Category: Arvostelut

Mosquito Squadron (1969)

http://www.imdb.com/title/tt0064699/
Lentoelokuva, peukalo pommiluukusta alas

Joopa joo. Lähes identtinen 633 Squadronin kanssa (josta osa efektiotoksista on kierrätetty) lähes identtisellä juonella ja hieman paremmalla pyrotekniikalla. Taas kerran pitää osua kahden metrin halkaisijaltaan olevaan onkaloon lentämällä hitaasti ja matalalla ilmatorjuntakujassa. Näyttelijätyön ala-arvoisuus on kuitattu sillä, että päähenkilön mainitaan (toistuvasti) olevan tunteitaan peittelevä. Historiallisesta tarkkuudesta on turha edes puhua.

Sitten elokuvan jälkeen tajusin, jotta prkl, väen vängällä mukaan ängetty rakkaustarinahan oli melkein sama kuin Pearl Harborissa, paitsi että loppu meni toisin päin. Järkytys oli sitäkin suurempi, kun tajusin, miten paljon huonompi Hyttysparvi oikeastaan oli.

Silent Hill (2006)

http://www.imdb.com/title/tt0384537/
Kauhu, hirviöpeukalo alas

Ei se nyt ihan niin mälsä ollut kuin etukäteen pelkäsin, mut en vaan tyksinyt. Liian paljon tuntui siltä kuin olisi seurannut peliä jonkun olan takaa – ei ihme että fanboikaarti on ollut aivan täpinöissään. Olihan siinä omanlaisensa tunnelma, mutta tiukemmalla leikkauksella ja tiivistämällä tästä olisi ehkä saanut paremman. Ehkä. Pidemmällä elokuvassa käännetään sentään reilu splättäysvaihe päälle, mutta sitten leffa lässähtää suoraan M. Night Shölömölöltä varastettuun lopetukseen. Ei näin.

Caligula (1979)

http://www.imdb.com/title/tt0080491/
Eksploitaatiospektaakkeli, harkinnan jälkeen keisari kohottaaa peukalonsa ylös

Mörgh. Mitähän tästä sanoisi. Ison budjetin eksploitaatiota, aina takakannen tekstiä myöten. ”Vain yksi elokuva uskaltaa näyttää kaikki Rooman keisarikunnan perversiot” tjsp. Neurasteeninen ameriikkalainen on varmasti aivan kauhuissaan (iiirgh! rotujen välistä! homoseksuelleja!), kaiken nähnyt eurooppalainen tuijottaa eteensä. Kaksi seksikohtausta erottuu selkeästi päälle liimatuiksi, mutta muuten on vaikea havaita, mitä olisi lisätty jälkikäteen. Toki lihankappaleiden yhteensovittaminen hyökkää päälle joka suunnasta, niin että siihen suorastaan turtuu, mutta aika sekaisin saa olla (suomeksi: minuakin sekaisemmin) jos tätä pornon korvikkeena käyttää. Eksploitaatioperinteen mukaisesti verelläkin läträtään ihan kiitettävästi, joskin ei kovin usein.

Selkeästi otettu se perinteinen linja, että jos on tositarina ja legenda niin kerrotaan legenda – kuva Caligulasta (joka oli kieltämättä oikukas ja täysin epäpätevä keisari, jota hallitseminen ei itse asiassa edes kiinnostanut) täytenä vatipäänä on historiaa kirjoittaneiden vastustajien luoma, ja hänen setänsä ja seuraajansa Claudiuksen kuvaaminen Petelius/Kalliala-sketsistä karanneena muodottomaksi turvonneena vajaamielisenä vammaisena on taas paljon myöhäisemmän ajan legendaa (aikalaisista jopa Claudiuksen vastustajat kuvasivat hänet komeaksi ja älykkääksi, vaikka kärsikin polion seurauksena ontumisesta ja tapasi hermostuessaan änkyttää). Näyttelijätyö roolit huomioiden on sinällään kohdallaan, tosin tämän jälkeen ei ihmekään että nimiroolissa mulkoilleelle Malcom McDowellille alkoi enää olla tarjolla lähinnä psykoottisen pahiksen rooleja (Blue Thunder, Moon 44, Star Trek Generations, Tank Girl, Wing Commander 4:n välivideot, jne.). Peter O’Toolen käriseminen vanhana keisari Tiberiuksena jäi myös mieleen.

Ai niin, oliko leffalla joku pointtikin eksploitaation lisäksi? Kait siinä oli sitä kaksinaismoralismin kritiikkiä, että pikkupoikien hyväksikäyttäjien mielestä (maan tapa tuolloin) aikuista sisartaan himoitseva keisari oli hirrrrveä bärvå. Ja kuinka samaisten pedosetien mielestä tasavallan aikaan oltiin niiiiiin kunniallisia ja siveellisiä että pois alta, on se vaan hirveetä tämä nykyajan rappio (roomalaisella ylimystöllä oli tiettävästi jo puunilaissotien aikaan ns. hyvä pössis päällä). Tai se, että keisarin piti teeskennellä “huolestunutta kansalaista” diktaattorin valtuuksilla, jota “spontaanisti” palvottiin ilman virallista uskonnollista asemaa, mutta jos “ensimmäinen kansalainen” kyllästyi tähän pelleilyyn ja olisi halunnut virallistaa asemansa jumalkeisarina, niin brutusten tikarisormia alkoi syyhyttämään.

