Ultraviolet (2006)

http://www.imdb.com/title/tt0370032/
Scifi/toiminta, kyberpeukalo ylös, katso kuitenkin loppuhuomautus versionhallinnasta

Ohjaaja Kurt Wimmer osoitti Equilibriumilla (tyhmä suominimi Cubic) olevansa selkeästi kyberpunkahtavan scifin uusi toivo. Ultraviolet on samaa kamaa, mutta entistä ylilyödympänä ja surrealistisempana. Miksi se onkin täysin väärinymmärretty.

Juonena on, että tulevaisuudessa jenkkien bioaselabrasta karkaa hemofagia-virus, joka saa uhrissaan aikaan nopeutuneet refleksit, hämmästyttävän rankaisunkeston ja supernopean parantumisen, kuulon ja (etenkin pimeä-) näön boostaantumisen, sekä ikävänä sivuvaikutuksena terävät kulmahampaat ja yliherkkyyden valolle (unohtamatta sitä, että nirri lähtee 12 vuoden sisällä tartunnasta). Lehdistö nimeää uhrit “vampyyreiksi”, ja hyvää tarkoittava hallitus tilaa IG Farbenilta hyönteismyrkkyä tukkuhintaan. Valtaa päätyy käyttämään sotilaallis-uskonnollinen Arkkihiippakunta, joka on onnistunut elokuvan alkuun mennessä kehittämään kaikki hemofagit tuhoavan aseen. Jota kaappaamaan lähtee Ultraviolet, hemofagien kovin mimmi jolla on traaginen menneisyys. Ja juoni heittää kärrynpyörää useammin kuin kerran.

Tyypillisin whinetys netissä alkaa, kun katsoja itkee, kuinka elokuva yrittää härskisti rahastaa sarjakuvafilmatisoinneilla, kun (erittäin tyylikkäät, erittäin humoristiset) alkutekstit on kuvattu sarjakuvalehtien kansina. Sitten alkaa valitus, kuinka CGI-tehosteet on ihan surkeita (vaikka niillä tavoitellaan tarkoituksella sarjakuvamaista tyyliä, joka on saavutettu loistavasti). Sitten haukutaan taistelukoreografiaa epärealistiseksi (niinkuin narukungfu nyt muutenkaan olisi realistista), ja selitetään kuinka taistelu on epäuskottavaa (toisin kuin se, kun Chuck Norris ampuu ja/tai kierrepotkii sata terroristia samaan läjään), ja itketään, kun antipainovoimaa ei oikeasti ole olemassa (paitsi Matrixissa). Sitten se juonikin on vaikeaselkoinen (kun se ei olekaan viivoittimella vedetty) ja sanomaakaan ei ole (kun sitä ei väännetä rautalangasta, paitsi loppumonologissa).

Ultraviolet on ensinnäkin visuaalisesti aivan uskomatonta. Kuvitelkaa, että happopäisellä 60-luvulla olisi tehty postmodernia kyberpunkia nykyaikaisin tehostein. Arkkitehtuuri: sarjakuvatyylistä CGI:tä on yhdistetty nerokkaasti valittuihin on-location kuvauspaikkoihin (mm. BMW:n pääkonttori). Sisätiloissa odotettavissa pelkistystä, paljon lasia ja kirkkaita värejä. Muu lavastus: surrealistista, kirkkaita värejä. Puvustus: surrealistinen yhdistelmä äärimodernia, ja toisaalta fetissikuvastoa ja pulp-scifiä sotkevaa. Kirkkaita värejä. Huimia kamera-ajoja, kuten peililasin heijastuksesta toiseen ja takaisin ja ees taas, outoja kuvakulmia, saturoitunutta kuvaa, ylivalotusta. Taistelukoreografiassa jatketaan “gun-kata” hengessä, tosin monet kohtaukset on (tarkoituksella) saatu muistuttamaan modernia tanssia. Usein mättöä kuvataan hetki ylhäältä päin, jolloin kirkkaat värit ja liikehdintä saavat näkymän muistuttamaan kaleidoskooppia. Toimintajaksot ovat muutenkin käsittämättömän upeita ja tylyn tyylikkäitä. Palavilla miekoilla taistelu pimeässä on henkeäsalpaavaa. Toki mukana on hidastusta, nopeutusta, bullet-timeä, pyörivää kameraa, jne. mutta sopivasti annosteltuna.

Musiikkikin on säksättävää ja jumputtavaa, futuristista ja sopii elokuvaan kuin nenä päähän. Äänet ovat tanakoita, ja ne sopivissa kohdissa häivytetään tai miksataan juuri sopivasti.

