Tag: kirjafilmatisointi

V2 – jäätynyt enkeli (2007)

http://www.imdb.com/title/tt0489325/
Rikoskomedia, peukalo varovasti ylös

Njoo, ihan kiva. Tosin tarinan suhteen on otettu reippaasti omia vapauksia – huonompaan suuntaan. Jälkiviisaasti olisi voinut enemmänkin painottaa tätä Poria hallitsevan Kehittyvien Maakuntien Suomen, anteeksi FC Käppärän Poikien, pahuutta. Edelleenkin sekunnin sadasosassa tapahtuvat siirtymät silkan campin ja “vakavan” dekkarin välillä ovat se kantava voima. Mutta enää ei edes DVD-kotelo väitä kyseessä olevan haudanvakavan teoksen, mitä nyt ohimennen spoilaa koko juonen loppuratkaisua myöten.

On tietysti makuasia, luottaako ohjaaja komiikassa nasevaan dialogiin vai Pulttibois-tyyliin. Aleksi Mäkelä on aiheeseen sopivasti – onhan kirja kirjoitettu jo 1990, vaikkakin leffa on siirretty nykyaikaan – valinnut turhan monessa kohtaa jälkimmäisen. Elämää suurempi transvestiitti tai liioitellen artikuloidut heimolaiset kun tuovat dejavu-fiilikset niin vahvoina esiin, että melkein pelottaa. Tosin tahattomasti tai tahallisesti tulee mieleen myös Yön Saalistajat (näin oli jo kirjassa, ja ei pelkästään siksi että tapahtumapaikkana on Pori), ja se taas ei ole lainkaan huono juttu. Mutta niinhän tuli jo kirjassakin – arvaamaton ja väkivaltainen psykokonna Hopea kun on ilmetty Reuna, vain heittotähdet ja sifonkihuivi puuttuvat.

Ei niin hyvä kuin ykkönen, mutta viihtyi tuon parissa silti. Bonusta suomimetallia hyvin esittelevästä soundtrackista sekä siitä, että Jasper Pääkköstä ei ollut tunnistaa.

Apropoo, kolmas osa tulossa, koska Kata Kärkkäinen oli soittanut Selinille ja kysynyt olisiko jotain leffaa jonka hän voisi elantonsa pitimiksi käsikirjoittaa, ja V3 oli seuraavaksi vuorossa Solar Filmsin listoilla. Saas nähdä mihin se sitten perustuu, suomalaiset wannabe-teknotrilleristit eli Remeksen seuraajineen naurunalaisiksi tekevä Black Jack voisi olla kova juttu mikäli se ei kaadu poliittisen korrektiuden puutteeseen. Varsinaiseksi ongelmaksi noussee, että Mäen laajaan henkilögalleriaan nojaamisen takia joutuu kohta Suomen ammatti-elokuvanäyttelijöiden kapea kärki vetämään tuplaroolit.

Vares – yksityisetsivä (2004)

http://www.imdb.com/title/tt0372594/
Suomen kaikkien aikojen kovin trilleri, kasvot kämmeniin
Musta rikoskomedia, peukalo ylös

Elokuvan lähtökohdat eivät ole todellakaan sieltä parhaimmasta päästä: Solar Films -elokuva, ohjaus Aleksi Mäkelä, tuotanto Markus Selin, “executive tuottaja” (sic) Jussi Salonoja, “co-executive tuottaja” (sic sic) Sedu Koskinen. Post-traumaattinen stressioireyhtymä oli jo melkein auttanut unohtamaan Levottomat 3:n, joten uskalsin tekijöistä huolimatta tarttua tähän tekeleeseen, tosin ainoastaan siksi, että Reijo Mäen Vares-dekkarit ovat viime aikoina kolahtaneet kovaa ja toisaalta siksi että luotettava taho kehui leffaversioita hauskoiksi.

Mäen dekkarithan ovat kaukana haudanvakavasta jännityksestä, pikemminkin ne ovat mustaa komediaa ressukoista, joille elämän valttikortteja ei ole edes jaettu, ja joiden keskellä puolialkoholisoitunut yksityisetsivä Vares puolivahingossa aina törmää rikoksiin ja puolivahingossa onnistuu ratkaisemaan ne. En ole koskaan diggaillut hirveästi Aki Kaurismäen elokuvia, mutta jotenkin niiden ankean lakoninen tyyli sopisi Mäen melodramaattisen apeaan tunnelmaan ja terävään dialogiin kuin repaleisina raahautuvat pilvet mustaa hyhmää vellovan Aurajoen ylle. Niinpä Selinin, Suomen wannabe-Bruckheimerin sliipatun tuotantotyylin yhdistäminen niihin tuntui aluksi perin oudolta.

