Tag: kasarinostalgia

Predators (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1424381/
Scifi/toiminta, peukalo alas

Päivänä muutamana nettiä selaillessani törmäsin jollain saitilla – en luonnollisestikaan enää muista millä – listaukseen kaikkien aikojen machoimmista elokuvista. Listan ykkösenä oli itseoikeutetusti Predator, josta todettiin, että naiset tulevat raskaiksi vain katsomalla sitä. (Jos olisin itse nainen, niin todennäköisesti jo pelkkä traileri käynnistäisi ovulaation.)

No mutta. Mitä tekemistä moisella horinalla on tämän uutuuden kanssa? Sitä, että jos lähdetään tekemään henkistä ja perusasetelmaltaan samankaltaista jatko-osaa – joka aktiivisesti jättää huomiotta AvP:t eikä juurikaan ota kantaa kakkoseen – voisi vähän kokeilla katsoa sitä näyttelijäkööriä tarkemmin. Adrien Brody päähenkilönä on kyllä hyvä näyttelijä, mutta treenauksen jälkeenkin habitukseltaan karskina palkkasoturina yhtä uskottava kuin Leonardo DiCaprio oli Blood Diamondissa. (Suomeksi: yhtä uskottava kuin allekirjoittanut olisi Conan Barbaarina.) Ja se muu kaarti pärjää vielä huonommin, yhtä poikkeusta lukuun ottamatta: Danny Trejon pelkkä läsnäolo on jämäkämpi kuin kaikkien muiden yhteensä. Ilmankos miehen roolihahmo onkin pakko tappaa ensimmäisenä, jottei tämä varastaisi show’ta muilta. Niin kuin siltä rasittavalta pakolliselta comic reliefiltä, joka yllättäen ei ole tällä kertaa musta eikä myöskään jää eloon. Noin muuten, hahmot ovat rasittavia stereotyyppipahvikuvia joilla ei ole minkäänlaista persoonaa, siksi on pitänyt keksiä jokaiselle tunnistettava pukeutuminen.

Tribuutissakin ryvetään niin itsetarkoituksellisesti että menee jo melkein parodian puolelle. Ne Predator-myyttiä referoivat menevät vielä nippa nappa – ykkösen juonen referointi yhden hahmon kertomana tositarinana on juonellisesti oikeastaan ihan paikallaan, ja Vanhan Kivuttoman näkeminen lämmittää aina mieltä vaikka kyseinen astalo onkin täysin hyödytön (sekä fyysisesti mahdoton) jalkamiehen kannettavaksi – mutta ne muut… Onko nyt ihan perusteltua laittaa samuraimiekkailua (ja Japanin ainoa sukunimi on luonnolisesti Hanzo) riisipellossa mukaan? Tai siinä vaiheessa, kun Laurence Fishburnen Brando-imitaatio alkoi jo nolottaa, mies nokittaa all-in hyräilemällä Valkyrioiden ratsastusta kun on ilmakuljetusjoukoista, nääs. Itse asiassa, jos tälle linjalle lähdettiin, olisi parempi ollut sitten vetää homma täysin överiksi, ja jättää itse leffaan originaalikäsiksen johdantojakso (pitkähkö takaa-ajojakso Maapallukalla, jossa takaa-ajajan annetaan ymmärtää olevan Predator mutta ei olekaan), Danny Gloverin cameo, ja yhdistää käsiksen molemmat vaihtoehtoiset loput (toisessa naispäähenkilön muodonmuutos paljastaa leffan itse asiassa olevan Species vs. Predator, toisessa ykkösestä tuttu Dutch on ruvennut ”hyvispredatorien” johtajaksi ja sikariaan purren palkitsee metsästyksen eloonjääneet, mutta kuvernaattorilla oli ilmeisesti muita kiireitä). Jotenkin tuntuu, että silloin olisi päästy edes sopivalle hönöyden tasolle että tämä olisi mennyt läpi kasarinostalgiahuuruilla.

Ohjaaja Nimród Antalilla on lisäksi häiritsevä tapa korvata intensiiviset lähikuvat kaukaa otetuilla ryhmäpotreteilla tai rasittamiseen asti toistuvalla otoksella antisankaripoppoosta marssimassa peräkanaa viidakkoaukean poikki. Sormustaruun moinen voi sopiakin, intensiiviseen toimintajännäriin ei. Juonessakin on muutama melkoinen McGuffin, alkaen siitä että Predat onnistuvat ilmeisesti huomaamatta murtautumaan kuolemanselliin ”riistaa” hankkiakseen, tai Batmanin tavoin harrastavat yön pimeydessä rikostutkintaa ja onnistuvat jäljittämään sarjamurhaajalääkärin joka on vuosia huijannut virkavaltaa (sori, spoilasin loppuyllärin). Muitakin uskottavuuden rajoja hipovia sekoiluja löytyy, Predatorit eivät muka osaa vaihtaa infrapunanäkömoodista normaalitähystykseen jos kohde piiloutuu palavien nuotioiden keskelle, ja taas kerran (toimintaelokuville tosin tyypillisesti) viuhkamiina räjähtää valtavana joka suuntaan leviävänä tulipallona noin niin kuin räikeimpiä esimerkkejä mainitakseni. Ja kun kerran Antal ja tuotannon takapiruna häärinyt Robert Rodriguez niin vuolaasti julistivat inhoavansa AvP-leffoja, niin mistäs sitten tuli taas tämä sangen ei-Predatormainen idea että ihminen ja predator liittoutuvat yhteistä vihollista vastaan?