Ideoita piisaa. Napinpainalluksesta väriä muuttavia hiuksia, aurinkolaseja ja vaatteita. Paperista taiteltavia kännyköitä. “Ulottuvuudentiivistimiä”, joiden avulla voi hihasta kirjaimellisesti repiä konepistooleita ja samuraimiekkoja. Antipainovoimaa, joiden avulla mahdollistuu moni juttu. Niinkuin kohtaus, jossa Ultraviolet pakenee moottoripyörällä taisteluhelikoptereita, ja jonka jälkeen Matrix Reloadedin paljon kohuttu takaa-ajo tuntuu lähinnä invataksien ja pappa-Tunturien kisailulta. Mitään ihmevempainta ei kuitenkaan selitetä huuhaajargonilla, vaan ne otetaan itsestäänselvyyksinä.

Pelkkää visuaalista karkkiako? On elokuvalla sanomaakin. Jos osaa lukea rivien välistä, ja itse tehdä päätelmiä. Juonenkin seuraaminen helpottuu. Sen, mikä on yllätys päähenkilölle, ei pitäisi olla sitä katsojalle. Jos ihmetyttää, miksi päähenkilö nitistää miekallaan helpon näköisesti satoja rivipahiksia, ja lähtee viimeiselle kostoreissulle vailla muuta motiivia kuin kosto ja kunnia, niin kannattaa miettiä olisiko samuraielokuvissa jotain samaa. Postmoderneja viittauksia viljellään muutenkin, mutta ei liian alleviivaten. Uskonnollisista viittauksista on joku vetänyt herneen nenään, minä en.

Ultraviolet toimii myös hyvänä näytteenä siitä, kuinka tarinan kertomiseen ei välttämättä tarvita trilogiaa tai kolmea tuntia (terkkuja Wachowskeille ja King Kong -miehelle) – reilun puolentoista tunnin mittaisena se on napakka paketti.

Näyttelijätyötä on paljon haukuttu, mutta minusta se välittää vallan mainiosti melodramaattisen, samuraivaikutteiseen sarjakuvaan kuin katana päähän sopivan tunnelman. Etenkin se, että Milla Jovovich (kuolausta) pystyy laukomaan repliikin kuin repliikin naama peruslukemilla siinä missä “oikea” näyttelijä joutuisi vääntämään ja vääntämään, on vain eduksi elokuvalle ja sen tunnelmalle.

Elokuva ei ole todellakaan helposti uppoava suuren yleisön kuva, mutta se on ansainnut paikkansa kulttiklassikkona. Se on jotain niin käsittämätöntä ja upeaa, että se pitää kokea.

—

Jälkiviisas huomio versionhallinnasta: elokuvasta on kolme versiota, 88 minuutin (84 min PAL-standardissa) teatteri- ja kotivideoversio, 94 minuuttia pitkä “Unrated Extended Cut” ja 122 minuuttia pitkä “Director’s Cut”. Tämä arvio perustuu 94 minuuttia pitkään “Unrated Extended Cut” -versioon, joka tekee juonesta ymmärrettävämmän ja pidentää paria taistelukohtausta, vaikkei (teatteriversion nähneiden mukaan) elokuvaa kovin olennaisesti muutakaan.

Ohjaajan versiota ei ole saatavilla yhtään mistään, koska testinäytösten jälkeen studio riisti elokuvan ohjaajalta ja leikkautti sen uudestaan oman päänsä mukaan. Euroopassa yleisesti saatavilla on vain teatteriversio, niin DVD:llä kuin Blu-Rayllakin. Pidennetty versio on tiettävästi saatavilla DVD:llä vain R1-julkaisuna, jota saa sentään jenkeistäkin ja aluekoodittomia soittimia löytyy helposti, mutta Blu-Raylla tämä versio löytyy vain Japanissa (!) julkaistulla R1-levyllä, joka on yksi harvoja aluekoodattuja Blu-Ray -levyjä. Suoraa seurausta Sonyn alkuperäisestä, sittemmin kumotusta politiikasta, jonka mukaan uudella kaukovarjostinstandardilla ei katsottaisi mitään selkäydinnestettä mädättävää “Unrated” tai “NC-17”-reittauksen saanutta kamaa muualla kuin Japanissa (missä moinen pakkomoralismi ei luonnollisestikaan olisi mennyt läpi). Se, että levyä kyllä voi pyörittää nimenomaan lapsukaisten moraalia hysteerisesti vartioivien amöriikkalaisten soittimissa, mutta ei irstaan vapaamielisten eurooppalaisten soittimissa, ei tainnut tulla Sonyn pomojen mieleen lainkaan. No, julkaisumaa ja painoksen koko rajoittaa saatavuutta aluekoodiakin tehokkaammin, niin kuin aluekoodivapaiden Blu-Ray -soitinten harvinaisuus ja korkea hinta ei riittäisi.