Elokuvan tekovaiheista tietämättömänä tuntuu pahasti siltä, että tässä on aluksi tosiaan yritetty tehdä isolla rahalla “Suomen kaikkien aikojen kovin trilleri” kuten DVD-kotelon kansi mielenkiintoisesti kertoo. Alkupuolella on esmes ihan tyylikäs (mutta liian lyhyt) auto-takaa-ajo jossa poliisiauto pyöräytetään näppärästi katolleen, tämmöisestä Suomi-filmissä harvinaisesta äksönistä bonusta. (Näyttelijöille tätä ei tosin ole muistettu kertoa, alkaen Jari Halosen maanisesti ylinäyttelemästä hervottomasta pääpahiksesta.) Mutta sitten kun kuvausmateriaalia alettiin leikata yhteen joku sentään huomasi, että vakavaa tästä ei enää saa, kiitos yliampuvan komiikan, joten lisäämällä muutama voiceover sekä useampikin ruutuun pläjähtävä “henkilöesittely” leffa sysättiin lopullisesti komedian puolelle. Ikävää vain, että mainosmateriaali oli jo lähtenyt ja traileritkin ulkona…

Mutta hämmentävää kyllä, lopputulos toimii! kybällä kun tätä katsoo nimenomaan mustana dekkariparodiana. Vares-kirjojen surkuhupaisa maailma tavoitetaan täydellisesti juurikin ylinäyttelyn takia. Tai typecastingin. Tai Suomi-elokuvalle tyypillisen nolon komiikan. Tai tyylilajin äkillisten vaihdosten tai täysin tunnelmaan sopimattomien tehokeinojen myötä (terveisiä sille jonka mielestä Matrix-tyylinen pyörivä kamera lopun ammuskelussa oli viilein idea ikinä). Eihän tämä mikään klassikko ole, mutta naurunhörähdysten seassa kuluu puolitoista tuntia rattoisasti ja jättää jälkeensä halun katsoa jatko-osa.

Flickan som lekte med elden (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1216487/
Jännäri, peukalo varovasti ylös

Vastasi odotuksia. Ihan kiva jännäri, mutta ei ykkösosan veroinen. Aivan kuin kirjana. Samoin, siinä missä ykkösosa oli selkeästi oma, itsenäinen teoksensa, tämä on selkeästi suunnattu jo ykkösen nähneille; muille ei takuulla aukea (kirja sentään vaivautui edes vähän taustoittamaan). Leffa etenee kirjalle melko uskollisesti (lopetusta pikkaisen muutettu, mutta ei häiritsevästi ja uskottavampaan suuntaan), mitä nyt 99% sivujuonista on pitänyt poistaa ja jäljelle jääneidenkin sivuhenkilöiden ruutuaika minimoida ajan säästämiseksi, mutta silti tuntuu, että liikaa asioita on tungettu liian pieneen tilaan. Alun perinhän tämän osan ei pitänyt ilmestyä leffana lainkaan vaan olla pelkästään useampi minisarjan jakso, mene ja tiedä onko mahdollinen DVD/TV-versio sitten “laajennettu” ja vähemmän kiireisen olonen. Nyt ainakin jäi sellainen olo, että kirjaa lukematon on aika hukassa.

Propsit siitä, että kirjan pahimmasta mokasta – Lisbethin hukkaaminen satojen sivujen ajaksi jotta lukija saataisiin epäilemään häntä tapahtumaketjun varsinaisesti käynnistävistä murhista, tai luulemaan että hänetkin on murhattu – on luovuttu, ja tarinalinjoja kuljetetaan rinnakkain kronologisessa järjestyksessä. Leffassa on tosin sama ongelma kuin kirjassa: artikkelityyli ja “puhuvat päät”. Etenkin kohtaus, jossa Björck vääntää rautalangasta salaliiton perimmäisen olemuksen, on jotain, jonka olisi toivonut selviävän tarinan kautta vähitellen. Tämän välttämiseksi olisi voinut kyllä kirjalle uskollisuudesta tinkiä vieläkin enemmän.

Sivujuonten karsimisesta seuraa toki se, että kirjan puolelta lähes suosikkihahmokseni kohoava, Sledge Hammeria muistuttava ja umpipunaniskaisuudessaan suorastaan rakastettava poliisietsivä Hans Faste ehtii saada jopa kaksi repliikkiä koko leffassa. Karsinta tarkoittaa myös, että kirjan monet pienet ironiset hetket, jotka tekivät siitä ei-niin-haudanvakavan on hukattu, ja lopputulos yrittää ottaa itsensä täysin vakavissaan. Enää ei Lisbeth ratkaise päässälaskuna Fermatin teoreemaa, eikä Mikael kellistä kaikkia vastaansa tulevia naisia vain näyttämällä ressukalta. Tosin edelleen tämä nauraa käkättävä, fyysisesti rujo pääpahis joka jaksaa pitää vielä pitkän The Evil Overlord -puheen, kera asioitaan hoitavan kaksimetrisen kipua tuntemattoman korston, tuntuu enemmänkin koomiselta kuin vakavalta. Ja on leffaan kuitenkin osattu tunkea kaikkea pientä: Lisbethin uuden asunnon postiluukussa lukee V. Kulla, lyhyen takaa-ajokohtauksen kuvakulmat ja ajoreitti on selkeästi napattu Getaway in Stockholm -kaahausvideosarjan osasta jonka järjestysnumeroa en juuri nyt muista, ja muuta semmoista.