Ajankuva on muutoin, eli puvustuksen, lavastuksen jne. puolesta kuitenkin korkeintaan sinne päin – 70-luvun spektaakkelinäkökulmasta siis. Höystettyinä modernistisilla pillerihoureisilla luomuksilla.

Tuo nykyinen DVD-versiohan on 156/149 (NTSC/PAL) minuuttia, mutta isot pojat kertoo, että tästä olisi ollut joskus olemassa 210-minuuttinenkin (joka oli nimenomaan se versio joka suututti muutkin kuin jo esituotantovaiheessa hihansa polttaneen käsikirjoittaja Gore Vidalin). Tiedä sitten olisiko se sen parempi – nykyiselläänkin elokuva junnaa monin paikoin sen verran pahasti paikallaan. Enemmän sisältöä, vähemmän toistoa olisi ollut paikallaan.

Sen verran ainutlaatuinen luomus kuitenkin, että kokonaisuus kääntyy plussan puolelle. Tällaista houretta näkee liian harvoin.

—

Aikamatkustajalta sellaisia terveisiä, että arvostelun kirjoittamisen jälkeen juutuuttiin on upittu ammattilaisvoimin tehty feikkitraileri siitä, miltä moderni remake/re-imagining “Gore Vidal’s Caligula” saattaisi näyttää:
https://www.youtube.com/watch?v=SpUzCyLiMmM

Torque (2004)

http://www.imdb.com/title/tt0329691/
Kaahaus, peukalo alas

Kuvitelkaa, että joku Uwe Bollin filmikoulun oppilas saa kuningasajatuksen tehdä oppilastyönään Fast and Furious -variantti prätkillä. Kuvitelman jatkoksi, ottakaa purkillinen rauhoittavia, jottei paksusuolenne kurista samantien aivojanne.

Tuossa aika hyvä luonnehdinta. Olihan siinä joo fantsua CGI:tä joka oli oikeastaan kyllä pirun tyhmän näköistä.

Jos tämän olisi arvostellut yhdestä viiteen -tähtiasteikolla, niin puolikas Monet Mazurille, puolikas ihQlutuista veitsilävistyssadomasobigoottitypyä esittävälle Jaime Presslylle ja viimoinen puolikas Ice Cuben äärimmäisen hienovaraiselle postmodernille sisäpiirivitsille, onelinerille “Fuck tha Police!”. Olikin ainoa kerta kun elokuva nauratti oikeasti eikä tahattomasti.

Sopivaa aivonpehmikettä Rysälästä palattua, kuitenkin.

Nato Commando (2005)

http://www.imdb.com/title/tt0774043/

Eksploitaatio/toiminta, peukalo ylös

Täydellinen tuohoase! Suomalaisen Trash Videon toimintaparodia Nato Commando on kerännyt sen verran kulttimainetta kotomaan leffa-aiheisilla boardeilla, että piti tarkistaa, mistä ilmiössä oikein on kyse. Mitä siellä Tampereella oikein sotketaan kraanaveteen, tämäkin on Wreckin lailla sieltä lähtöisin?

Ns. “juonena” Naton kovin kommando Alex Lommo on vetäytynyt Suomen perämetsiin Karhu-pulloja tyhjentämään, ja maalailemaan tyhjistä pulloista asetelmia. Eräänä päivänä entinen pomo, eversti “Fägäri” Fägerlund tulee vieraisille, ja joutuu samantien kidnapatuksi. Lommo päättää etsiä Fägärin, mutta matkaan tulee monta mutkaa, kun juoneen sotketaan Lommon muistikuvia, kansainvälinen suuryritys ja oudot bioasekokeet sekä oudot lonkero-oliot. Lopun “yllätys” ei pitäisi olla yllätys kenellekään, ellei ole nukkunut koko elokuvaa, eikä etenkään jos on lukenut Ruthless Rewievsin legendaarista kasariäksön-opasta (tai edes DVD-kotelon takakannen tekstiä).

Star Wreckin jälkeen on alkanut odottaa indie-elokuviltakin ammattimaista esillepanoa. Meinasin sanoa, että tässä ei ihan ylletty siihen, mutta sitten muistin, että hiljattain näkemistäni suoraan-videolle pätkistä tämä päihittää esmes Iron Eagle IV:n tai Seagal-potkinta The Patriotin niin näyttelijätyön, lavastuksen, musiikin kuin tehosteidenkin saralla mennen tullen, niin otanpa sanani takaisin.