Invasion USA (1985)

http://www.imdb.com/title/tt0089348/
Toiminta, peukalo suuntautuu kierrepotkun tavoin ylöspäin

Miami Vice -traumoja purkaakseni katsoin tämän pätkän tunnetusti avarakatseiselta ja vapaamieliseltä Golan-Globus -tuotantoyhtiöltä. Omistaa uusio-Vicen mennen tullen (ja sijoittuu muuten Miamiin, jummi!).

Juoni on aitoa kasariäksön-asiaa, pahat NEUKUT palkkaavat TERRORISTEJA hyökkäämään Ameerikan sydänmaille, riveissään KOMMAREITA, VINOSILMIÄ, RÄTTIPÄITÄ ja LATINOITA. Onneksi Chuck kierrepotkii kaikki terot halki, poikki ja pinoon, ellei sitten yksinkertaisesti ammu heitä tupla-Ingrameilla. Erityismaininta lopputaistelun huipennuskesta jossa Chuck ja paha neukku väijyvät toisiaan tyhjässä konttorirakennuksessa, tunnetusti lähitaisteluun sisätiloissa sopivat kertasingot aseinaan. Kai muistin mainita, että elokuva on sikäli realistinen, että pääpahis näkee painajaisia Chuck Norrisista (tai siis hänen “rooli”hahmostaan?

Chuck Norris has two modes. “Walk” and “Kill”.

Miami Vice (2006)

http://www.imdb.com/title/tt0430357/
Jännitys, peukalo alas

Tennarissa pyöri Back to School -ennakkonäytäntö, joten pitihän tämä tarkistaa välittömästi. Ehkei kuitenkaan olisi pitänyt. Hälytyskellojen olisi pitänyt pärähtää soimaan siinä vaiheessa, kun luki netistä, että alkuperäisessä Miami Vicessa komisario Castilloa esittänyt Edward James Olmos oli kieltäytynyt uusimasta rooliaan. Jälkiviisaana voi todeta, että oikeassa mies oli.

Kuvausten jälkeen katkaisuhoitoon päätynyt Colin Farrell haahuilee “Sonny” Crockettina selkeästi pilleripöhnässä silmät päässä seisoen ja naamallaan ilme, joka vaikuttaa itkua tuhertavalta pikkupojalta. Mielenkiintoista muuten, elokuvan piti olla “nykyaikaistettu”, mutta Farrellin viiksillä ja takatukalla kyllä solutttautuisi korkeintaan saksalaiseen heavybändiin. Jamie Foxx Tubbsina taas on opetellut noin yhden tuiman ilmeen ja pitää sen läpi elokuvan, kohtauksesta riippumatta Ei se auta, että otetaan reploja vanhasta versiosta, jos ne luetaan paperista tillin tallin taivasalla tillin tallin pom pom. John Ortiz keskitason huumepomo José Yerona vaikuttaa kumman tutulta, kunnes tajuaa miehen kopioineen James Callisin esittämän tohtori Baltarin uudesta Galacticasta – epäonnistuneesti, höystettynä C-luokan pahiskliseemaneereilla. Li Gong taas esittää kohtalokasta Isabellaa lasittunut tyhjään suunnattu katse kasvoilla, jotka näyttävät koko ajan olevan purskahtamaisillaan itkuun. Jotenkin Gong on vielä onnistuttu meikkaamaan rumentavasti ja täysin eri näköiseksi kuin muissa elokuvissaan. (Apropos, kiintiöcasting on mennyt liian pitkälle, jos ennestään ylipitkästä elokuvasta joudutaan käyttämään useita minuutteja siihen, että selitetään, miksi latinojen keskellä on espanjaa puhuva kiinalainen jonka suku on Kuubasta, mikä myös tekee tunnelmasta vähän keinotekoisen.) Ainoina positiivisina suorituksina nousee esiin osaston muu poliisitiimi, erityisesti Elizabeth Rodriguez Ginana ja Barry Shabaka Henley Castillona.

Se juoni. Totta kai on rasistista selittää, että Latinalaisesta Amerikasta tuotaisiin huumeita USA:han paikallisin voimin. Niinpä pahiskaartiin pitää saada ehdottomasti – tadaa – natsit. (Kaikkihan muistavat, kuinka uusnatsit piti vääntää väen väkisin myös Peloista pahimpaan, onhan se nyt täysin rasistista väittää että arabiterroristit iskisivät USA:han.) Sonnyn ja Isabellan äkillinen romanssi on syntyään myöten täysin epäuskottava, eikä pääparin tokkurainen näyttely suinkaan auta eläytymään. Elokuvan piti mennä nimenomaan hahmojen pään sisään, mutta kuvaus jää pinnalliseksi. Hahmot ovat yksiulotteisia pahvikuvia, jotka eivät elokuvan aikana kehity lainkaan. Ennalta-arvattava loppuratkaisukin jätetään selittämättä täysin – miksi Crockett toimi niin kuin toimi? Kaiken lisäksi elokuva on tylsä – Sonnyn ja Isabellan romanssin alkaessa elokuva jämähtää liki tunniksi kuin täi tervaan, ja katsoja vilkuilee kelloaan odottaen että jotain oikeasti tapahtuisi. Takaa-ajoja? Toimintaa? Jännitystä? Kuka niitä kaipaa? 130+ minuuttia on aivan liikaa tapahtumiin nähden. Lopussa sentään ne pari pakollista ammuskelukohtausta on kohtalaisen hyvin tehty, mistä plussaa.