Elokuvan vahvuus on kuitenkin juuri Lisbethin hahmossa, jonka Noomi Rapace ruumiillistaa juuri siten kuin kirjaa lukiessaan kuvitteli. Lisbethin tarina on toki traaginen, mutta silti hänen ei-niin-normaalissa tavassaan reagoida moniin asioihin on kirpeän hersyvää humoristisuutta, ja Rapace tavoittaa tämän alleviivaamatta kuitenkaan liikaa tai sortumatta ylinäyttelyyn.

Hankala suositella muille kuin ykkösosasta pitäneille. Toimiva paketti, mutta potentiaalia olisi ollut parempaankin.

Red Sonja (1985)

http://www.imdb.com/title/tt0089893/
Barbaari, karvainen peukalo ylös

Harjoituksen vuoksi (viime aikoina tullut keräiltyä 80-luvun barbaarileffoja) pitää aluksi ottaa pehmeä lasku barbarismiin. Näkeehän tästä että tämä on niin kasaria (ärsyttävä pikkuskidi), mutta joku outo viehkous tässä silti on, että tästä pitää.

Ei sikäli, mitä olen “oikeaa” barbaarisploitaatiota äkkiseltään sormien raosta kurkkien kelaillut (edellä mainitusta syystä), niin tämä on vielä ihan oikea elokuva. Jossa sama sävelmänpätkä ei soi minuutin välein, jossa aiemmin käytettyä filminpätkää ei ole sellaisenaan leikattu keskelle toista saman genren elokuvaa, ja jossa päähenkilöt edes etäisesti vaikuttavat olevan henkisesti läsnä kuvauspaikalla.

Mut nyt kun olin lukenut välillä Robert E. Howardin aidot ja alkuperäiset Conan-tarinat, niin ennen niin mitätön yksityiskohta alkoi häiritä: miten kaikista hyperborealaisen ajan kansakunnista Conan (no lisenssisyistä “Kalidor”, ei minua niin vain hämätä) on päätynyt Hyrkanian johtoon? Kyllä prkl oikea Konan ei olisi moisia sekarotuisia koiria alamaisikseen kelpuuttanut, vain puhdasveristen hyperborealaisten kansojen valtaistuimet kelpasivat.

The Witcher / The Hexer / Wiedzmin (2001)

http://www.imdb.com/title/tt0300657/ (elokuva)
http://www.imdb.com/title/tt1070742/ (tv-sarja)
Fantasia, peukalo ylös… sille tv-sarjalle josta tämä on leikelty

Mitämitä? Tohtori tutustuu puolalaiseen nykyelokuvaan? Onko Suuri Cthulhu viimein herännyt nokosiltaan vai mistä moinen hulluus?

Pelko pois, kyseessä on vain Pyhän Nnirvin Pelitissä suitsuttamisen aikaansaama pakkomielle puolalaisen Andzrej Sapkowskin The Witcher -kirjojen universumiin. Kirjoihin en ole tarttunut enkä niihin perustuvaa peliä pelannut aikeista huolimatta, “kun ei ole jaksanut”, mutta tv-sarja ja siitä leikattu elokuva tuntui vaivattomimmalta lähestymiskohteelta. Siitäkin huolimatta, että leffalla oli ikävä kohtalo päätyä levitykseen ennen kuin Sapkowskin maine levisi Itä-Euroopan ulkopuolelle, joten se paitsi unohdettiin täysin marginaalisesta julkaisustaan johtuen, myös oli käännetty täysin eri nimelle (The Hexer) kuin kirjojen/pelin myöhemmät englanninnokset (The Witcher).

Leffassa ei ole oikeastaan kuin yksi paha, mutta sitäkin perustavanlaatuisempi vika: se on kaksituntiseksi leikattu versio 13 x 50 minuutin TV-sarjasta. Lopputuloksena etenkin alkupuolella meillä on vain sarja irrallisia kohtauksia, joilla ei tunnu olevan mitään tekemistä toistensa kanssa. Punainen lanka alkaa erottua vasta siinä vaiheessa, kun satunnaiskatsoja on painanut Eject-nappia.