Noin niin kuin fanipoikana niuhottaakseni, Predatoreilta jäänyt näköjään keihäät ja smartdiscit kotiin, ja klassinen ”You’re one ugly motherfucker” sanotaan vain venäjäksi – tai siis, ainakin melkein, koska netin perusteella repla kääntyisi kirjaimellisesti pikemminkin muotoon ”Onpa sinulla kuono” (sanontatapojen erilaisuudetkaan eivät moista kyllä enää selitä).

Voisin vuodattaa lisääkin, mutta ei pidä ehkä olla liian negatiivinen. Nimittäin hetkittäin aito Predator-tunnelma kuitenkin tavoitetaan, loimuavien silmien ilmestyminen tyhjyydestä sekä näkökentän väreily toimivat aina, ja Vanhalla Kivuttomalla ei voi kokonaan hävitä. Ja mieluummin tätäkin katsoo kuin ekaa AvP:tä. AvPR:n kanssa onkin jo sitten tiukempi kisa, ja ne kaksi originaalia ovat kaukana, kaukana tämän tavoittamattomissa.

The Expendables (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1320253/
Toiminta, peukalot ylös bensaräjähdyksen säestämänä

Alkuun huonot uutiset: The Expendables ei ole täydellinen. Sitten ne hyvät: se on paras vakavissaan tehty toimintaelokuva sitten John Rambon. Se on puhdasta Voittoa, Oikeutta ja Parhautta ja silkkaa ihanaa kasaria. Ja toisaalta, nyt jatko-osille jää tilaa parantaa.

Toiminta on tymäkkää, tunnelma on kohdallaan, ja Syltyn ja Ahnuldin toisilleen kuittailevaa vuoropuhelua kera Brucen kommentaarin seuratessaan suorastaan tikahtuu (tosin paha moka: Ahnuld poistuu kankaalta sanomatta “I’ll be back.”). Loppuisi nyt kuvernaattorin kausi että tätä olisi enemmänkin kuin yhden kohtauksen verran! Äijäenergiaa on ilmassa kuin klassisessa Predatorissa konsanaan. Maitoilu ja poliittinen korrektius on tipotiessään, tässä ollaan Aitojen Asioiden äärellä. Alusta asti meno on myös reipashenkistä splättäystä jossa ei irtotorsoja ja muita ruumiinkappaleita säästellä, ja ruma sana sanotaan niin kuin se on.

Syltty on myös tajunnut sen mitä WWE Films ei: Stone Coldista ei pidä tehdä leffan yksinäistä sankaria saatikka antaa tälle useampia vuorosanoja, vaan tästä pitää tehdä pääpahiksen puhetaidoton muskeli. Noin muuten Couturen ja Stone Coldin jo nimilistan perusteella ennalta-arvattavissa ollut matsi on silkkaa lollercoasteria sanan positiivisessa merkityksessä. Dolpan iso rooli ilahduttaa myös, samaten hävettää tunnustaa että olikin unohtunut, minkä kokoinen järkäle Ruotsin ylpeys oikeasti on ja miten vikkelästi silti liikkuu iästä huolimatta. Statham nyt on tietysti äijjä joka melkein varastaa leffan – itse asiassa, miehen hahmo on Dolpan ohella ainoa jolla on oma sivujuonensa, mikä on vain omiaan kohottamaan tätä leffan staraksi kuten Oikein onkin.

Käsikirjoitus nyt on mitä on, teema on sama kuin suunnilleen kaikissa ekan Rambon jälkeisissä Syltty-leffoissa (Rockyt poislukien): Tarzan on tähän asti ollut tyytyväinen viidakon valtiaana tappaessaan, mutta sitten hän saa vastustamattoman halun suojella valkoista naarasta. Monet tapahtumatkin toistuvat epäilyttävän samanlaisina. Mutta eihän tässä muuten tulisi nostalginen kasariäksön-tunnelma jos tässä olisi joku syvällinen pohdiskelu.

Oikeastaan loppupeleissä jää kaipaamaan vain onelinereita, niitä on aivan liian vähän. Haloo, kun Stathamin hahmon nimi on Christmas, niin miksi ihmeessä tämän tyttöystävän nimi ei ole June että saataisiin mukaan edes puujalkavitsi “Christmas in June”? Muutenkin nimestä irtoaa vain pari vitsiä. Sama pätee muihinkin, suorastaan veistelyä huutaviin roolinimiin. Ja pahiksen kekseliäs kuolintapa kaipaisi aina nasevaa sutkautusta tuekseen.

Toinen, pienempi seikka liittyy sitten siihen, että apinakiikkuja (anti)sankarjoukon kulkupeleinä ei vain voi hyväksyä.

Mutta nuo ovat vain kauneuspilkkuja. Ei näin pitkälliseen analyysiin venyisi, ellei elokuvaa rakastaisi. Kun lopputekstit pamahtavat ruutuun ja “The Boys Are Back In Town” pamahtaa soimaan, ei voi muuta kuin nyökytellä: näinhän se on. Kasariäksön on taas keskuudessamme.

Jatkoa – ja etenkin poissaolollaan leffaa kunnioittaneiden kyrmyniskojen vastavetoja – odotellessa.