Elokuvaa tehdessä on selkeästi myös unohdettu, mikä teki Vicesta Vicen. Koko sarjan konsepti myytiin aikanaan sanaparilla “MTV Cops”. Tämä versio tuntuu – tavalliselta tusinatoimintaelokuvalta. Tai no, puvustus saa sentään kehuja. Mutta lavastus? Huumeparonien ökyisät lukaalit olivat kuin suoraan sisustusdesign-julkaisusta, tässä näytetään vain vilauksia peruskulisseista. Korskeat automobiilit olivat sinällään suoranaisia päähenkilöitä – tässä autoja vilahtaa silloin tällöin. Product placement tosin saavuttaa uuden ennätyksen. Onks Vaio hyvin, näkyyx iBookin (digitaalisesti kirkkaammaksi värjätty) omppulamppu? Muistanhan mä nyt mainita Bacardin tarpeeksi monta kertaa? TV-sarjassa (tai missä tahansa satunnaisessa elokuvassa) tämä on yleensä sentään vähän huomaamattomampaa. Itse Miamin kaupunki, arkkitehtonisine kummallisuuksineen, katukuvineen ja ihmisvilinöineen oli alunperin jo roolihenkilö sinänsä, tässä paria yksittäistä kuvaa lukuunottamatta voisi elokuvan nimi olla vaikka Perähikiä Vice. Asiaa ei helpota poukkoilu Miamin, Port-au-Princen, Havannan, Brasilian ja Kolumbian välillä. Mihin se kaikki raha hävisi? 135 miljoonalla taalalla on saatu aikaan jotain, joka näyttää tunnistamattoman TV-sarjan jaksolta? Ilmeisesti näyttelijöiden järjettömiin palkkioihin, ja diiva-Foxxin oikutteluun. Tyyppi kun vaati studiolta oman lentokoneen käyttöönsä, ei suostunut filmaamaan veneessä, ja lopulta säikähti kuvauspaikalla sattunutta välikohtausta ja kieltäytyi poistumasta ulkomaille, jonka takia jopa loppuratkaisua piti muuttaa (kun ei viitsitty/ehditty/voitu rakentaa vastaavaa lavastetta studiolle).

Sitten se musiikki. Alkuperäinen Vice käytti aina tuoreinta mahdollista poppia, pienellä paikallishöysteellä. Tähän on lapioitu tyyliltään sekalainen kokoelma musiikkia koko 90-luvun (?!) mitalta. Parissa biisissä selkeästi yritetään tavoitella alkuperäisen äänimaisemaa – mutta miksei Jan Hammerin klassisia teemoja ole käytetty edes päivitettyinä versioina? Vaarallisen tehtävän tunnari kelpasi kyllä elokuvaankin, Bond-tunnari on päivityksistä huolimatta sama, miksei Vice? Miamihan on lisäksi ainoita kaupunkeja Jenkkilässä jossa “electronica” (jenkkitermi kaikelle konemusalle eurodancesta trancen kautta happy hardcoreen) ei ole ihan pelkkä underground-juttu. Niinpä soundtrackilla kuuluu ehkä jopa parinkymmenen sekunnin katkelma nopeampaa biittiä. Paikallisväriä, eh? Sitä tuskin kannattanee edes mainita, että hei kaikki nyt me koetetaan olla niinQ katu-uskottavia että avataan leffa tiäzä Linkin Parkilla!!11one!1

Niin ja kuvaus. Tarkat kuvasommitelmat, värivalot, yllättävät kuvakulmat, laajat kuvakulmat, kamera-ajot, ne on hylätty. Tilalla on käsivarakamerasekamelskaa ja pliisun perinteistä kuvailmaisua. Ainoa bonus heltiää siitä, että digillä filmattuna pimeäotoksista saa paremmin selvää.