Onhan elokuva indie-voimin tehty parodia, mutta silti jokin tökkii. Onko se tarkoituksellista vai tahatonta, mutta jotenkin tuntuu, että elokuvan ei missään vaiheessa ole edes tarkoitus vaikuttaa liian uskottavalta (edes kasariäksön-standardeilla). Kannatan sitä, että se on tahallista; tekijöillä olisi riittänyt rahkeet parempaankin, mutta koko homma halutaan lyödä tarkoituksella läskiksi ihan sen takia, että täysin kaupalliseen tasoon ei kuitenkaan olisi resursseja. Esmes takaa-ajokohtauksen klaffivirheet, joissa Mitsu Lancer vaihtuu 3-Bemariksi ja takaisin mennen tullen, eivät voi olla enää pelkkää sattumaa. Näyttelijätyö on niin ikään tarkoituksella ylilyötyä, mutta tarkoitukseen riittävää. (Näyttelijöistä muuten ainoa, joka yrittää esittää roolinsa edes jotakuinkin vakavasti, on takautumajaksoissa cameoroolissa Lommon tyttöystävää esittävä, paremmin aikuisviihteen puolelta tunnettu Sabina.)

Jotenkin pätkästä tulee (tunnelman, esillepanon yms. myötä) hieman mieleen surullisen kuuluisan Visa Mäkisen elokuvat. Ratkaisevana erona tosin on, että Visa yritti tehdä elokuvia vakavissaan, mutta tulos oli farssimainen, siinä missä Nato Commando on alun perinkin parodiaa. Elokuva on muutenkin leimallisesti suomalainen, ja vielä nimenomaan tamperelainen.

Itse asia, eli veren lennätys, on toteutettu asiaan kuuluvalla hartaudella. Metalli kohtaa lihan niin taljajousen, puukkojen, talikon kuin luotienkin voimin ja tekoveri roiskuu. Ajoittain splätter saavuttaa jopa Bad Taste/Evil Dead -tyypisen hurmehengen, mistä iso bonus. Pyrotekniikka toimii. Pakollinen CGI puolestaan vaihtelee epäuskottavasta (sankareiden autoa jahtaava Comanche-helikopteri) yllättävänkin toimivaan (alkupuolen bullet time -efekti).

Huumori naurattaa, katsojasta riippuen. Etenkin päähenkilön asennevammaiset onelinerit, joista useimmat ovat variantteja ilmaisusta “Nyt kyllä vituttaa!”. Kaikki asiaan kuuluvat Hollywood-kliseet saavat myös osansa, ja viittauksia on sinne tänne. Asenne on myös Hollywood-skaalaa jyrkempi – huumoria revitään ruumiinosien räjäyttelyn lisäksi siitä, kun päähenkilö vahingossa tuhoaa lastenkarusellin kertasingolla. Lisähupia tarjoaa myös samalla kiekolla tuleva “lapsille sallittu” versio elokuvasta, joka lyhentää kestoa “hieman”. (Mieleen tulee hakemattakin Rambo III:n “videolain” aikainen VHS-versio…)

Pidin sen verran, että suosittelen. Elokuva on omimmillaan esimerkiksi kaveriporukan leffailtoihin tai etkojen vauhdittajaksi. Plus, DVD-kotelon mukana tulee aito Nato Commando -pinssi.

Sää oot tappaja! Sää kuulut Naton kalustoon!

Æon Flux (2005)

http://www.imdb.com/title/tt0402022/
Scifi/toiminta, peukalo ylös

Aluksi selvennettäköön, että olen katsellut animaatiota, johon tämä perustuu, vain satunnaisesti MTV:ltä. Niinpä en voi haukkua elokuvaa sillä perusteella, että se ei seuraakaan piirretyn version juonta 1:1 (vaikka enin osa haukuista keskittyy tähän). Miten sitten esimerkiksi ykköskauden, jossa päähenkilö kuoli joka jaksossa, olisi siirtänyt sellaisenaan elokuvaksi, on jo toinen juttu…

Vuonna 2011 (vai olisiko sittenkin talvipäivänseisauksena 2012 ) 99,9% ihmisistä kuolee outoon virukseen. Lääke löytyy, mutta 400 vuotta myöhemminkin ihmiskunta asuu yhdessä ainoassa kaupungissa, Bregnassa. Vihamielinen luonto ympäröi sitä joka puolelta, kuten hallitus kertoo, ja ihmisiä ei suinkaan katoa, näinkin hallitus kertoo. Monicalaisiksi itseään kutsuva vastarintaliike ei usko. Yksi heistä on Æon Flux, joka suoriutuu tehtävästä kuin tehtävästä. Kun elokuvaa on kulunut varttitunti ja Æon saa tehtäväkseen hallitsijan nirhimisen, arvaa, ettei juoni ole niin yksinkertainen. Katsojan on myös parempi pysyä hereillä, muuten tippuu kärryiltä ja päätyy whinettämään nettiin.