Idea maata kiertävistä, perheiltään ryöstetyistä lapsista mutatoimalla luoduista yli-inhimilliset taistelutaidot omaavista soturivelhoista, “noitujista”, jotka suojelevat kansalaisia hirviöiltä, on kuitenkin herkullinen, ja The Witcher hyödyntääkin sitä ansiokkaasti. Rivian maasta kotoisin oleva Geralt-noituja sekaantuu maita kiertäessään, mörköjä listiessään ja naisia naurattaessaan aluksi pienen kuningaskunnan perimysriitoihin, mutta yksi asia johtaa toiseen, ja joitakin vuosia myöhemmin Geralt on hankalassa välikädessä pahan Nilfgaardin imperiumin laajentaessa vaikutusvaltaansa. Tekojen seurauksia ja kohtaloa hämmentävää keitosta on maustettu mustalla huumorilla sekä viittauksilla reaalimaailmaan. Kuvaus on yllättävänkin raadollista, moraali harmaan eri sävyjä, väkivalta ronskia, ja alastomuutta (joskin aika kilttiä) on sen verran että jenkkimarkkinoilla ropisisi NC-17 -ikärajaa. Omaperäistä ideaakin on mukana keskivertofantasiaa enemmän, tosin edelleenkin kääpiöillä on parrat & kirveet ja haltiat ovat suippokorvaisia metsäläisiä, mutta kaikkea ei voi saada.

Noin yleensä, musiikki on mitäänsanomatonta, mutta kuvaus on paikoitellen todella upeaa, tietyllä varauksella. Kas kun kyseessä on puolalainen tv-sarja vuodelta 2001, niin ei kannata ehkä ihan odottaa Sormustarun efektejä. Mörrimöykyt ovat osin CGI:tä, osin perinteisiä kumiotuksia, ja edellyttävät katsojalta lempeää mieltä (paitsi jos katsoo alle parit 80-luvun barbaarisploitaatiot, niin johan näyttää hyvältä). Taikaefektit ovat kuitenkin ihan näppäriä ja lavasteet ajavat asiansa, niin ei lopulta audiovisuaalinen puolikaan metsään mene. Näyttelijätyö on pääosin erinomaista, edes se pakollinen comic reliefin virkaa toimittava bardinretale ei ärsytä.

Eettinen ongelma. Elokuva on saatavilla jenkki-DVD:nä enklantitekstein, mutta sarja on saatavilla vain “epävirallista” kautta (ja kauheasta kuvanlaadusta päätellen VHS-rippinä). Kuitenkin tarina suorastaan huutaa lisämateriaalia tuekseen. Kaikki eivät varmaan jaksa kokonaista sarjaa latailla, niin ehkä leffalla voisi sittenkin aloittaa, ja jatkaa sarjaan jos tarina tuntuu kiinnostavan.

EDIT: Kirjat lukenut aikamatkustaja tulevaisuudesta kertoi, että tulevaisuudessa koko sarja löytyy YouTubesta:

Män som hatar kvinnor (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1132620/
Dekkari, peukalo ylös

Lähtökohdat eivät olleet parhaat mahdolliset: kolme tiiliskiviromaania, joista päätettiin tehdä aluksi tv-sarja, ja vasta jälkituotantovaiheessa päätettiin sittenkin julkaista elokuvatrilogia. Onneksi viime vuonna maailman toiseksi myydyimmän kirjailijan tuotantoon saatiin rahoituskumppaneita Saksaa myöten, joten jälki onkin normaalin tv-dekkarin sijaan ihan Hollywood-leffatasoista. Kirjoissa on myös sen verran lagaamista ja tarpeettomia sivujuonia, että tiivistäminenkin tekee ihan poikaa.

Lopputulos on kelpo jännäri joka ei häpeä vertailussa kansainvälisten esikuvienkaan edessä. Paljon porua on herättänyt se, että sankaritoimittaja “Kalle” Blomkvistia esittävä Michael Nyqvist on jonkinlainen Ruotsin Martti Suosalo joka näyttelee sikäläisten tuotantojen jokaisen merkittävän pääroolin, mutta suomalaiskatsojaa tämä ei häiritse vaan hän on mies paikallaan toimittajanreppanan esittäjänä. Blomkvistin hahmoa on tavallaan retusoitu realistisemmaksi eliminoimalla hänen naissuhteensa – sikäli vain, että hahmo on nyt entistä enemmän pliisu “Mary Sue” ja poisto muuttaa myös loppuratkaisun täysin päälaelleen (siis se, miksi Lisbeth jätti Mikaelin). Lisbeth Salander itse sen sijaan on juuri sellainen kuin kirjan perusteella kuvittelee, tai itse asiassa jopa todentuntuisempi, ja Noomi Rapace lähes hukkuu roolin taakse. Sivuosat tosin lipsuvat jo koomisen puolelle, niljakkaan sosiaaliviranomaisen Nils Bjurmanin Keke Rosberg-viiksien ja kirjassa ei ihan yhtä stereotyyppiseksi läskinörtiksi kuvatun Plaguen ollessa jo puoliksi parodiaa.