Koko ajan on lisäksi piinallisen selvää mistä tämän uusioversion käsikirjoitus on alkanut: remakena alkuperäisen sarjan “Calderone-saagasta”, jaksot 1, 2 (pilottijakso Brother’s Keeper), 5 ja 6 (kaksiosainen Calderone’s Return/Calderone’s Demise). Vertailu on siksikin vielä piinallisempaa, koska se originaalitarina (eikä vain tarina) on parempi. Jos ei viitsi koko ykköskauteen investoida, niin Anttilan alelaarista löytyy juuri sopivasti Miami Vice Collection -tuplalevy, jolle onkin juuri sopivasti lapioitu nämä jaksot. Vaikka kasari kuinka tökkisi vastaan, niin nuo neljä jaksoa peräperään katsottunakin on parempi “Miami Vice the Movie” kuin tämä räpellys.

Unohtaen kaikki vertailu alkuperäiseen, minusta ala-arvoinen näyttelijätyö, yleinen tylsyys ja itseensä kompastuva juoni upottivat elokuvan. Käsivarakamerakaan ei ole mikään uusi oivallus, ja sitäkin oli käytetty Jyrki-tyyliin. Perinteinen jalustakuvaus taas oli valjua ja mielikuvituksetonta. Ei sikäli, on maailmassa vielä huonompiakin elokuvia, tätä katsoessaan vain koko ajan miettii, miten paljon parempi se olisi voinut olla. Ottaen huomioon, että SubTV:llä näkee säännöllisesti uusintoina sitä parempaa versiota ihan ilmaiseksi, on tämä täysin turha luomus.
—

 

Ei pitäisi vertailla omaa mielipidettään muihin, mutta Miami Vice tuntuu saavan joko 2 tähteä tai alle, tai sitten neljä tähteä tai yli. Välimuotoja ei tueta. Inttter wepin ihmeellisillä viestialueilla “keskustelu” elokuvasta on mennyt jo aikaa sitten liekinheitinpeikkojen mutapainiksi, jossa itse elokuva on tekosyy selittää, kuinka vastapuoli on joko
1.) asuntovaunussa asuva lobotomisoitu punaniskajuntti joka ei ymmärrä mitään Oikeista Elokuvista(tm) ja/tai 80-luvulle jämähtänyt fanipoika
2.) pikkusormi pystyssä kulkeva snobihinaaja joka pitää vain tekotaiteellisesta paskasta ja/tai 80-luvulle jämähtänyt fanipoika

Mielenkiintoisinta on, että vanhan koulun Vice-fanienkin mielipiteet tuntuvat jakaantuvan aika tarkkaan kahtia. Minä niin halusin pitää siitä – siis tietäen, ettei Crocketilla ole pinkkiä napapaitaa eikä soundtrackilla soi Bon Jovi – mutta jotenkin se vain tökki. Michael Mann on minulle nimi muiden joukossa, niin en osaa ottaa tätä “Mann-elokuvana” niinkuin monet kriitikot tuntuvat tekevän.

Cocktail (1988)

http://www.imdb.com/title/tt0094889/
Kasarimonumentti, peukalo ylös että henkilökunta huomaisi

Miami Vicen uusintaversion ensi-iltaan valmistautuessa piti katsoa aito kasaridraama, pääosassa silloin vielä operoimaton thetan. Mut mitä ihmettä, yritetäänkö tässä muka kritisoida kapitalismia, mitä häh? Baaritkin ovat aika vaisuja mihin tahansa nykyiseen tusinaleffaan verrattuna, vaikka tämän leffan pitäisi nimenomaan keskittyä baareihin. Mut se on kuitenkin ihQkasaria.

633 Squadron (1964)

http://www.imdb.com/title/tt0057811/
Lentoelokuva, peukalo alas

Ottaen huomioon ilmataisteluelokuvafaniuteni, elokuvan tekoajankohdan, ja katsoen (vanhentuneita, mutta paikoitellen ihan näppäriä) tehosteita puusilmin, ja senkin, että loppukohtaus on kopioitu 1:1 “erääseen” minulle rakkaaseen elokuvaan (mistä tässä todiste)…. tämä on silti aika skeidaa. Olipa kerran vuono ja sen varrella IT-tykkejä, ja vuonon päässä natsien rakettipolttoainetehdas vuoren juurella, vuoren jota pitää osua tiettyyn kohtaan että maanjärjestys… antaa olla. Puiseva näyttelijätyö nimittäin tuhoaa kaiken tunnelman. Bonusta tosin tylystä lopetuksesta.

Alan Harrastajat totta kai tsekkaavat tämänkin.

Tapporalli 2066 (2005)



https://www.youtube.com/playlist?list=PL6B26EF32C026F9E4 (playlist koko elokuvalle)
Kotitarveparodiaa scifi-kliseistä, peukalo ylös

Ei jumalation. Samassa leffassa parodioidaan Mad Maxeja, Ritari Ässää, Robocop 2:ta sekä lopuksi vielä 2001:tä. Ja tämä on siis kokoillan legoanimaatio. Stop-motion sekä narut, sähkömoottorit ja ajastimet ovat selkeästi olleet hanskassa. Matte-maalaukset tai “maasto” eivät ehkä ole ihan warssitasoa, mutta pyrotekniikasta bonuspisteitä. Team Americasta muistuttaa järjettömän pitkä legopornokohtaus. Huumori on täysin kieroutunutta ja ääninäyttely ylinäyteltyä. Tämä on kurko.