Clash of the Titans (2010)

http://www.imdb.com/title/tt0800320/
Fantasia, peukalo alas aina manalaan asti

Jos ei Kreikan mytologiasta saada irti kuin tämmöinen haiseva läjä niin ei pitäisi edes yrittää. Olympos-kohtaukset ovat silkkaa campia, ja huonoa sellaista. Originaalia en muista (varmaan on tullut katsottua pikkupoikana), mutta ei niiden möllienkään olisi noin suoraa tribuuttia tarvinnut olla että animaatio nykii eikä näytä aidolta – ai eikö se ollutkaan tahallista?

Lisäksi tulee mieleen se, että Peter Jacksonhan aikanaan vitsaili, että Kuninkaan paluusta ei voida käyttää kahta tuntia siihen kun Frodo ja Sam kävelevät Mordorin halki, no tämän leffan tekijöiden mielestä olisi selkeästi voitu, koska suurimman osan ajasta (siltä se ainakin tuntui) sekalainen sankarijoukko kera maailman ärsyttävimpien comic reliefien taapertaa valkokankaan halki. Hillittömän tylsyyden keskellä – niitä monsteritaisteluita lukuunottamatta – ei joko tapahdu mitään tai sitten horistaan reploja paperista.

Noin muutoin käsikirjoitus on käsittämätöntä namedroppailua, joka avautuu vain Kreikan mytologiaa enemmän tunteville, jotka sitten itkevät verta kun materiaali on raiskattu ja jätetty potentiaali hyödyntämättä. Sam Worthington näköjään möllöttää roolin läpi samalla yhdellä ilmeellä kuin T4:n ja trailerien perusteella Avatarin, jotenkin tulee elävästi mieleen John Cenan “suoritus” The Marinessa. Ainoa syy katsoa loppuun asti oli Gemma Artetonin (kovassa nosteessa kun kahden kesäleffan naispääosassa) Io.

Jaa niin, 3D:tä ei ollut lentokoneessa katsottuna tarjolla, mutta selkeästi erottui nolosti ne itsetarkoituksellisesti korostetut kohtaukset, joihin sitä oli valmiissa tuotoksessa todennäköisimmin ripoteltu. Soundtrack oli kyllä ihan kiva Hans Zimmer -pastissi. Ja mitämitä, ei saatu edes Kraken/Andromeda tentacle rapea? (hoh hoijaa viikinkkistä menoa, Cetus olisi kylläkin kreikkalaistarujen merihirviö, mutta eipä sillä enää ole mitään väliä, niin ja djinnejäkin persialaistaruista, joo tiedän että kasariversiokin sotki mytologioita mutta silti…)

Ja tätä pitäisi sitten kärsiä ihan trilogian mitalla? Haistakaa nyt jo…

The A-Team (2010)

http://www.imdb.com/title/tt0429493/
Toimintakomedia, peukalo ylös

Olin jo valmistautunut Liam Neeson -antipatiassani teilaamaan tämän täysin. Tekosyy, koska “lapsuusmuistoni raiskattiin” -kortin pelaaminen ei olisi onnistunut, sillä kasarilla ei Viihdekanava/PT V näkynyt läheskään joka talossa, enkä muista tätä peruskanaviltakaan tulleen (ennen kuin vuosituhannen vaihteessa sitten TVTV!, nykyinen Subi, alkoi pyörittää uusintoja).

Hittolainen, tämähän yllätti positiivisesti, sillä tämä on wanhan liiton äijjäilyelokuva josta tulee melkein kasariäksön mieleen. Pääsääntöisesti toiminta on PG-13-luokitus huomioiden onnistunutta ja vitsitkin hauskoja. Erityisesti nauratti BA:n rystysiin tatuoidut “PITY” ja “FOOL”. Onelinereitäkin heitellään. Salaliittojuoni melkein kompastuu itseensä, mutta menköön. Castauskin on onnistunutta – oikeasti, World of Warcraftin mainoksista nykyään paremmin tunnetun Mr. T:n läsnäolo olisi tehnyt tästä silkkaa campia.

Jatkoa odotellessa. TV:ssä vaiko elokuvina?

—

Apropoo, mikä “A-Team”? Toki se on ollut silloin kasarilla vetävä nimi, mutta kun USA:n armeijan erikoisjoukkojen peruspalikka “A-Team” on 12 miehen ryhmä. Toki 12 päähenkilöä olisi vähän liikaa, niin tv-sarjaan kuin elokuvaan. Entä mitä tämä sekoilu ranger-rykmentistä? Onhan ranger-koulutus käytännössä edellytys “vihreisiin baretteihn” pyrkimiselle, mutta rangereita ei käytetä tuontyyppisissä operaatioissa kuin mistä elokuva alkaa, ja poppoon paraatiunivormutkin ovat kyllä nimenomaan erikoisjoukkojen hihamerkeillä (baretin kokardi viittaa 7. erikoisosastoon). Mutta sitten itse pihviin: ennen karkuteille joutumistaan pojat olisivat taustatarinassa sopineet pikemminkin Delta Forcen operaattoreiksi, neljän sotilaan ihmekeikkoja heittävä tiimi sopisi tuohon harvinaisen löyhäorganisaatioiseen yksikköön paljon paremmin, ja sen verran TJ0:lta meno kasarmilla vaikutti leffan perusteella, että tuskin muilta kuin Deltalta moista suvaittaisiin.