Pääsääntöisesti kirjaan tehdyt muutokset eivät häiritse, koska pääjuoni on ennallaan, lähinnä kysesssä ovat pienet muutokset kronologiassa tai hahmojen poisto. Etenkin epärealististen selitysten poistaminen hakkerointikohtauksista vain parantaa uskottavuutta. (Tosin näyttäkää minulle hakkeri joka oikeasti käyttää Mac OS:ää Linuxin sijaan vaikka omenafetisismiä muuten sairastaisikin…) Sen sijaan käsittämättömät muutokset kirjaan verrattuna – jotka eivät varsinaisesti edes lyhennä elokuvan kestoa – ovat, että Henrik Vanger, joka epäilee koko sukuaan veljentyttärensä Harrietin murhasta, ei enää edes yritä hämätä palkkaamalla Blomkvistia virallisesti sukukronikan kirjoittajaksi vaan kaikki tietävät jo alussa hänen tutkivan Harrietin katoamista, plus Blomkvist ottaa ihmeellisen keikan käsittämättömän helposti vastaan ilman että hänelle tarvitsee luvata todisteita rötösherra Wennerströmiä vastaan, jonka takia hän on joutumassa vankilaan.

Elokuvalla on myös jotakuinkin sama ongelma kuin kirjalla – ensimmäinen tunti kuluu hahmojen esittelyyn, ja viimeinen puoli tuntia käytännössä petaa jatko-osia. Sikäli kahden ja puolen tunnin kesto on kuitenkin kerrankin perusteltu, koska tarina ei olisi oikein mahtunut lyhyempäänkään aikaan ilman että jotain todella olennaista olisi karsittu tai juonta renklattu radikaalisti uusiksi, ja missään vaiheessa ei pääse kuitenkaan kyllästymään.

Ilkeä asenne on kuitenkin virkistävää verrattuna keskivertoon Hollywood-tuotantoon (pl. Se7en ja gornot), ja murhavyyhdin aukeneminen tarjoaa vanhaa gorehoundiakin sykähdyttävää kuvastoa. Myös tilastotietojen droppailun katoaminen tekee teoksestä vähemmän naiivisti saarnaavan kuin kirjasta. Säveltäjä tosin olisi voinut vähemmän alleviivata tapahtumia, mutta kaikkea ei voi saada.

tl;dr: Jos jännärigenre kiinnostaa edes vähän, ja vaikkei kirjaakaan olisi lukenut, niin kannattaa katsoa.

Nimenomaan siis tämä versio, eikä turhaan odottaa tulossa olevaa Hollywood-tulkintaa. Se kun on kuitenkin hajuttomaksi ja mauttomaksi blandattu ylituotettu teos kaikilla kliseillä kuorrutettuna. Voin tuskin odottaa, kun lopun takaa-ajossa törmätään säiliöautoon joka räjähtää mutta Lisbeth hyppää moottoripyörällä tulipallosta.  Tai että Lisbethiä ylipäätään esittää joko silmiään räpsyttelevä Natsku (ref. V for Vendetta) tai teini-ikäistä itseään (kuten 95%:ssa leffoistaan) “esittävä” rooliin jo 10 vuotta liian vanha Angelina Jolie. Mitä miespääosaan tulee, niin Kokooja, tiedän että olen palvonut vääriä mechejä, mutta silti pyydän sinulta yhtä asiaa: kuka tahansa muu, mutta ei Kukkakaalipää. Mieluummin vaikka Clive Owen esittämässä taas kerran Clive Owenia.

Watchmen (2009)

http://www.imdb.com/title/tt0409459/
Sarjisleffa/romaanifilmatisointi, peukalo ylös

Aluksi täytyy todeta, että harva leffa herättää niin ristiriitaisia tunteita kun Watchmen. Siitäkin huolimatta (johtuen?) etten ole sarjakuvaa kuin pikaisesti selaillut, kerran waretettuna kopiona ja kerran kirjakaupan hyllyssä.

Aluksi kehut. Visuaalinen ulkoasu on käsittämättömän hieno ja tunnelmallinen. Samaan aikaan se onnistuu säilyttämään monet sarjakuvan kuvakompositioista, mutta tuomaan kuitenkin elokuvan liikkeen mukaan. Hienoa jippoa löytyy vaikka mitä, kuten “valokuvat”, joissa kuitenkin joku yksityiskohta liikahtaa sen verran että huomaa että kyseessä ei ole still-kuva. Vaihtoehtoinen historia on kuvitettu myös todella herkullisesti; jokainen aikakausi on luonnosteltu juuri sopivasti karrikointia ja ajankuvaa sekoittaen. Kaikkea töittensä adaptoimista vastustava Alan Moore on kerrankin väärässä: hänen mielestään kun vain sarjakuva mahdollistaa eestaas selailun, mikä ei ole elokuvassa mahdollista. Niin varmaan teatterissa, mutta DVD:llä/Blu-Raylla/woteva tämä kuva tulee heräämään vielä enemmän henkiin kun voi rauhassa pysähtyä tutkiskelemaan yksityiskohtia – tai juurikin kelata taaksepäin jos jokin meni ohi.

