinhäväistyksen” – Skylinen koneen istuttamiseen 60-luvun Mustangiin – voi hyväksyä, kun lopputulos on parasta pimppauslaatua. Vauhdissa vain moni yksityiskohta jää huomaamatta, ja taustalla on kaikenlaista pientä, jota ei ehdi katsoa. No, tätä vartenhan on DVD ja pysäytyskuva. Minua miellytti myös valtavasti oikeitten autojen käyttö: kakkososassahan loikattiin aina NOSsit kytkettäessä hyperavaruuteen CGI:n voimin. Nyt sentään pelti rutisee oikeasti. Pienenpienenä kauneusvirheenä parissa kohtaa on stunttien taidot loppuneet kesken ja leikkaaja on joutunut turvautumaan perinteiseen “Ritari Ässä” -tyyliseen filminnopeutukseen, muttei onneksi häiritsevästi. Elokuvan “driftingillä” on tosin aika vähän tekemistä kyseisen lajin rataversion kanssa*, tosin laittomia katukilpa-ajoja harrastamattomana en tiedä, onko TosiElämän™ katuversiollakaan. Toisaalta, nyt on viimeinkin perustelu sille, miksi koko kilpailun ajan ajetaan sladissa, kun sillä lailla kuitenkin ajettaisiin koska se on visuaalisesti näyttävämpää (ellei siis käytetä näitä CGI-hyperavaruusviivoja).

Toinen syy katsoa elokuva ovat nätit vähäpukeiset japanilaistytöt, joita riittää siinä määrin kuin raamattuvyöhykkeellä sallitaan PG-13 -ikärajan puitteissa. Tähänkin tosin auttaa DVD ja pysäytyskuva.

Kannattaa muistaa, että järjellisen juonen tai realismin vaatiminen tällaisilta elokuvilta on vähän samaa kuin järjellisen juonen vaatiminen pornoelokuvilta (joihin elokuva muutenkin vertautuu – ei tätä juonen takia katsota) tai realismin vaatiminen 80-luvun äksöniltä. Tuodaan nyt esille pahimmat ihmeellisyydet kuitenkin.

Amerikkalaiselle teinielokuvalle tyypillisesti päähenkilöt ovat rooliinsa 5-15 vuotta liian vanhan näköisiä, mutta ei se mitään kun sen tietää. Senkin nyt vielä ymmärtää, että amerikkalaisyleisölle suunnatussa elokuvassa päähenkilö on jenkki vaikka Japanissa ollaankin (vrt. The Grudge), mutta kun sidekick on musta ja ihastus latinon näköinen, alkaa ihmetellä. Menisi vielä, jos olisi kansainvälinen koulu – mutta miksikäs koulussa ei sitten opeteta englanniksi? Miksi koulussa ei näytä olevan ketään muita ulkomaalaisia? Hollywoodissa voisivat jo oikeasti muuten huomata, että ketään ei enää naurata se kiintiön.. anteeksi, hauska musta mies jolla on aina positiivinen rooli ja joka selviää aina hengissä. Jos niitä kiintiörooleja on pakko olla, niin toteutettaisiin homma edes niin kuin Tappavissa aseissa tai iki-ihqussa Moukarimiehessä, eli musta mies olisikin se vakava ja säännöistä kiinni pitävä ja valkoinen olisi se ilkikurinen venkula. Ei tämänkään oivalluksen keksimisestä ole jo kuin 20 vuotta…

Sarjassamme “terve järki hoi” ihmetytti, mitä järkeä (kahdessa eri kohtauksessa!) on töniä tuplasti painavampaa autoa, etenkin jos itsellä on muovikuoret ja toisella vanhan koulun peltiä.

Musiikki. Japaniin sijoittuvassa elokuvassa olettaisi kuulevansa J-poppia, japaniteknoa, japanirokkia jne. Kuuluuhan näitäkin, mutta aivan liian suuren osan ajasta kuuluu mustista mustinta hiphoppia. Ei näin, kiitos.