Ninja Assassin (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1186367/
Ninjailu, nunchakut ylös! HIJAA!

Kukaan 80-luvulta selvinnyt ja yhteyden sisäiseen pikkupoikaansa säilyttänyt ei voi unohtaa ninjaelokuvia, noita videovuokraamojen kulta-ajan helmiä. Mutta sitten tulivat pahat mutanttikilpikonnat ja syöksivät ninjailun mukanaan campin suohon, eikä varjosotureita nähty läntisellä valkokankaalla pariinkymmeneen vuoteen, lukuunottamatta Elektraa sekä satunnaisia sivuosavierailuja pelielokuvissa (kuten Mortal Kombat tai iki-ihana DOA). Mutta nyt on aika kaivaa kuusnelistäjän Last Ninja 2:n Limited Edition -boksissa tulleet maski ja heittotähti esiin, sillä mustapukuiset vipeltäjät ovat palanneet voimalla!

Vaikka ninjamaski ei enää mahdu päähän ja aika on hapertanut halvimmasta mahdollisesta muovista valmistetun heittotähden tärviölle, se ei menoa haittaa. Jo alkukohtaus on nimittäin käsittämättömän väkevä, luoden oikeaa ninjatunnelmaa ja etenkin avaten verihanat (valitettavasti CGI:tä eikä sianverta, mutta tää on nykyaikaa) täysille: mukana on niin Shogun Assassinista tuttu torson halkaisu kuin myös oikeaoppinen pään (siis pään, ei kaulan) katkaisu kera kiitettävien verisuihkujen. Meno jatkuu yhtä hurmeisena, eikä juontakaan ole tungettu sekaan liiaksi, vaan juuri sopivasti. Runsas takaumien käyttökään ei tunnu häiritsevän lainkaan. Ninjailu on myös muutakin kuin sitä iänikuista katanan (tai ninjaton) heiluttamista ja shurikenien viskomista, varsinkin runsas kusarigaman kanssa isännöinti (no, teknisesti ottaen tuo taitaa olla kyoketsu shoge, mutta kuitenkin) ilahduttaa. Tosin legendaarisen Revenge of the Ninjan varustepaljoutta ei saavuteta, eli parantamisen varaa on vielä. Ninjataikuuttakin harrastetaan – ninjat kun hyökkäävät äkkiarvaamatta täysin toiselta taholta kuin lähestyivät, ja vammat paranevat kuji-in -meditaatiolla. Mihinkään Ninja Warsin tasoiseen WTFIGO-efektisekoiluun ei taikuudessa onneksi mennä. Lisäbonusta ropisee sangen Kas-Pin -henkisestä vatsanpohjan puhkaisusta sormilla. Vaikkei Rainilla olekaan martial arts -taustaa, selviytyy mies pääosasta kuitenkin mallikkaasti, mutta pisteet kerää luonnollisesti kotiin ninjalegenda Sho Kosugi ninjaklaanin häijynä senseinä.

Parista kohtaa pitää kyllä rutkuttaa: ensinnäkin, elokuva tapahtuu ninjahenkisesti suurimmaksi osaksi yön pimeydessä, mistä johtuu se, että tapahtumista on välillä kovin vaikea saada selvää, ja myös veripaltun veivaaminen peittyy osin pimeyden suojaan. Toinen ongelma on parissa kohtaa pikkaisen liian nopeat leikkaukset, jättäen katsojan kaipaamaan itämaisen seesteistä kameratyöskentelyä. Kokonaisuutena elokuva kuitenkin toimii ja täyttää tarkoituksensa.

Vähemmän yllättäen elokuvakriitikoilla on taas ollut heittotähden sijaan taide-elokuvavaihde silmässä mennessään katsomaan tätä, ja lopputuloksena on piljoona arvostelua tyyliin “elokuva on vain sarja perusteettoman verisiä väkivaltakohtauksia”. Kriitikot eivät selvästikään ole sisäistäneet ninjaelokuvan syvintä olemusta! Myös wanhat pärrät ovat olleet nihkeinä, unohtaen, että eivät ne 80-luvun ninjaleffatkaan olleet mitään “oikeita” elokuvia (itse asiassa voisi keskustella siitä, olivatko Godfrey Hon leikkaa-ja-liimaa -tuotokset elokuvia lainkaan). Kyllä tämä niiden seurassa pärjää vallan mainiosti.

2000-luvun alussa 28 Days Later ja Resident Evil käynnistivät varsinaisen zombie-renessanssin, täytyy vain toivoa että tämä tekee saman ninjaelokuville. Ja kyllä siitä joukosta löytyy jo sitten omansa niin elokuvakriitikolle kuin elitistillekin. Sitä odotellessa täytynee allekirjoittaneen katsastaa pahimpiin vieroitusoireisiin kasariklassikoiden ohella viimevuotinen independent-tarjokas, yksinkertaisesti nimetty Ninja.

Hujuu!