Musiikki. Enimmäkseen tätä käytetään todella tehokkaasti. 99 Luftballons sopii ydinsotaa angstaavien päähenkilöiden illaliselle kuin sienipilvi horisonttiin, ja Koomikon hautajaiset The Sound of Silencen säestyksellä on yksi vaikuttavimpia audiovisuaalisia kokonaisuuksia pitkään aikaan. Välillä taas lipsutaan ylilyönteihin: Vietnam-jaksoon tungettu Valkyrioiden ratsastus kyllä on “hauska”, mutta liiankin, sillä se ampuu jo parodian puolelle. (Hallelujasta ja strategisella hetkellä purkautuvasta liekinheittimestä en edes ala.) Samaten, uuden Galactican kolmos- ja neloskaudellaan lähes ylikäyttämä All Along The Watchtower (josta Snyderkään ei ole voinut olla epätietoinen) aiheutti jo pientä vaivaantumista.

Tarinapuolelle mentäessä sitten vähän kömmähdetään, mutta onneksi ei kokonaan. Sentään elokuva säilyttää sarjakuvan kyynisen sanoman: ihminen on ihmiselle susi vaikka joku kuinka yrittäisi sitä muuttaa ulkopuolelta, ja ihmisellä on oltava vapaus valita hyvän ja pahan väliltä koska ulkoa ohjattu marionetti ei enää ole ihminen. Ja jos tarkoitus pyhittää keinot, niin sen tien päässä odottaa vain miljoonien kuolema yhden ihmisen mielivallan seurauksena. Myös tyly, osittain avoin loppuratkaisu on kehdattu säilyttää. Samoin, draama joka oikeasti kuvaa keski-ikäistymistä, epäonnistuineita ihmissuhteita, yksinäisyyttä ja amerikkalaisten kansallisia traumoja, höystettynä poliittisella trillerillä vallasta, vastuusta ja sen oikeutuksesta, kaikki supersankarisarjakuvaksi naamioituna, toimii.

Mutta siinä vaiheessa, kun Mooren rivien välistä hienovaraisesti tuotua sanomaa on alettu jälkikäteen peukaloimaan ja lisäämään omia, iskee suksi kiveen ja etupyörä kuoppaan ja oppipojat erottuvat mestarista. Elokuvan vaivaannuttavin kohtaus kun tulee sen puolivaiheilla, kun ZOMFG teh eevul YRITYS-JOHTAJAT ovat utopistisia visioitaan luovan Ozymandiaksen puheilla. Kun valmiiksi ylilyötyyn “pahat kapitalistit” kohtaukseen (joka sinällään menisi vitsinä) isketään päälle itse keksitty, haudanvakavissaan selitetty “mut niinqu hei KAIKKI sodat käydään vaan ÖLJYN takia” (jota argumenttia vielä jälkeenpäin jankutetaan toistuvasti), tekee mieli pyöritellä silmiään ja ihmetellä, onko nyt mennyt Mooret sekaisin ja mentykin adaptoimaan Michaelin töitä. Toinen ongelma liittyy siihen, että Koomikosta yritetään tehdä jo hieman liiankin yksiulotteinen “paha oikeistolainen sikaniska, yhyy”, onneksi sentään kuva vähän monimuotoistuu. Kolmas ongelma taas on, että oletettavasti “järkyttäväksi” tarkoitettu juonipaljastus Laurie Jupiterin isästä menee ohi lähes huomaamatta.

Toimintakohtaukset sen sijaan toimivat loistavasti. Tosin makuasia, pitääkö Snyderin tavaramerkiksi muodostuneesta hidastus-nopeutus-hidastus -tyylistä, minä kyllä pidin. Minusta edes tavis-sankareitten suoriutuminen ei ollut normaalia toimintaelokuvaa epäuskottavampaa: jos on vuosikausia treenannut taistelulajeja pistääkseen viittasankarina konnat kuriin, niin kyllä vielä muutaman vuoden tauonkin jälkeen varmasti teloo random katujengin teho-osastolle.

Eniten polemiikkia tuntuu herättäneen näyttelijätyö ja -valinnat. Minusta nimenomaan vähän tuntemattomammat näyttelijät sopivat rooleihinsa, myös Ozymandias. Edes Se Kuuluisa Loppupuhe ei minusta ole huono, kun pitää mielessä sen avainreplan: “I’m not a comic book villain”, Pahan Ylilordin käkätyksen sijaan puhe kuulostaa juurikin naiivin idealistin vilpittömältä innostukselta. Muutenkin näyttelijät sopivat hyvin rooleihinsa, etenkin Rorschachin naamion takaa uhkaavasti koriseva Jackie Earle Haley. Hupsista, meinasi melkein unohtua hehkuttaa Malin Åkermania lateksiasuisena Silk Spectre II:na.