Olenpas minä nyt negatiivinen. Elokuvan pelastava voima on kuitenkin (asiavirheineen**) kulttuurishokki, jonka gaijin saa ihmetellessään Nousevan Auringon Maan ilmiöitä, ihmisiä, muotia, tapoja jne. Itse asiassa, en panisi lainkaan pahakseni mikäli seuraavakin osa olisi sijoitettu Kaukoitään – etenkin kun Diisulin piipahtaminen loppukohtauksessa siihen suuntaan vihjailee. Diisulin luova tauko tuntuu muuten parantaneen miehen näyttelijänkykyjäkin, eli ans kattoo mitä tulevan pitää.

Summa summarum: kun laittaa aivot narikkaan ja katsoo tätä hyvässä seurassa isolta kankaalta, pellin nöyrtyminen on mainiota kesäviihdettä biitsin ja terassin välissä.

PS. Elokuvan paras vitsi sijoittuu juuri ennen lopputekstejä: puoli minuuttia kestävä varoitusteksti “älä yritä tätä kotona”…

*) Päämäärä ei tietääkseni ole tulla ensimmäiseksi vaan yleisön/tuomareiden mielestä “tyylikkäimmin” maaliin – ja jos päämäärä on olla ensimmäisenä maalissa, niin miksi sitten sladitetaan, kun siinä vauhti tippuu? Lisäksi, rataversiossa häviää armotta jos ohittaa toisen auton ilman että on itse slaidissa. No, ehkä tämä oli vain tavallista kilpa-ajoa, jossa oli sovittu säännöksi, että mutka pitää sladittaa.

**) Otetaan esimerkiksi näkyvin mogadishu: Japanissa ei kylpylöihin edes päästetä, jos on tatuointeja – syystä että niitä on vain yakuzalla. Toisekseen, sumopainijoilla ei tatuointeja ole johtuen siitä yksinkertaisesta syystä, että laji pohjautuu uskonnolliseen rituaaliin johon ne myöskään eivät kuulu.

Hostel (2005)

http://www.imdb.com/title/tt0450278/
Gorno, irtiporattu peukalo tippuu lattialle

Juonireferaatin saa luntata vaikka IMDB:stä, tai jotain. Joo, tuota, öö, noin. Ainakin tämä oli (positiivisessa mielessä!) sairain näkemäni leffa. Jos nimittäin jaksaa tylsän, pehmopornon ja teinikomedian välillä tasapainoilevan alun läpi, 45 ekaa minuuttia kun ainoa attraktio ovat nimenomaan tissit ja känniörvellys. Aika äkillisen tyylilajin vaihdoksen jälkeen törkätäänkin sitten porakone vielä elävään lihaan, ja tahti vain paranee loppua kohden. Vähemmän yllättäen tämän genren kummisetä Takashi Miike piipahtaakin cameoroolissa.

Jotenkin tähän ei oikein osaa suhtautua. Väkivalta on oikeasti kuvottavaa, mutta näyttelijätyö jättää toivomisen varaa ja lipsuu pikkaisen campin puolelle (totta kai hullu tohtori on vapiseva ja silmät lautasina pyörivä, totta kai teurastamon jätteenkäsittelijä on kaksimetrinen köyryselkä, jne.) Toisaalta, tahaton komiikka ei jotenkin tähän sovi – Ichi the Killerin tyylinen totaalivinksahtanut huumori sen sijaan olisi mennyt. Niin, ja loppuratkaisuun johtava tapahtumaketju on äärimmäisen epäuskottava ja epätodennäköinen, mutta ainakin oli maskeeraajalla töitä.

Jos olisin vielä alakoulussa, niin tällä voisi ainakin kerskua kavereille, että näin raakaa pätkää ei teidän vanhemmat annakaan katsoa. Elokuvan muut arvot ovatkin sitten vähän niin ja näin. Jopa BloodRayne oli viihdyttävämpi kokemus.

Apropoo, voisi kyllä kuvitella, että Karpela/Räsänen-akseli riemastuisi tästä (kuhan ne selkäydinnestettä mädättävät ja karvoja kämmeniin kasvattavat seksikohtaukset leikataan pois), elokuvahan opettaa kuinka moraalittomat haureuden harjoittajat joutuvat nahkurin orsille jo tässä elämässä.