Yön Saalistajat (1984)

http://www.imdb.com/title/tt0088437/
Finnsploitaatio, peukalo ylös

Niin kuin on monessa lähteessä todettu, elokuvan noustua hetkeksi pinnalle Night Visions -festivaaleilla tapahtuneen 25-vuotisjuhlanäytöksensä ansiosta, leffan pohjaidea – kovaksikeitetty gangsterielokuva – on jotain, mitä suomalaisessa elokuvassa ei oltu nähty ennen tätä eikä ole nähty tämän jälkeenkään. Tosin sitten törmätään siihen tosiseikkaan, että legendaarisen trash-ohjaaja Visa Mäkisen budjetti saatikka sitten kyvyt eivät olisi millään ilveellä riittäneet uskottavaan lopputulokseen, joten lopputulos on väkisinkin silkkaa campia. Toki avuton käsikirjoitus tai harrastelijatasoinen näytteleminen ei mitenkään auta asiaa. Saatikka sitten se tosiseikka, että Suomen Porissa toimiva suojelurahoja keräävä ja kultaryöstöihin erikoistunut gangsteriliiga, johon Porin poliisilaitos yrittää soluttautua useamman poliisin voimin, on jo lähtökohtaisesti epäuskottavan tuolla puolen. Puhumattakaan Porin “rantahotellin” “kasinolla” miljoonia uhkapeliin hassaavasta yritysjohtajasta. Ja niin edes päin.

Koska ollaan 1980-luvulla, niin totta kai kalapuikkoviikset, kiharat ja takatukka ovat muotia, ja ilmiselvästi ihmiset ovat tuolloin huvitelleet tukehduttamalla turkiseläimiä jalkoväliinsä ja jättämällä trofeen niille sijoilleen. Liigan maanisesti käkättävällä, pellavapukuun ja avonaisena roikkuvaan pastellipaitaan pukeutuvalla Pomolla on luonnollisesti espanjalaistyylinen hacienda jossa ihmiset käyskentelevät alastomina, ja hänen oikeana kätenään toimii Reuna, suomalaisen elokuvan hahmogallerian kulminaatiopiste. Ei voi tarpeeksi korostaa, että enkelikutrinen, Dingo-tyylisiä sifonkihuiveja suosiva, mölisevä, väkivaltainen, arvaamaton ja huumeongelmainen psykopaattikorsto, jolla on nahkatakki (jossa on tekstejä kuten “FUCK”, “PUNK” ja “TAIDE KUULUU KAIKILLE”), katkaistu haulikko, oidipaalinen suhde kuolleeseen äitiinsä, ja ennen kaikkea heittotähdet on jotain, jota on nähty liian vähän Suomi-filmissä (tai oikeastaan yhtään missään). Etenkin Reunan “teemamusiikki”, joka kuulostaa lähinnä siltä kuin Psykon suihkumurhakohtauksen viuluja soitettaisiin epävireisen thereminin ja halvan sähköurun duettona, on mieleenpainuva kokemus. Itse elokuvan pääteema puolestaan (joka kuullaan noin sata kertaa elokuvan aikana) sopisi paremmin johonkin puskafarssiin. (Eiku hetkinen…)

Pomon ja Reunan lisäksi henkilöhahmoista jää mieleen Kauko Helovirran esittämä komisario, jota mies esittää tutuin Radioteatterin komediakuunnelmamaneerein. Niin, ja ohjaajaneron itsensä esittämä comic relief, juoppo, koko ajan pullosta naukkaileva ja röyhtäilevä kalastaja, joka jatkuvasta “wardrobe malfunctionista” kärsivän naisensa kanssa törmää elokuvan sankareihin ja konniin useampaankin otteeseen. Testiryhmämme oli myös pakko poistua elokuvan jälkeen juomaan kossuvissymaljoja selvästi itävientihenkisen teolisuusjohtaja Angströmin kunniaksi. Seurueemme naispuolinen jäsen vaati, että häntä on tästedes kutsuttava Velmaksi elokuvan “kohtalokkaan kaunottaren” mukaan.

Joku saattaisi huomauttaa, että elokuvan tapahtumissa ei ole logiikan häivää, että huono vitsi ei parane toistamalla sitä tuhat kertaa, että takaa-ajot ja etenkin tulitaistelut ovat jotain itkettävän surkean ja myötähäpeää herättävän välimaastossa, ja niin edespäin, mutta hän ei ole selkeästi ymmärtänyt elokuvan ydintä. Eikä sitä, että en muista mitä leffaa vielä toista kertaa katsoessakin olisi viimeksi ollut näin hauskaa.

Erikoismaininta täytyy antaa 25-vuotisjuhlanäytöksen “live-kommenttiraidalle”, jossa Reunan ja Pomon näyttelijät alustivat leffan ja kommentoivat sitä jälkeenpäin. Selkeästi Night Visionsin pojat olivat pehmentäneet miekkosia taikajuomalla, jotta nämä eivät täysin nolostuneet yleisön hörähdyksistä. En tosin ymmärrä anteeksipyytelevää asennetta: “tätä pitää katsoa aikansa tuotteena”. Miksi pitäisi hävetä sitä, että tekee trashia ja että se on kivaa? Mutjoo, haastattelut, etenkin leffan jälkeen tulleet, olivat lähes yhtä kipeitä kuin itse leffakin. (“Saatiinks me edes palkkaa tästä?” -“No saatiin ainakin.”) Mutta olisipa Visa Mäkinen itse ollut paikalla: jos loppuunmyydyssä näytöksessä yleisö antaa pitkät aplodit, on se jotain mitä hän tuskin on koskaan kokenut uransa aikana.