Väännetään vielä rautalangasta, tämä on mauton, räävitön, itseään toistava, kömpelö, totaalisen amatöörimäinen, ja juuri siksi niin hauska.

The Rules of Attraction (2002)

http://www.imdb.com/title/tt0292644/
Satiiri, peukalo ylös

Jos nimi tuntuu oudolta, niin ei se mitään, Suomessa tätä myydään nimellä Fuck the Rules. Mitähän happoa nämä levitysyhtiöiden sedät vetävät keksiessään uusia englanninkielisiä nimiä Suomeen tuotaville elokuville? Tosin suomi-DVD-koteloissa Ihmetyttää hömelön käännösnimen lisäksi myös se, joissain versioissa tätä mainostetaan sloganilla “Amerikan Psykon nuoruusvuodet”? Elokuvastakin kun käy ilmi, että päähenkilö Sean on Patrickin pikkuveli (tosin lähes yhtä vatipää). Mistä tuleekin mieleeni, että on sääli, että kohtaus, jossa Sean soittaa isolleveljelleen Patrickille (jota esittää Christian Balen sijaan Casper van Dien), leikattiin pois eikä sitä löydy edes DVD:ltä poistettuna kohtauksena, vaikka se siis ihan filmattiinkin.

Asiasta kolmanteen, itse elokuva on kuitenkin suorastaan nerokas. Ja naturalistisuudessaan ja negatiivisen asenteensa puolesta suorastaan ihastuttava. Elokuvallisia kikkoja kuten takaperinkelausta ja splitscreeniä viljellään tiuhaan, mutta juuri sopivasti että syntyy vinksahtanut tunnelma. Pitkät kamera-ajotkin ovat vaatineet paljon koreografiointia. Henkilögalleriassa lähes jokainen on jollain lailla vastenmielinen, välinpitämätön tai itsekäs, mistä plussaa. Elokuvan ainoa vilpittömästi sympaattinen ja ei-vastenmielinen hahmo viiltääkin sitten ranteensa oikeaoppisesti pituussuuntaan auki (menetelmän näyttäminen kuulemma maailmalla törmännyt sensuuriin, koska apina näkee, apina tekee).

Hupaisaa kyllä, osa leffan alkuperäistä (amerikkalaista) mainoskampanjaa oli mainostaa sitä teinikomediana. Joka ampuu sen verran ohi, että ei ihme että menestys valkokankaalla jäi satunnaiseksi – kirjaa lukemattomat “aikuisten” elokuvien ystävät eivät sitä löytäneet, ja jopa ullkomaisille kriitikoille tämä kampanjointi latasi väärät panokset piippuun. Pointtina kai oli, että tekijät oikeasti halusivat elokuvalle tyypillistä nuorisokomediayleisöä, herättääkseen heidät huomaamaan kuinka kieroutuneen ja epätodellisen kuvan maailmasta saa katsomalla teinikomedioita. Oikeastihan tämä on nimenomaan antiteinikomedia. Ystävyydet perustuvat hyväksikäyttöön, seksistä on romantiikka kaukana. Mitään kasvukertomusta ei ole, koska kukaan hahmoista ei opi mitään tai kasva henkisesti, tarina alkaa ja loppuu keskeltä lausetta. Kukaan ei välitä mistään tai kenestäkään ja kaikille käy huonosti, on tarinan ainoa opetus. Lisätään sekaan naturalistinen lähestymistapa, vinksahtaneet kuvakulmat ja Ellisin misantropia, ja lopputulos on aika kaukana American Piesta.

Esteeksi menestykselle vain tuli R-ikäraja, ja se, että perusjenkkinuori katsoi leffan, ei pitänyt, ja haukkui maanrakoon kavereilleen. Paikalliseen kaksinaismoralismiin sopii, että tämän elokuvan kerrottiin (katsojien, ei tekijöiden puheissa) antavan vääristyneen kuvan yliopistonuorista. (Ehkä vähän kärjistetyn, mutta ei nyt niinkään vääristyneen…) Sikäli kumma, ettei tätä kuitenkin otettu vaikka high schoolien oppimateriaaliksi, se kun saa seksin, kännäämisen ja huumeidenkäytön tuntumaan oikeasti vastenmieliseltä. Mutta mitäänhän ei saa näyttää, niinhän se oli.

