http://www.imdb.com/title/tt0292644/
Satiiri, peukalo ylös
Jos nimi tuntuu oudolta, niin ei se mitään, Suomessa tätä myydään nimellä Fuck the Rules. Mitähän happoa nämä levitysyhtiöiden sedät vetävät keksiessään uusia englanninkielisiä nimiä Suomeen tuotaville elokuville? Tosin suomi-DVD-koteloissa Ihmetyttää hömelön käännösnimen lisäksi myös se, joissain versioissa tätä mainostetaan sloganilla “Amerikan Psykon nuoruusvuodet”? Elokuvastakin kun käy ilmi, että päähenkilö Sean on Patrickin pikkuveli (tosin lähes yhtä vatipää). Mistä tuleekin mieleeni, että on sääli, että kohtaus, jossa Sean soittaa isolleveljelleen Patrickille (jota esittää Christian Balen sijaan Casper van Dien), leikattiin pois eikä sitä löydy edes DVD:ltä poistettuna kohtauksena, vaikka se siis ihan filmattiinkin.
Asiasta kolmanteen, itse elokuva on kuitenkin suorastaan nerokas. Ja naturalistisuudessaan ja negatiivisen asenteensa puolesta suorastaan ihastuttava. Elokuvallisia kikkoja kuten takaperinkelausta ja splitscreeniä viljellään tiuhaan, mutta juuri sopivasti että syntyy vinksahtanut tunnelma. Pitkät kamera-ajotkin ovat vaatineet paljon koreografiointia. Henkilögalleriassa lähes jokainen on jollain lailla vastenmielinen, välinpitämätön tai itsekäs, mistä plussaa. Elokuvan ainoa vilpittömästi sympaattinen ja ei-vastenmielinen hahmo viiltääkin sitten ranteensa oikeaoppisesti pituussuuntaan auki (menetelmän näyttäminen kuulemma maailmalla törmännyt sensuuriin, koska apina näkee, apina tekee).
Hupaisaa kyllä, osa leffan alkuperäistä (amerikkalaista) mainoskampanjaa oli mainostaa sitä teinikomediana. Joka ampuu sen verran ohi, että ei ihme että menestys valkokankaalla jäi satunnaiseksi – kirjaa lukemattomat “aikuisten” elokuvien ystävät eivät sitä löytäneet, ja jopa ullkomaisille kriitikoille tämä kampanjointi latasi väärät panokset piippuun. Pointtina kai oli, että tekijät oikeasti halusivat elokuvalle tyypillistä nuorisokomediayleisöä, herättääkseen heidät huomaamaan kuinka kieroutuneen ja epätodellisen kuvan maailmasta saa katsomalla teinikomedioita. Oikeastihan tämä on nimenomaan antiteinikomedia. Ystävyydet perustuvat hyväksikäyttöön, seksistä on romantiikka kaukana. Mitään kasvukertomusta ei ole, koska kukaan hahmoista ei opi mitään tai kasva henkisesti, tarina alkaa ja loppuu keskeltä lausetta. Kukaan ei välitä mistään tai kenestäkään ja kaikille käy huonosti, on tarinan ainoa opetus. Lisätään sekaan naturalistinen lähestymistapa, vinksahtaneet kuvakulmat ja Ellisin misantropia, ja lopputulos on aika kaukana American Piesta.
Esteeksi menestykselle vain tuli R-ikäraja, ja se, että perusjenkkinuori katsoi leffan, ei pitänyt, ja haukkui maanrakoon kavereilleen. Paikalliseen kaksinaismoralismiin sopii, että tämän elokuvan kerrottiin (katsojien, ei tekijöiden puheissa) antavan vääristyneen kuvan yliopistonuorista. (Ehkä vähän kärjistetyn, mutta ei nyt niinkään vääristyneen…) Sikäli kumma, ettei tätä kuitenkin otettu vaikka high schoolien oppimateriaaliksi, se kun saa seksin, kännäämisen ja huumeidenkäytön tuntumaan oikeasti vastenmieliseltä. Mutta mitäänhän ei saa näyttää, niinhän se oli.
Itse asiassa, ensimmäinen teaser-trailerihan oli 1:1 kopio Kellopeliappelsiinin trailerista, tuolla linjalla olisi ehkä ollut kuvaavampi jatkaa mainostusta. Etenkin kun parissakin otoksessa leffassakin “Dawson” ottaa (tahallaan ja itsetarkoituksellisesti) naamalleen tismalleen saman ilmeen kuin Alex maanisimmillaan.
Pitää hommata kirja, josko se on yhtä nerokas. Tosin kuuleman perusteella näin on. Miksi ihmeessä minä en ole saanut luetuksi Amerikan Psykon jälkeen muita Bret Easton Ellisin kirjoja?