G.I. Joe: The Rise of Cobra (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1046173/
Lelumainos, peukalo ylös ja Yo, Joe! -huuto kehiin

Olitko pikkupoika 1980-luvulla? Leikitkö Action Force -toimintafiguureilla? Koetitko hankkiutua aina viikonloppuisin Sky Channelin tai Super Channelin piirissä olevaan talouteen jotta näkisit G.I. Joe -piirrettyä? Pelasitteko porukalla Commodore 64:llä G.I. Joe -peliä, jonka kökköjä toimintaosuuksia hirvittävämpiä olivat vain nälkävuoden mittaiset latausajat (DRM taas kuluttajan asialla, levyturbon käyttö olisi tehnyt pelin kopiointisuojauksista helpommat murtaa – mutta eipä kellään ollut ostettua kopiota tästä)? Kai hypit innoissasi R-kiskalle hakemaan Action Force/G.I. Joe-sarjiksen uusinta numeroa?

Mitä enemmän “Ei”-vastauksia noihin tippuu, sitä vähemmän leffan henkeen pääsee sisälle. Mitä enemmän “Kyllä”-vastauksia, niin sitä enemmän viihtyy, etenkin kun muistaa että ei edes yritä arvostella tätä samoilla kriteereillä kuin bulgarialaista mustavalkoista dokumenttia männynpihkan valumisen runollisuudesta. Jos ei kykene käsittelemään oheistuotetta, joka perustuu sille oletukselle että ninjat, superaseet, pidäkkeetön militarismin ja amerikkalaisen interventionsimin ihannointi ja koko maailmaa uhkaavat superpahikset ovat cool, niin ei voi mitään.

OK, muodikkaasti kyseessä on reboottaus, eli 1:1 ei vanhoja taustatarinoita noudateta, mutta sen verran pikkutarkkaa detaljia on mukana että kyllä tämä ensisijaisesti on tehty wanhoille faneille ja vasta toissijaisesti nykysukupolven leluja vanhemmiltaan kärttäville lapsille. (Toki isi ostaa erittäin mielellään monen monta Baroness- ja Scarlett-nukkea ja saattaa jopa antaa lastenkin leikkiä niillä.) Ei sikäli, kyllä tällä myydään paljon lelujakin, takuuvarmasti.

Apropoo: Japanissahan G.I. Joe oli aikanaan huomattavan iso juttu. Vasta leffaa katsoessa tuli mieleen, että missäköhän 80-luvun jälkeen luodussa japanilaisessa fiktiossa esiintyy punatukkainen, 12-vuotiaana yliopistosta valmistunut naispuolinen hahmo, jonka luonteenpiirteetkin jonkun verran mätsäävät Scarlettiin?

Käsikirjoitus nyt on vähän sitä ja tätä, ottaen huomioon, että tarina vedettiin totaalisesti uusiksi pariinkin kertaan parin eri tekijän toimesta. Alunperinhän tässä piti olla niin, että Cobra Commander oli kaksinaamaisesti pelaava, vapaa-ajallaan terroristia leikkivä CIA-virkailija Ryan (kyseessä ilmiselvästi äärimmäinen pahuuden akseli, koska Jack Ryania esitti viimeksi Bennifer), mukana oli myös Action Man, ja Scarlett tapettiin lopputaistelussa. Versio vuoti nettiin ja fanit olivat jo kaduilla polttamassa mint condition -figujaan, joten sarjakuvaa kynäillyt Larry Hama otettiin konsultiksi ja koko juoni vedettiin uusiksi. Ainoa varsinainen rutkutuksenaihe on, että oli tosi luuseria selittää Cobran nanoboteilla ihan kaikki, Zartanin muodonmuutoskykyä, Destron maskia (jonka tämä kyllä sarjiksissa voi halutessaan ottaa pois) ja Baronessin ilkeyttä myöten (mutta eiköhän vapaalle jalalle jäänyt Mindbender reboottaa nanobotit niin että rehabilitaatio tyssää saman tien).

Ei sikäli, vanhan piirretyn (sekä piirrossarjan että etenkin sen kyseenalaiseksi kliimaksiksi laaditun, jo ammoin suoraan videolle haudatun piirroselokuvan) tämäkin juoni voittaa 100-0.

Väittävät, että Ripcord olisi ollut käsiksessä jo ennen kuin Marlon Wayans castattiin rooliin. Sikäli huvittavaa, että Ripcord oli mitätön sivuhenkilö, monta sarjakuvassa ja piirretyssä isommassa roolissa ollutta Joea sivuutettiin kokonaan, ja koska kyseessä olisi ollut reboottaus, niin samalla lailla kuka tahansa olisi voitu tuoda “uutena” G.I. Joe -tiimiin. Hämmentävää kyllä, Wayans on miljoona kertaa vähemmän ärsyttävä kuin yleensä. Channing Tatum jurottaa Dukena samalla yksi-ilmeisellä tyylillä kuin piirrettykin esikuvansa. JGL:n Cobra Commander sentään on asiallinen superpahis, vaikka olisi sitä tohtorivastuuta voinut vähän jakaa Dr. Mindbenderille (jonka vähäinen esiintyminen on hysteerisyydessään sitäkin hauskempi). Naispääosat (Sienna Miller Baronessina ja uudesta Trekistä tuttu Rachel Nichols Scarlettina) ovat muodollisesti päteviä eikä esiintymisessäkään ole mitään vikaa, ainakaan siinä keskinäisesssä tappelukohtauksessa… Show’n kuitenkin varastaa Christopher Ecclestonen esittämä Destro, jonka läpeensä luihu olemus ja kurkkuun tarttuvan paksu skottiaksentti ovat vertaansa vailla. Destrolle on muutenkin kirjoitettu melkeinpä parhaimmat onelinerit, ja tarina myös (mutta niinhän se oli jo sarjakuvassakin).