Tähän liittyykin se suuri mutta, joka on herättänyt toiseksi eniten polemiikkia. JOS voi sulattaa sen, että juonen “se” koukku on yksi scifin (epärealistisista) vakiokliseistä, niin elokuvasta voi nauttia. Minusta sen käyttö elokuvassa oli sen verran hienovaraisesti tehty sekä sopi elokuvan maailmaan, että sen voi antaa anteeksikin.

Leffa on visuaalisesti yksinkertaisesti upea. Totaalista surrealismia ja kahjoutta piirrossarjan tyyliin viljellään siihen malliin, että katsoja on jatkuvassa WTF? tilassa. Useimpia asioita ei selitetä lainkaan, mistä plussaa. Kamerakulmat ovat yhtä kajahtaneita. Samoin kuin ideat, kuten kapseli, jonka nielemällä saa telepaattisen yhteyden päämajaan.

Normaalisti elokuvaan, jonka päähenkilö on akrobaattisesti kieppuva supersissi, olisi valittu randomilla joku toimintaspesialisti. Sen sijaan nimiroolissa onkin varsin notkeaksi itsensä treenannut Charlize Theron, joka osaakin oikeasti näytellä ja luoda tunteet hahmolleen. Mistä fanboi-kaarti itkee, piirrossarjassahan Æon oli lähinnä karikatyyri. Varsinaista äksöniä on aika vähän, ja sekin sarjakuvamaista. Paljon enemmän on Æonin kieppumista vaijerien tms. varassa. Suunnilleen enemmän sarjakuvamaisesti ei ihminen pysty liikkumaan, kuin mihin Theron venyy. Marton Csokas toisessa pääosassa tiedemies-diktaattori Trevor Goodchildina suoriutuu myös pätevästi, enkä sivuosiakaan moittisi, vaikken nimiä tuntenutkaan.

Musiikki on tunnelmaan sopivaa ja mieleenpainuvaa, joskin pääteemaa ehkä pikkaisen ylikäytetään.

On helppo ymmärtää, miksi tämä on selkeää kulttikamaa: se on niin outo, ja siinä ei ole valtavaa avaruustaistelua. Ja tällaisina aikoina elokuva, jossa ollaan terroristien puolella on vaarallinen. Ainoa “oikea” puute on, että sekaan ripoteltua huumoria olisi voinut tunata mustemmaksi, ja puolivälin paikkeilla elokuva vähän nykii. Jotain jää kaipaamaan, mutta silti laatukama on kyseessä. Jotenkin mieleen tulee ihan 70-luvun scifi, jolloin leffoja ei tehty siinä mielessä, että sille voitaisiin tehdä 158 jatko-osaa, vaan kun haluttiin kertoa tarina ja sanoa sillä jotain.

Mikä on nykyaikana melkoinen kehu.

Ultraviolet (2006)

http://www.imdb.com/title/tt0370032/
Scifi/toiminta, kyberpeukalo ylös, katso kuitenkin loppuhuomautus versionhallinnasta

Ohjaaja Kurt Wimmer osoitti Equilibriumilla (tyhmä suominimi Cubic) olevansa selkeästi kyberpunkahtavan scifin uusi toivo. Ultraviolet on samaa kamaa, mutta entistä ylilyödympänä ja surrealistisempana. Miksi se onkin täysin väärinymmärretty.

Juonena on, että tulevaisuudessa jenkkien bioaselabrasta karkaa hemofagia-virus, joka saa uhrissaan aikaan nopeutuneet refleksit, hämmästyttävän rankaisunkeston ja supernopean parantumisen, kuulon ja (etenkin pimeä-) näön boostaantumisen, sekä ikävänä sivuvaikutuksena terävät kulmahampaat ja yliherkkyyden valolle (unohtamatta sitä, että nirri lähtee 12 vuoden sisällä tartunnasta). Lehdistö nimeää uhrit “vampyyreiksi”, ja hyvää tarkoittava hallitus tilaa IG Farbenilta hyönteismyrkkyä tukkuhintaan. Valtaa päätyy käyttämään sotilaallis-uskonnollinen Arkkihiippakunta, joka on onnistunut elokuvan alkuun mennessä kehittämään kaikki hemofagit tuhoavan aseen. Jota kaappaamaan lähtee Ultraviolet, hemofagien kovin mimmi jolla on traaginen menneisyys. Ja juoni heittää kärrynpyörää useammin kuin kerran.

Tyypillisin whinetys netissä alkaa, kun katsoja itkee, kuinka elokuva yrittää härskisti rahastaa sarjakuvafilmatisoinneilla, kun (erittäin tyylikkäät, erittäin humoristiset) alkutekstit on kuvattu sarjakuvalehtien kansina. Sitten alkaa valitus, kuinka CGI-tehosteet on ihan surkeita (vaikka niillä tavoitellaan tarkoituksella sarjakuvamaista tyyliä, joka on saavutettu loistavasti). Sitten haukutaan taistelukoreografiaa epärealistiseksi (niinkuin narukungfu nyt muutenkaan olisi realistista), ja selitetään kuinka taistelu on epäuskottavaa (toisin kuin se, kun Chuck Norris ampuu ja/tai kierrepotkii sata terroristia samaan läjään), ja itketään, kun antipainovoimaa ei oikeasti ole olemassa (paitsi Matrixissa). Sitten se juonikin on vaikeaselkoinen (kun se ei olekaan viivoittimella vedetty) ja sanomaakaan ei ole (kun sitä ei väännetä rautalangasta, paitsi loppumonologissa).