Alone in the Dark (2005)

http://www.imdb.com/title/tt0369226/
Kauhu, peukalo alas

Kaupunkitarina kertoo, että kun mestari Boll oli vastaanottanut (ilmeisesti alkuperäisteoksille edes hieman uskollisen) Alone in the Darkin kässärin sen alkuperäisessä, lopputulokseen verrattuna tyystin toisenlaisessa muodossaan, niin luettuaan sen hän sai raivarin, sekä haukkui ja erotti kirjoittajat käyttäen niin sofistikoitunutta kieltä kuin “I want this film to be SUPER EXCITING!” tjsp. mikä nähtävästi siis psykologisen kauhun sijasta tarkoittaa Ö-luokan CGI-mömmöjen räiskintää ja Tara Reidin tissejä. Nightwishkin ollut yllättävän hiljaa siitä, mikä oli se “suuren luokan Hollywood-elokuva”, jonka lopputekstien taustalle Wish I Had An Angel oli valittu soimaan.

Alone in the Dark ei ole kyllä edes ”niin huono että se on jo hauska”-tasoa. Siinä kun ei ole mitään hauskaa edes umpihumalassa. Toisin kuin vaikkapa House of the Deadissa

BloodRayne (2005)

http://www.imdb.com/title/tt0383222/
Pelisekoilu, freudilainen peukalo ylös

Uwe Bollin paras elokuva tähän mennessä. (Ainakin siinä on eniten paljasta pintaa tähänastisista.)

Hupaisasti elokuvan juoni tuntuu ihan kuin videopeliltä, Raynen pitää kerätä taikaesineitä nitistääkseen päpahiksen ja siinä sivussa niitata muutama tasonloppuhirviö. Tämä kuitenkin tarkoittaa, että juoni on viimeinkin sisäisesti koherentti tai edes jotensakin järkeenkäypä, mikä on Boll-elokuvalta jo lähes käsittämättömän paljon (ilkeämielisempi huomauttaisi, että alkuperäiskäsikirjoitus oli sentään Guinevere Turnerin, eikä Bollin omia kynäilyjä).

Suurin osa näyttelijöistä tosin esiintyy B-elokuvatyyliin (joko tietoisesti tai silkkaa vaivaantuneisuuttaan), ja Meat Loafin vierailu irstaana vampyyriruhtinaana on jo silkkaa Batman-tason campiä. Ei sikäli, että (lähes) suoraan videolle päätyneissä äksöntuotannoissa muutenkaan Oscar-tason näyttelyä edes odottaisi, vaikka Oscar-palkittuja näyttelijöitä (mitä lienee Ben Kingsley sitten roolityöstään ajatellutkaan) käytettäisiinkin. Uskottavimmasta päästä on Michelle Rodriguezin “näyttelemä” (kaikista muista elokuvistaankin tuttu) kovismimmin rooli, ja kumma kyllä, ilmiselvästi elokuvan vakavasti ottanut Kristanna Loken saa puristettua tunnetta irti roolistaan. Näyttelijöistä jokainen muuten puhuu omalla aksentillaan – en minä nyt romaniaa sentään odottanut kuulevani, mutta olisi nyt edes koetettu puhua mahdollisimman neutraalia englantia kun murteet eivät rooliin kuitenkaan kuulu.

Efektipuolella gorea riittää ilahduttavan paljon, sen sijaan Ritari Ässä -tyyliset filminnopeutukset vähän häiritsivät. Ajankuvaa nyt on turha vaatia, nähtävästi 1700-luvun Romaniassa oli napapaita ja lantiohousut sangen yleinen vaate. Mikä tietysti takaa kivat näkymät – etenkin kun merkittävä osa elokuvasta kuluu siihen, että zoomataan päähenkilön nahka-asun avoimeen kaula-aukkoon, jossa roikkuu provosoivasti muotoiltu krusifiksi.

Hauskaa mätkintäviihdettä mallasjuomien kera äijäporukalla seurattuna., edellä mainituin varauksin.

The Sweetest Thing (2002)

http://www.imdb.com/title/tt0253867/
Komedia, peukalo(kin) ylös

Jos tunnet itsesi masentuneeksi, niin älä koskaan yrittää piristää itseäsi komedialla. Muuten nimittäin sinulle saattaa käydä niin kuin minulle, sillä teatterikierroksella en yllä mainittujen parametrien vallitessa osannut arvostaa tätä lainkaan. En edes jaksanut nauraa älyvapaille vitseille tai golfmailoilla valomiekkailuille. Enkä osannut kiinnittää huomiota olennaiseen: Cameron + Christina samassa leffassa = <3