Sikälikin hahmoja kyllä pihdataan, että parilla repliikillä olisi voinut tehdä nyt valkokankaalla häärivistä lukuisista nimettömistä Joeista nimettyjä hahmoja: esmes näkymättömyyspuvun demonstroija näyttää kovasti Jinxiltä, lopun jäätikkö/meritaisteluun olisi saatu helposti vaikka Shipwreck ja Snow Job, jne. Brendan Fraserinkin cameo “kersantti Stone” on vähän hukkaan heitetty; jos ei kerran voida käyttää Sergeant Slaughteria, niin olisi nimetty hahmo sitten (rooli taistelukouluttajana huomioiden) vaikka Beach-Headiksi. Mutta toivottavasti jatko-osissa sentään sitten, tämähän oli taas kerran yleensäkin ongelmallinen “origins movie”. Huomaa muuten selvästi, että Hasbro taisi maksaa leffan teosta suurimman osan: Paramount näytti jatko-osalle vihreää valoa jo ennen kuin lipputulot ylittivät budjetin.

Sitä jatkoa odotellessa siis. Go Joe!

Red Sonja (1985)

http://www.imdb.com/title/tt0089893/
Barbaari, karvainen peukalo ylös

Harjoituksen vuoksi (viime aikoina tullut keräiltyä 80-luvun barbaarileffoja) pitää aluksi ottaa pehmeä lasku barbarismiin. Näkeehän tästä että tämä on niin kasaria (ärsyttävä pikkuskidi), mutta joku outo viehkous tässä silti on, että tästä pitää.

Ei sikäli, mitä olen “oikeaa” barbaarisploitaatiota äkkiseltään sormien raosta kurkkien kelaillut (edellä mainitusta syystä), niin tämä on vielä ihan oikea elokuva. Jossa sama sävelmänpätkä ei soi minuutin välein, jossa aiemmin käytettyä filminpätkää ei ole sellaisenaan leikattu keskelle toista saman genren elokuvaa, ja jossa päähenkilöt edes etäisesti vaikuttavat olevan henkisesti läsnä kuvauspaikalla.

Mut nyt kun olin lukenut välillä Robert E. Howardin aidot ja alkuperäiset Conan-tarinat, niin ennen niin mitätön yksityiskohta alkoi häiritä: miten kaikista hyperborealaisen ajan kansakunnista Conan (no lisenssisyistä “Kalidor”, ei minua niin vain hämätä) on päätynyt Hyrkanian johtoon? Kyllä prkl oikea Konan ei olisi moisia sekarotuisia koiria alamaisikseen kelpuuttanut, vain puhdasveristen hyperborealaisten kansojen valtaistuimet kelpasivat.

Transformers: Revenge of the Fallen (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1055369/
Mecha, konepeukalo binäärisesti alas elokuvan ekalle 1½ tunnille, ylös elokuvan vikalle tunnille

Elokuvalla on pari lähes ylitsepääsemättömän pahaa vikaa:

  1. Ns. heh-heh -huumori, jota riittää, ja jota oli liikaa jo ykkösessäkin mutta jota on pitänyt tunkea ihan liikaa lisää. Witwickyn vajakkivanhemmat ja gettovelitransuformulat Mudflap & Skids sietäisi poistaa kokonaan, ja alun sekoilu yliopistokampuksella on lähinnä rasittavaa nuorisoseksikomedioiden vitsien kierrätystä. Joka ei johda mihinkään muuhun kuin noloon T-X ripoffiin.
  2. Ns. juonikohtausten liiallinen venytys ja ilmeisesti vajakkikatsojille tarkoitettu yliselittely. Ensinnäkin, useampi ihminen katsoo pornoa juonen takia kuin Transformereita juonen takia, eli ketään ei kiinnosta, ja toisaalta moneen kertaan rautalangasta vääntäminen rasittaa.
  3. 2½ tuntia on yksinkertaisesti liikaa pituutta tämänlaiselle leffalle.

Mutta onneksi viimeinen tunti vietetään perinteisen Michael Bay -militääripönötyksen vallassa, pyrotekniikkaa piisaa ja kun maltetaan ottaa useampikin otos jossa humanoidimuotoiset ‘formerit pysyvät maan kamaralla präiskimässä niin ottamalla sopivasti taikajuomaa pääsee jo ihan BattleTech-tunnelmaan. Nämä yksinään takaavat sen, että militääri- ja mechafanin rahat ja housupyykki eivät mene hukkaan. Tosin kotivideolla varmasti aika moni skippaa kyllä tehokkaan alkukohtauksen jälkeen suoraan siihen kohtaan kun Petran kivikaupunkia aletaan sisustaa Inno-ohjelmaakin tehokkaammin. Jälleen kerran fanedittejä odotellessa.