Ultraviolet on ensinnäkin visuaalisesti aivan uskomatonta. Kuvitelkaa, että happopäisellä 60-luvulla olisi tehty postmodernia kyberpunkia nykyaikaisin tehostein. Arkkitehtuuri: sarjakuvatyylistä CGI:tä on yhdistetty nerokkaasti valittuihin on-location kuvauspaikkoihin (mm. BMW:n pääkonttori). Sisätiloissa odotettavissa pelkistystä, paljon lasia ja kirkkaita värejä. Muu lavastus: surrealistista, kirkkaita värejä. Puvustus: surrealistinen yhdistelmä äärimodernia, ja toisaalta fetissikuvastoa ja pulp-scifiä sotkevaa. Kirkkaita värejä. Huimia kamera-ajoja, kuten peililasin heijastuksesta toiseen ja takaisin ja ees taas, outoja kuvakulmia, saturoitunutta kuvaa, ylivalotusta. Taistelukoreografiassa jatketaan “gun-kata” hengessä, tosin monet kohtaukset on (tarkoituksella) saatu muistuttamaan modernia tanssia. Usein mättöä kuvataan hetki ylhäältä päin, jolloin kirkkaat värit ja liikehdintä saavat näkymän muistuttamaan kaleidoskooppia. Toimintajaksot ovat muutenkin käsittämättömän upeita ja tylyn tyylikkäitä. Palavilla miekoilla taistelu pimeässä on henkeäsalpaavaa. Toki mukana on hidastusta, nopeutusta, bullet-timeä, pyörivää kameraa, jne. mutta sopivasti annosteltuna.

Musiikkikin on säksättävää ja jumputtavaa, futuristista ja sopii elokuvaan kuin nenä päähän. Äänet ovat tanakoita, ja ne sopivissa kohdissa häivytetään tai miksataan juuri sopivasti.

Ideoita piisaa. Napinpainalluksesta väriä muuttavia hiuksia, aurinkolaseja ja vaatteita. Paperista taiteltavia kännyköitä. “Ulottuvuudentiivistimiä”, joiden avulla voi hihasta kirjaimellisesti repiä konepistooleita ja samuraimiekkoja. Antipainovoimaa, joiden avulla mahdollistuu moni juttu. Niinkuin kohtaus, jossa Ultraviolet pakenee moottoripyörällä taisteluhelikoptereita, ja jonka jälkeen Matrix Reloadedin paljon kohuttu takaa-ajo tuntuu lähinnä invataksien ja pappa-Tunturien kisailulta. Mitään ihmevempainta ei kuitenkaan selitetä huuhaajargonilla, vaan ne otetaan itsestäänselvyyksinä.

Pelkkää visuaalista karkkiako? On elokuvalla sanomaakin. Jos osaa lukea rivien välistä, ja itse tehdä päätelmiä. Juonenkin seuraaminen helpottuu. Sen, mikä on yllätys päähenkilölle, ei pitäisi olla sitä katsojalle. Jos ihmetyttää, miksi päähenkilö nitistää miekallaan helpon näköisesti satoja rivipahiksia, ja lähtee viimeiselle kostoreissulle vailla muuta motiivia kuin kosto ja kunnia, niin kannattaa miettiä olisiko samuraielokuvissa jotain samaa. Postmoderneja viittauksia viljellään muutenkin, mutta ei liian alleviivaten. Uskonnollisista viittauksista on joku vetänyt herneen nenään, minä en.

Ultraviolet toimii myös hyvänä näytteenä siitä, kuinka tarinan kertomiseen ei välttämättä tarvita trilogiaa tai kolmea tuntia (terkkuja Wachowskeille ja King Kong -miehelle) – reilun puolentoista tunnin mittaisena se on napakka paketti.

Näyttelijätyötä on paljon haukuttu, mutta minusta se välittää vallan mainiosti melodramaattisen, samuraivaikutteiseen sarjakuvaan kuin katana päähän sopivan tunnelman. Etenkin se, että Milla Jovovich (kuolausta) pystyy laukomaan repliikin kuin repliikin naama peruslukemilla siinä missä “oikea” näyttelijä joutuisi vääntämään ja vääntämään, on vain eduksi elokuvalle ja sen tunnelmalle.

Elokuva ei ole todellakaan helposti uppoava suuren yleisön kuva, mutta se on ansainnut paikkansa kulttiklassikkona. Se on jotain niin käsittämätöntä ja upeaa, että se pitää kokea.