Itse asiassa, ensimmäinen teaser-trailerihan oli 1:1 kopio Kellopeliappelsiinin trailerista, tuolla linjalla olisi ehkä ollut kuvaavampi jatkaa mainostusta. Etenkin kun parissakin otoksessa leffassakin “Dawson” ottaa (tahallaan ja itsetarkoituksellisesti) naamalleen tismalleen saman ilmeen kuin Alex maanisimmillaan.

Pitää hommata kirja, josko se on yhtä nerokas. Tosin kuuleman perusteella näin on. Miksi ihmeessä minä en ole saanut luetuksi Amerikan Psykon jälkeen muita Bret Easton Ellisin kirjoja?

The Patriot (1998)

http://www.imdb.com/title/tt0120786/
Mätkintä, peukalo väännetään sijoiltaan osoittamaan aina vain alaspäin

Ei, kyseessä ei ole se Roland “ID4” Emmerichin historiasekoilu, vaan pari vuotta aikaisemmin valmistunut (kuka kopioikaan ketä nimessä?), täysin eri aihepiirin vedätys. Aikidosensein luontaistuotemainos olikin sitten vieläkin paskempi kuin ennakkoarvostelut antoivat odottaa. Uwe-sedän tekeleet ovat korkeakulttuuriklassikoita tähän verrattuna. Perinteisellä tähtiasteikolla ei saisi edes yhtä tähteä.

My Wife Is a Gangster / Jopog manura (2001)

http://www.imdb.com/title/tt0296696/
Genrestä ei ota selvää, mutta peukalo ylös silti!

Komedia, jossa ensimmäisen minuutin aikana halkaistaan kallo kirveellä, on aina tervetullut. Valitettavasti vain korealaista yhteiskuntaa ja parisuhderooleja tuntemattomana ja ymmärtämättömänä elokuva muuttuu myöhemmin aika puisevaksi. Samaten miespääosa on kirjoitettu liian paljon itämaisen huumorin stereotyyppihahmoksi, sekä ylinäytelty. Ehkä se on tarkoituskin, mene ja tiedä. Samaten se hevosenkaviota heiluttava juniorijengiläinen comic relief oli rasittava. Mutta kitinästä huolimatta absurdit tilanteet, sekä melodraaman ja ei-koomisen väkivallan istuttaminen komediaan sekä jatkuvat täysin äkkiarvaamattomat tyylilajin vaihdokset pitävät kuitenkin mielenkiinnon yllä.

The Fast and the Furious: Tokyo Drift (2006)

http://www.imdb.com/title/tt0463985/
Kaahaus, peukalo ylös

Voi elämää. Ennen muinoin autoelokuvissa karskit äijät rankaisivat V8-jenkkirautoja niin että pelti paukkui. Oli Bullittia ja alkuperäistä Gone in 60 Secondsia. Nykytuotoksissa pystytukkateinit vinguttavat käyntiäänestä päätellen moottoripyörän koneella varustettuja riisinkeittimiä. Onneksi viimeinkin joku Hollywoodissa on tajunnut, että lisäämällä japanilaisia koulutyttöjä elokuvaan jopa karvanoppa-Corollat muuttuvat vallan siedettäviksi. Itseasiassa enemmänkin kuin vain siedettäväksi. Itse asiassa, autot voisi jättää elokuvasta kokonaan poiskin ja… niin, anteeksi. Takaisin todellisuuteen.

3 Fast 3 Furious: Tokyo Fistiä (tjsp) mennään katsomaan kuitenkin tasan kahdesta syystä, eli keskitytään aluksi niihin. Autot ovat (tuunatuiksi japanilaisiksi) vallan taktisia, ja koneluomuksia katselee mielikseen. Jopa loppupuolen “pyhäinhäväistyksen” – Skylinen koneen istuttamiseen 60-luvun Mustangiin – voi hyväksyä, kun lopputulos on parasta pimppauslaatua. Vauhdissa vain moni yksityiskohta jää huomaamatta, ja taustalla on kaikenlaista pientä, jota ei ehdi katsoa. No, tätä vartenhan on DVD ja pysäytyskuva. Minua miellytti myös valtavasti oikeitten autojen käyttö: kakkososassahan loikattiin aina NOSsit kytkettäessä hyperavaruuteen CGI:n voimin. Nyt sentään pelti rutisee oikeasti. Pienenpienenä kauneusvirheenä parissa kohtaa on stunttien taidot loppuneet kesken ja leikkaaja on joutunut turvautumaan perinteiseen “Ritari Ässä” -tyyliseen filminnopeutukseen, muttei onneksi häiritsevästi. Elokuvan “driftingillä” on tosin aika vähän tekemistä kyseisen lajin rataversion kanssa*, tosin laittomia katukilpa-ajoja harrastamattomana en tiedä, onko TosiElämän™ katuversiollakaan. Toisaalta, nyt on viimeinkin perustelu sille, miksi koko kilpailun ajan ajetaan sladissa, kun sillä lailla kuitenkin ajettaisiin koska se on visuaalisesti näyttävämpää (ellei siis käytetä näitä CGI-hyperavaruusviivoja).