Ai niin, ja Optimus Prime taas vaihteeksi tapettiin, ja mietin jotta “jes, oli jätkillä munaa tehdä tämä sittenkin uudestaan vaikka kasarilla kukkahattutädit tästä hirmustuivat”, mutta tottakai undo-nappia painettiinkin jo saman leffan aikana. Niin, ja en kyllä tosin vuonna päärynä natiaisena piirrossarjaversiota katsoessani tulkinnut Pretender-transsujen synteettistä kuorta niin, että ne näyttäisivät ja tuntuisivat täysin ihmisiltä ja olisivat ihmisen kokoisia (kuten “Alice” leffassa, Arcee sentään luottaa hologrammeihin leikkiessään täysin ihmisen näköistä), mutta iso kiitos kuitenkin siitä, että huhuista huolimatta Dinobotteja tai mitään saaterin Beast Warsseja ei (yhtä lukuunottamatta) nähty.

Ensi kerralla voisi panoksia upata kuitenkin tuomalla itse Unicronin messiin?

Terminator Salvation (2009)

http://www.imdb.com/title/tt0438488/
Post-apo, peukalot ylös

Katsoin, vaikka odotukset olivatkin aika lailla nollassa.

Pidin.

Ei tämä tietenkään ole se odotettu ultimaattinen post-apo, eikä ykköstä vieläkään vivuta pois parhaan Termiksen jalustalta, mutta tiukkaa post-apo toimintaa silti. Plus mylvivä, höyryä syöksevä mecha. Kovin tutunoloista, vuodesta 1977 lakisääteistä kuilussa lentämistä, ja A-10 Warthogista aina bonuspisteitä. Ja minusta CGI-Arska oli oikean jo vanhennuttua ihan toimiva idea. (Seuraavaksi jatkoa kaikille Ahnuldin kasaripätkille starring Kickingerin muskelit ja kuvernaattorin CGI-naamavärkki? Huhuttu (ja kumottu) Conaniksi castaus vihjaisi tähän suuntaan…)

Toki elokuvan moneen kertaan uusiksi kirjoitetusta juonesta seuraa epämääräistä hajanaisuutta, ja aikamatkustuksessa ei ole edelleenkään järkeä – siis ainakaan jos kyseessä on itseään korjaava aikalinja. Star Trekin tyyliin haarautuvan aikalinjan ymmärtäisi, mutta harmillisesti Skynetin sepustukset lopussa katkaistaan juuri kun argumentaatio alkaisi kallistua tämän kannalle. Se tarjoaisi myös sen lopullisen ironian tälle elokuvalle; John vaarantaa koko vastarintaliikkeen lähes turhan takia, koska siinä tulevaisuudessa, josta Kyle Reese alunperin lähetettiin menneisyyteen, Johnin isä olikin joku muu, eikä nykyistä Reeseä tarvitse lähettää enää yhtään minnekään koska vuoteen 1984 tupsahti jo rinnakkaisuniversumista yksi kappale.

Mikä olisi kyllä voitu ainakin alkuperäisestä juonesta (jonka loppupuoli ees taas aikamatkailuineen ja T-1000:n ja T-X:n protoineen oli aika dadaa, tylyä lopetusta lukuunottamatta jossa Connor kuolee mutta hänen kasvonsa siirretään Marcus-kyborgille että legenda jatkaisi elämää) jättää lopulliseen elokuvaan olisi ollut se tatsi, että tohtori Serena Kogan oli menneisyyteen lähetetty terminaattori (siksi siis Cyberdyne osasi jo 2003 valmistaa ydinräjähdyksen kestäviä kyborgeja).

Bale tuo luonnollisesti rooliin kuin rooliin tarvittavan tuskaisen paatoksen, ja hänen rinnallaan Sam Worthington on vähän vaisu valinta ex-poliisintappajasta tehdyksi ihmisyyttään epäileväksi kyborgiksi. Sen sijaan Anthony Yelchin (po. Jeltšin) kiinnittää huomion muuntautumiskyvyllään: Kyle Reese on täysin eri näköinen ja oloinen kuin Star Trekin hassusti sönköttävä ruorimies Tšehov. Naisroolit onkin tällä uudella juonella varustetusta teatteriversiosta sitten käytännössä leikattukin pois. Ne Moon Bloodgoodin alastonkohtaukset on parempi olla sillä DVD:llä että sen jaksaa ostaa kaupasta Pirate Baysta lataamisen sijaan.

Hm. Selkeästi parempi kuin T2, koska söötti pikkulapsi on tällä kertaa mykkä (vaikkakin on Aliens-plagiointina melkoinen ::facepalm). T3:een, josta myös pidin, vertailu aika tasaista, pitää kuitenkin vielä nukkua yön yli. Tässä ei kuitenkaan ollut hassua muodonmuuttajaterminaattoria, niin ehkä sittenkin jopa parempi.

PS. Kyl määki Turuus, mutta sukellusvene, jonka kansi on täynnä valtavia tutka-antenneja ja radiomastoja ja joka käyttää niitä pintaan nousematta, on vielä vähemmän uskottava idea kuin aikamatkustus. Samaten, miksi T-800:lle ei lopussa oltu annettu aseita Johnin terminoimiseen? Kuka valopää oikein laukaisee ydinräjähdyksen lentäessään helikopterilla käytännössä sen päällä? Kannattaisiko ehkä olla lentämättä hitaammin lentävän kohteen ohi jos sitä ei saa yhdellä hyökkäyksellä tuhottua? Missä toimintaelokuvassa muka tämmöiset tervettä järkeä vaativat jutut olisi huomioitu?