—

Jälkiviisas huomio versionhallinnasta: elokuvasta on kolme versiota, 88 minuutin (84 min PAL-standardissa) teatteri- ja kotivideoversio, 94 minuuttia pitkä “Unrated Extended Cut” ja 122 minuuttia pitkä “Director’s Cut”. Tämä arvio perustuu 94 minuuttia pitkään “Unrated Extended Cut” -versioon, joka tekee juonesta ymmärrettävämmän ja pidentää paria taistelukohtausta, vaikkei (teatteriversion nähneiden mukaan) elokuvaa kovin olennaisesti muutakaan.

Ohjaajan versiota ei ole saatavilla yhtään mistään, koska testinäytösten jälkeen studio riisti elokuvan ohjaajalta ja leikkautti sen uudestaan oman päänsä mukaan. Euroopassa yleisesti saatavilla on vain teatteriversio, niin DVD:llä kuin Blu-Rayllakin. Pidennetty versio on tiettävästi saatavilla DVD:llä vain R1-julkaisuna, jota saa sentään jenkeistäkin ja aluekoodittomia soittimia löytyy helposti, mutta Blu-Raylla tämä versio löytyy vain Japanissa (!) julkaistulla R1-levyllä, joka on yksi harvoja aluekoodattuja Blu-Ray -levyjä. Suoraa seurausta Sonyn alkuperäisestä, sittemmin kumotusta politiikasta, jonka mukaan uudella kaukovarjostinstandardilla ei katsottaisi mitään selkäydinnestettä mädättävää “Unrated” tai “NC-17”-reittauksen saanutta kamaa muualla kuin Japanissa (missä moinen pakkomoralismi ei luonnollisestikaan olisi mennyt läpi). Se, että levyä kyllä voi pyörittää nimenomaan lapsukaisten moraalia hysteerisesti vartioivien amöriikkalaisten soittimissa, mutta ei irstaan vapaamielisten eurooppalaisten soittimissa, ei tainnut tulla Sonyn pomojen mieleen lainkaan. No, julkaisumaa ja painoksen koko rajoittaa saatavuutta aluekoodiakin tehokkaammin, niin kuin aluekoodivapaiden Blu-Ray -soitinten harvinaisuus ja korkea hinta ei riittäisi.

Invasion USA (1985)

http://www.imdb.com/title/tt0089348/
Toiminta, peukalo suuntautuu kierrepotkun tavoin ylöspäin

Miami Vice -traumoja purkaakseni katsoin tämän pätkän tunnetusti avarakatseiselta ja vapaamieliseltä Golan-Globus -tuotantoyhtiöltä. Omistaa uusio-Vicen mennen tullen (ja sijoittuu muuten Miamiin, jummi!).

Juoni on aitoa kasariäksön-asiaa, pahat NEUKUT palkkaavat TERRORISTEJA hyökkäämään Ameerikan sydänmaille, riveissään KOMMAREITA, VINOSILMIÄ, RÄTTIPÄITÄ ja LATINOITA. Onneksi Chuck kierrepotkii kaikki terot halki, poikki ja pinoon, ellei sitten yksinkertaisesti ammu heitä tupla-Ingrameilla. Erityismaininta lopputaistelun huipennuskesta jossa Chuck ja paha neukku väijyvät toisiaan tyhjässä konttorirakennuksessa, tunnetusti lähitaisteluun sisätiloissa sopivat kertasingot aseinaan. Kai muistin mainita, että elokuva on sikäli realistinen, että pääpahis näkee painajaisia Chuck Norrisista (tai siis hänen “rooli”hahmostaan?

Chuck Norris has two modes. “Walk” and “Kill”.

Miami Vice (2006)

http://www.imdb.com/title/tt0430357/
Jännitys, peukalo alas

Tennarissa pyöri Back to School -ennakkonäytäntö, joten pitihän tämä tarkistaa välittömästi. Ehkei kuitenkaan olisi pitänyt. Hälytyskellojen olisi pitänyt pärähtää soimaan siinä vaiheessa, kun luki netistä, että alkuperäisessä Miami Vicessa komisario Castilloa esittänyt Edward James Olmos oli kieltäytynyt uusimasta rooliaan. Jälkiviisaana voi todeta, että oikeassa mies oli.