Toinen syy katsoa elokuva ovat nätit vähäpukeiset japanilaistytöt, joita riittää siinä määrin kuin raamattuvyöhykkeellä sallitaan PG-13 -ikärajan puitteissa. Tähänkin tosin auttaa DVD ja pysäytyskuva.

Kannattaa muistaa, että järjellisen juonen tai realismin vaatiminen tällaisilta elokuvilta on vähän samaa kuin järjellisen juonen vaatiminen pornoelokuvilta (joihin elokuva muutenkin vertautuu – ei tätä juonen takia katsota) tai realismin vaatiminen 80-luvun äksöniltä. Tuodaan nyt esille pahimmat ihmeellisyydet kuitenkin.

Amerikkalaiselle teinielokuvalle tyypillisesti päähenkilöt ovat rooliinsa 5-15 vuotta liian vanhan näköisiä, mutta ei se mitään kun sen tietää. Senkin nyt vielä ymmärtää, että amerikkalaisyleisölle suunnatussa elokuvassa päähenkilö on jenkki vaikka Japanissa ollaankin (vrt. The Grudge), mutta kun sidekick on musta ja ihastus latinon näköinen, alkaa ihmetellä. Menisi vielä, jos olisi kansainvälinen koulu – mutta miksikäs koulussa ei sitten opeteta englanniksi? Miksi koulussa ei näytä olevan ketään muita ulkomaalaisia? Hollywoodissa voisivat jo oikeasti muuten huomata, että ketään ei enää naurata se kiintiön.. anteeksi, hauska musta mies jolla on aina positiivinen rooli ja joka selviää aina hengissä. Jos niitä kiintiörooleja on pakko olla, niin toteutettaisiin homma edes niin kuin Tappavissa aseissa tai iki-ihqussa Moukarimiehessä, eli musta mies olisikin se vakava ja säännöistä kiinni pitävä ja valkoinen olisi se ilkikurinen venkula. Ei tämänkään oivalluksen keksimisestä ole jo kuin 20 vuotta…

Sarjassamme “terve järki hoi” ihmetytti, mitä järkeä (kahdessa eri kohtauksessa!) on töniä tuplasti painavampaa autoa, etenkin jos itsellä on muovikuoret ja toisella vanhan koulun peltiä.

Musiikki. Japaniin sijoittuvassa elokuvassa olettaisi kuulevansa J-poppia, japaniteknoa, japanirokkia jne. Kuuluuhan näitäkin, mutta aivan liian suuren osan ajasta kuuluu mustista mustinta hiphoppia. Ei näin, kiitos.

Olenpas minä nyt negatiivinen. Elokuvan pelastava voima on kuitenkin (asiavirheineen**) kulttuurishokki, jonka gaijin saa ihmetellessään Nousevan Auringon Maan ilmiöitä, ihmisiä, muotia, tapoja jne. Itse asiassa, en panisi lainkaan pahakseni mikäli seuraavakin osa olisi sijoitettu Kaukoitään – etenkin kun Diisulin piipahtaminen loppukohtauksessa siihen suuntaan vihjailee. Diisulin luova tauko tuntuu muuten parantaneen miehen näyttelijänkykyjäkin, eli ans kattoo mitä tulevan pitää.

Summa summarum: kun laittaa aivot narikkaan ja katsoo tätä hyvässä seurassa isolta kankaalta, pellin nöyrtyminen on mainiota kesäviihdettä biitsin ja terassin välissä.

PS. Elokuvan paras vitsi sijoittuu juuri ennen lopputekstejä: puoli minuuttia kestävä varoitusteksti “älä yritä tätä kotona”…

*) Päämäärä ei tietääkseni ole tulla ensimmäiseksi vaan yleisön/tuomareiden mielestä “tyylikkäimmin” maaliin – ja jos päämäärä on olla ensimmäisenä maalissa, niin miksi sitten sladitetaan, kun siinä vauhti tippuu? Lisäksi, rataversiossa häviää armotta jos ohittaa toisen auton ilman että on itse slaidissa. No, ehkä tämä oli vain tavallista kilpa-ajoa, jossa oli sovittu säännöksi, että mutka pitää sladittaa.

**) Otetaan esimerkiksi näkyvin mogadishu: Japanissa ei kylpylöihin edes päästetä, jos on tatuointeja – syystä että niitä on vain yakuzalla. Toisekseen, sumopainijoilla ei tatuointeja ole johtuen siitä yksinkertaisesta syystä, että laji pohjautuu uskonnolliseen rituaaliin johon ne myöskään eivät kuulu.