Anysay, kyllä kokemus yltää reilusti plussan puolelle parista puutteestaan huolimatta. Ei välttämättä mikään tajunnanräjäyttävä kokemus, mutta yhtäkaikki toimivaa draamaa epätodennäköisessä viihdekehyksessä, ja jopa sanomaakin.

Ja tosiaan, voisivat teattereissa pitää tarkempaa seulaa sen ikärajan kanssa, miksi tätä elokuvaa edes on päästetty katsomaan pikkulapsia jotka ääntelevät katsomossa n+1 kertaa “öhöhö, pippeli” kun eivät tästä kuitenkaan mitään ymmärrä. Ehkä trailerit olivat harhaanjohtavia, niiden perusteellahan kun odottaisi “perinteistä” supersankarielokuvaa?

Leijat Helsingin yllä / Drakarna över Helsingfors (2001)

http://www.imdb.com/title/tt0248770/
Sukupolvikertomus/draama, peukalo alaspäin

Oi voi. Loistava potentiaali on hukattu täysin.

Se nyt on tietenkin vakio-olettama, että 90% tapahtumista ja hahmoista on karsittu ja jäljellä olevastakin suurin osa kerrotaan toisin kuin kirjassa. Suomeksi: 90 minuuttia miinus alku- ja lopputekstit on AIVAN liian lyhyt mitta tarinalle, henkilöt jäävät ontoiksi ja tapahtumat selittämättömiksi. (Aikakaudella, jolla jokainen Van Damme -potkintakin on 150 minuuttia, ei voi käsittää…)

Toinen ongelma on taas se, mikä tekee kirjasta viehättävän: se on kuin muistelua, kuin henkilöt itse kertoisivat tarinaa lukijoille. Se rönsyilee, polveilee, ja sahailee ajassa sikin sokin edestakaisin. Siinä ei varsinaisesti tapahdu mitään, mutta kirjan lopussa hahmot tuntuvat tutuilta kuin todelliset ihmiset. (Lisää tarttumapintaa löytyy, jos Helsinki on tuttu paikka, ja vielä enemmän jos tuttavapiiristä löytyy yksilöitä joista löytyy joidenkin hahmojen piirteitä, ja kaikkein eniten jos suhtautuu palvovalla asenteella 1980-lukuun, mukaanlukien permanentit, olkatoppaukset ja italobarbaarileffat.) Yhden yhtenäisen tarinan sijasta kirja on pikemminkin yhteisön kuvausta, eräänlainen mielentila, ja lukijan tehtäväksi jää muodostaa mielessään tarina vastaantulevista sirpaleista.

Lopputuloksena leffa on sarja irrallisia kohtauksia, joka ei aukene ilman kirjaa, ja kirjan lukenut puolestaan kiroilee, miksi tämäkin on toteutettu eri lailla (ja yleensä huonommin) kuin kirjassa. Kirjassa aikatasojen välillä pomppiminen onnistuu paljon helpommin, mutta leffassa keitos on sellainen että Tarantinoltakin se palaisi pohjaan. Varsinkin ohjaajan/käsikirjoittajan tapa niputtaa yhden päivän aikana tapahtuviksi tapahtumia joilla kirjassa on vuosienkin väli alkaa tuntua kömpelöltä aasinsillalta, johon on jouduttu turvautumaan kun ilmeisesti Spede poltti kaiken raakaselluloidinkin.

Hieno kirja olisi ansainnut paremman sovituksen, esmes tv-sarjana, jossa hahmoilla ja tapahtumilla olisi tilaa kasvaa ja hengittää – vai kuvitteliko tuotantoportaassa joku tosiaan, että suomenruotsalainen (fiktiivinen) sukutarina valloittaisi maailman leffamarkkinat?

Starship Troopers 3: Marauder (2008)

http://www.imdb.com/title/tt0844760/
Scifi/toiminta, peukalo ylös

Mechafaneille tiedoksi: kelatkaa suoraan reilu tunti 20 minuuttia siihen, kun Marauder-puvut pistävät araknideille kitiinin kurkkuun. Te muut: haluatteko tietää lisää?

Alun johdantona toimiva taistelu on ihan OK, eikä näyttelijätyökään vielä raasta silmiä, mutta sitten mennään metsään ja rajusti. Ennalta-arvattava juoni on typerä, mutta senkin kestäisi. Sitä ei, että sekopää taivasmarsalkka rasittavine seuruineen putoaa ötökkäplaneetalle jossa sitten ärsyttävät tyypit talsivat aavikon halki puoli elokuvaa. Wanhan koulun efektinä muukalaisplaneetta on vieläpä kuvattu vihreän suotimen läpi. Budjetti on kuitenkin selvästi isompi kuin kakkosessa (puvustusta on muuten selvästi muokattu entistä enemmän Kolmannen valtakunnan suuntaan, mistä plussaa) ja jälki vaihtelee leffatasoisesta todella halpaan, mikä paljastaa elokuvan DTV-luonteen. Haluatko tietää lisää?