Kuvausten jälkeen katkaisuhoitoon päätynyt Colin Farrell haahuilee “Sonny” Crockettina selkeästi pilleripöhnässä silmät päässä seisoen ja naamallaan ilme, joka vaikuttaa itkua tuhertavalta pikkupojalta. Mielenkiintoista muuten, elokuvan piti olla “nykyaikaistettu”, mutta Farrellin viiksillä ja takatukalla kyllä solutttautuisi korkeintaan saksalaiseen heavybändiin. Jamie Foxx Tubbsina taas on opetellut noin yhden tuiman ilmeen ja pitää sen läpi elokuvan, kohtauksesta riippumatta Ei se auta, että otetaan reploja vanhasta versiosta, jos ne luetaan paperista tillin tallin taivasalla tillin tallin pom pom. John Ortiz keskitason huumepomo José Yerona vaikuttaa kumman tutulta, kunnes tajuaa miehen kopioineen James Callisin esittämän tohtori Baltarin uudesta Galacticasta – epäonnistuneesti, höystettynä C-luokan pahiskliseemaneereilla. Li Gong taas esittää kohtalokasta Isabellaa lasittunut tyhjään suunnattu katse kasvoilla, jotka näyttävät koko ajan olevan purskahtamaisillaan itkuun. Jotenkin Gong on vielä onnistuttu meikkaamaan rumentavasti ja täysin eri näköiseksi kuin muissa elokuvissaan. (Apropos, kiintiöcasting on mennyt liian pitkälle, jos ennestään ylipitkästä elokuvasta joudutaan käyttämään useita minuutteja siihen, että selitetään, miksi latinojen keskellä on espanjaa puhuva kiinalainen jonka suku on Kuubasta, mikä myös tekee tunnelmasta vähän keinotekoisen.) Ainoina positiivisina suorituksina nousee esiin osaston muu poliisitiimi, erityisesti Elizabeth Rodriguez Ginana ja Barry Shabaka Henley Castillona.

Se juoni. Totta kai on rasistista selittää, että Latinalaisesta Amerikasta tuotaisiin huumeita USA:han paikallisin voimin. Niinpä pahiskaartiin pitää saada ehdottomasti – tadaa – natsit. (Kaikkihan muistavat, kuinka uusnatsit piti vääntää väen väkisin myös Peloista pahimpaan, onhan se nyt täysin rasistista väittää että arabiterroristit iskisivät USA:han.) Sonnyn ja Isabellan äkillinen romanssi on syntyään myöten täysin epäuskottava, eikä pääparin tokkurainen näyttely suinkaan auta eläytymään. Elokuvan piti mennä nimenomaan hahmojen pään sisään, mutta kuvaus jää pinnalliseksi. Hahmot ovat yksiulotteisia pahvikuvia, jotka eivät elokuvan aikana kehity lainkaan. Ennalta-arvattava loppuratkaisukin jätetään selittämättä täysin – miksi Crockett toimi niin kuin toimi? Kaiken lisäksi elokuva on tylsä – Sonnyn ja Isabellan romanssin alkaessa elokuva jämähtää liki tunniksi kuin täi tervaan, ja katsoja vilkuilee kelloaan odottaen että jotain oikeasti tapahtuisi. Takaa-ajoja? Toimintaa? Jännitystä? Kuka niitä kaipaa? 130+ minuuttia on aivan liikaa tapahtumiin nähden. Lopussa sentään ne pari pakollista ammuskelukohtausta on kohtalaisen hyvin tehty, mistä plussaa.

Elokuvaa tehdessä on selkeästi myös unohdettu, mikä teki Vicesta Vicen. Koko sarjan konsepti myytiin aikanaan sanaparilla “MTV Cops”. Tämä versio tuntuu – tavalliselta tusinatoimintaelokuvalta. Tai no, puvustus saa sentään kehuja. Mutta lavastus? Huumeparonien ökyisät lukaalit olivat kuin suoraan sisustusdesign-julkaisusta, tässä näytetään vain vilauksia peruskulisseista. Korskeat automobiilit olivat sinällään suoranaisia päähenkilöitä – tässä autoja vilahtaa silloin tällöin. Product placement tosin saavuttaa uuden ennätyksen. Onks Vaio hyvin, näkyyx iBookin (digitaalisesti kirkkaammaksi värjätty) omppulamppu? Muistanhan mä nyt mainita Bacardin tarpeeksi monta kertaa? TV-sarjassa (tai missä tahansa satunnaisessa elokuvassa) tämä on yleensä sentään vähän huomaamattomampaa. Itse Miamin kaupunki, arkkitehtonisine kummallisuuksineen, katukuvineen ja ihmisvilinöineen oli alunperin jo roolihenkilö sinänsä, tässä paria yksittäistä kuvaa lukuunottamatta voisi elokuvan nimi olla vaikka Perähikiä Vice. Asiaa ei helpota poukkoilu Miamin, Port-au-Princen, Havannan, Brasilian ja Kolumbian välillä. Mihin se kaikki raha hävisi? 135 miljoonalla taalalla on saatu aikaan jotain, joka näyttää tunnistamattoman TV-sarjan jaksolta? Ilmeisesti näyttelijöiden järjettömiin palkkioihin, ja diiva-Foxxin oikutteluun. Tyyppi kun vaati studiolta oman lentokoneen käyttöönsä, ei suostunut filmaamaan veneessä, ja lopulta säikähti kuvauspaikalla sattunutta välikohtausta ja kieltäytyi poistumasta ulkomaille, jonka takia jopa loppuratkaisua piti muuttaa (kun ei viitsitty/ehditty/voitu rakentaa vastaavaa lavastetta studiolle).

Sitten se musiikki. Alkuperäinen Vice käytti aina tuoreinta mahdollista poppia, pienellä paikallishöysteellä. Tähän on lapioitu tyyliltään sekalainen kokoelma musiikkia koko 90-luvun (?!) mitalta. Parissa biisissä selkeästi yritetään tavoitella alkuperäisen äänimaisemaa – mutta miksei Jan Hammerin klassisia teemoja ole käytetty edes päivitettyinä versioina? Vaarallisen tehtävän tunnari kelpasi kyllä elokuvaankin, Bond-tunnari on päivityksistä huolimatta sama, miksei Vice? Miamihan on lisäksi ainoita kaupunkeja Jenkkilässä jossa “electronica” (jenkkitermi kaikelle konemusalle eurodancesta trancen kautta happy hardcoreen) ei ole ihan pelkkä underground-juttu. Niinpä soundtrackilla kuuluu ehkä jopa parinkymmenen sekunnin katkelma nopeampaa biittiä. Paikallisväriä, eh? Sitä tuskin kannattanee edes mainita, että hei kaikki nyt me koetetaan olla niinQ katu-uskottavia että avataan leffa tiäzä Linkin Parkilla!!11one!1

Niin ja kuvaus. Tarkat kuvasommitelmat, värivalot, yllättävät kuvakulmat, laajat kuvakulmat, kamera-ajot, ne on hylätty. Tilalla on käsivarakamerasekamelskaa ja pliisun perinteistä kuvailmaisua. Ainoa bonus heltiää siitä, että digillä filmattuna pimeäotoksista saa paremmin selvää.

Koko ajan on lisäksi piinallisen selvää mistä tämän uusioversion käsikirjoitus on alkanut: remakena alkuperäisen sarjan “Calderone-saagasta”, jaksot 1, 2 (pilottijakso Brother’s Keeper), 5 ja 6 (kaksiosainen Calderone’s Return/Calderone’s Demise). Vertailu on siksikin vielä piinallisempaa, koska se originaalitarina (eikä vain tarina) on parempi. Jos ei viitsi koko ykköskauteen investoida, niin Anttilan alelaarista löytyy juuri sopivasti Miami Vice Collection -tuplalevy, jolle onkin juuri sopivasti lapioitu nämä jaksot. Vaikka kasari kuinka tökkisi vastaan, niin nuo neljä jaksoa peräperään katsottunakin on parempi “Miami Vice the Movie” kuin tämä räpellys.

Unohtaen kaikki vertailu alkuperäiseen, minusta ala-arvoinen näyttelijätyö, yleinen tylsyys ja itseensä kompastuva juoni upottivat elokuvan. Käsivarakamerakaan ei ole mikään uusi oivallus, ja sitäkin oli käytetty Jyrki-tyyliin. Perinteinen jalustakuvaus taas oli valjua ja mielikuvituksetonta. Ei sikäli, on maailmassa vielä huonompiakin elokuvia, tätä katsoessaan vain koko ajan miettii, miten paljon parempi se olisi voinut olla. Ottaen huomioon, että SubTV:llä näkee säännöllisesti uusintoina sitä parempaa versiota ihan ilmaiseksi, on tämä täysin turha luomus.
—

 

Ei pitäisi vertailla omaa mielipidettään muihin, mutta Miami Vice tuntuu saavan joko 2 tähteä tai alle, tai sitten neljä tähteä tai yli. Välimuotoja ei tueta. Inttter wepin ihmeellisillä viestialueilla “keskustelu” elokuvasta on mennyt jo aikaa sitten liekinheitinpeikkojen mutapainiksi, jossa itse elokuva on tekosyy selittää, kuinka vastapuoli on joko
1.) asuntovaunussa asuva lobotomisoitu punaniskajuntti joka ei ymmärrä mitään Oikeista Elokuvista(tm) ja/tai 80-luvulle jämähtänyt fanipoika
2.) pikkusormi pystyssä kulkeva snobihinaaja joka pitää vain tekotaiteellisesta paskasta ja/tai 80-luvulle jämähtänyt fanipoika

Mielenkiintoisinta on, että vanhan koulun Vice-fanienkin mielipiteet tuntuvat jakaantuvan aika tarkkaan kahtia. Minä niin halusin pitää siitä – siis tietäen, ettei Crocketilla ole pinkkiä napapaitaa eikä soundtrackilla soi Bon Jovi – mutta jotenkin se vain tökki. Michael Mann on minulle nimi muiden joukossa, niin en osaa ottaa tätä “Mann-elokuvana” niinkuin monet kriitikot tuntuvat tekevän.

Cocktail (1988)

http://www.imdb.com/title/tt0094889/
Kasarimonumentti, peukalo ylös että henkilökunta huomaisi

Miami Vicen uusintaversion ensi-iltaan valmistautuessa piti katsoa aito kasaridraama, pääosassa silloin vielä operoimaton thetan. Mut mitä ihmettä, yritetäänkö tässä muka kritisoida kapitalismia, mitä häh? Baaritkin ovat aika vaisuja mihin tahansa nykyiseen tusinaleffaan verrattuna, vaikka tämän leffan pitäisi nimenomaan keskittyä baareihin. Mut se on kuitenkin ihQkasaria.