Luonnollisesti tällä ei edelleenkään ole paria viittausta lukuunottamatta mitään tekemistä kirjan kanssa, paitsi että Mobile Infantry saa viimein kirjalle edes jotenkin uskolliset powerarmorit – ja budjetti ei riitä kuin yhteen lyhyeen kahakkaan niillä, ja ne näyttävät vähän tyhmiltä ja liian animehenkisiltä, mutta parempi tämä kuin ei mitään. Ai niin, pakolliset tissitkin näkyy kun Marauder-tiimi “skannataan” pukujen neurolinkkejä varten. Lopetuksessa sentään uskalletaan, hämmentävää kyllä, satirisoida fundamentalismia (sekä muutenkin elokuvassa kovasti virnuillaan koko ajan tälle War on Terror -asenteelle, vaikkakin viittaukset ovat enemmän Vietnam- kuin Irak-aiheisia). Haluatko tietää lisää?

Kaiken kaikkiaan ihan viihdyttävä paketti, jolla olisi ollut tiiviimmällä leikkauksella ja isommalla budjetilla potentiaalia enempäänkin. Tällaisenaan menee kertakäyttöviihteenä genren faneille. Nelonen ehkä jo parempi, koska kammottavasta kakkosesta oli petrattu huimasti. Saataisiinkohan siihen jo kirjoista sitten “laiheliinien” muukalaisrotukin? Haluatko ostaa lisää?

The Forbidden Kingdom (2008)

http://www.imdb.com/title/tt0865556/
Fantasia/komedia/martial arts, peukalo ylös

WTF? Onko minut abduktoitu takaisn 80-luvulle, kun minulle näytettiin uutuuselokuvana tekele, joka oli väännetty “koko perheen seikkailukomediaksi” jossa nöösipojan pitää kasvaa mieheksi ja hakata kulmakunnan muut uroot veripaltuksi jotta aromipesää heruisi? Loogisesti mieheksi kasvu tapahtuu teleporttaamalla muinaiseen Kiinaan ja oppimalla kungfuta drunkenmasterilta ja ynseältä Shaolin-munkilta samalla kun vongataan södeltä soturitypyltä ja yritetään palauttaa maaginen seiväs myyttiselle “apinakuninkaalle” pahan sotaherran sekä tätä palvelevan dominanoidan jahdatessa.

Myötähäpeää synnyttävän kehyskertomuksen ja päähenkilön lisäksi filmissä on toki huimaa mättöä – luonnollisesti PG-13:een sanitoituna – mutta silti tuntuu siltä että wanhat pärrät Chan ja Li ovat olleet sekuntilaskutuksella töissä. Silti, kungfu-fanille tämä on kuitenkin pakkokatsottavaa, kun kerrankin on legendat saatu samaan filmiin (eikä kungfua liiemmälti nykyään edes tehdä), ja mättö todella toimii. Papat kun liikkuvat ilman trikkejäkin nopeammin ja sulavammin kuin 99% action-tähdistä nykykunnossaan (Jason Statham ehkä poikkeuksena).

Tosin täytyy todeta, että aineksista olisi saanut paljon huimemman pätkän jättämällä se typerä siirtymä nykyajasta ja takaisin pois (etenkään kun sitä ei ole pohjana olevassa tarinassa, joka on ilmeisesti kiinalaisessa kirjallisuudessa jonkin sortin klassikko), sekä vaikka tarkistamalla ikärajaa ylöspäin. Niin, ja olisivat puhuneet enemmän kiinaa kun nyt kuitenkin muutamassa otoksessa puhuivat.

Tiedän ainakin yhden tavan jolla The Forbidden Kingdom olisi ollut instant epic win: alunperin sotaherran oikeana kätenä piti hevosmiesten tietotoimiston mukaan hääriä “white-haired Taoist monk” (jolla olisi mitä ilmeisimmin ollut myös valkeat kulmakarvat), mutta sitten päätettiin käyttää Valkohiuksista morsianta koska “kohdeyleisö tuntisi tämän paremmin”. Totta kai. Eihän nyt kohdeyleisö mitenkään voi tunnistaa hahmoa jota iso Q:kin on hiljattain käyttänyt elokuvassaan, kyllä muutaman, lännessä vain harrastajien tietämän honkkarifilmin päähenkilö on paljon tutumpi.

Emmäätiä. Plussan puolelle kokemus kuitenkin jäi, ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän leffa tuntuu miellyttävän…

Apropoo 1: ja taas noin miljoonannen kerran LotR:FotRin jälkeen meillä on “balrog kiskoo kuiluun” varkaus.
Apropoo 2: miten halvatun tyhmä voi ihminen olla, ettei ymmärrä ennen kuin rautalangasta väännetään, että DOA-pelien Christiehän on selkeästi ripattu The Bride with the White Hairista (mikä hahmo siis on tässäkin mukana, ref. yllä mainittu dominanoita).