Tag: komedia

V2 – jäätynyt enkeli (2007)

http://www.imdb.com/title/tt0489325/
Rikoskomedia, peukalo varovasti ylös

Njoo, ihan kiva. Tosin tarinan suhteen on otettu reippaasti omia vapauksia – huonompaan suuntaan. Jälkiviisaasti olisi voinut enemmänkin painottaa tätä Poria hallitsevan Kehittyvien Maakuntien Suomen, anteeksi FC Käppärän Poikien, pahuutta. Edelleenkin sekunnin sadasosassa tapahtuvat siirtymät silkan campin ja “vakavan” dekkarin välillä ovat se kantava voima. Mutta enää ei edes DVD-kotelo väitä kyseessä olevan haudanvakavan teoksen, mitä nyt ohimennen spoilaa koko juonen loppuratkaisua myöten.

On tietysti makuasia, luottaako ohjaaja komiikassa nasevaan dialogiin vai Pulttibois-tyyliin. Aleksi Mäkelä on aiheeseen sopivasti – onhan kirja kirjoitettu jo 1990, vaikkakin leffa on siirretty nykyaikaan – valinnut turhan monessa kohtaa jälkimmäisen. Elämää suurempi transvestiitti tai liioitellen artikuloidut heimolaiset kun tuovat dejavu-fiilikset niin vahvoina esiin, että melkein pelottaa. Tosin tahattomasti tai tahallisesti tulee mieleen myös Yön Saalistajat (näin oli jo kirjassa, ja ei pelkästään siksi että tapahtumapaikkana on Pori), ja se taas ei ole lainkaan huono juttu. Mutta niinhän tuli jo kirjassakin – arvaamaton ja väkivaltainen psykokonna Hopea kun on ilmetty Reuna, vain heittotähdet ja sifonkihuivi puuttuvat.

Ei niin hyvä kuin ykkönen, mutta viihtyi tuon parissa silti. Bonusta suomimetallia hyvin esittelevästä soundtrackista sekä siitä, että Jasper Pääkköstä ei ollut tunnistaa.

Apropoo, kolmas osa tulossa, koska Kata Kärkkäinen oli soittanut Selinille ja kysynyt olisiko jotain leffaa jonka hän voisi elantonsa pitimiksi käsikirjoittaa, ja V3 oli seuraavaksi vuorossa Solar Filmsin listoilla. Saas nähdä mihin se sitten perustuu, suomalaiset wannabe-teknotrilleristit eli Remeksen seuraajineen naurunalaisiksi tekevä Black Jack voisi olla kova juttu mikäli se ei kaadu poliittisen korrektiuden puutteeseen. Varsinaiseksi ongelmaksi noussee, että Mäen laajaan henkilögalleriaan nojaamisen takia joutuu kohta Suomen ammatti-elokuvanäyttelijöiden kapea kärki vetämään tuplaroolit.

Vares – yksityisetsivä (2004)

http://www.imdb.com/title/tt0372594/
Suomen kaikkien aikojen kovin trilleri, kasvot kämmeniin
Musta rikoskomedia, peukalo ylös

Elokuvan lähtökohdat eivät ole todellakaan sieltä parhaimmasta päästä: Solar Films -elokuva, ohjaus Aleksi Mäkelä, tuotanto Markus Selin, “executive tuottaja” (sic) Jussi Salonoja, “co-executive tuottaja” (sic sic) Sedu Koskinen. Post-traumaattinen stressioireyhtymä oli jo melkein auttanut unohtamaan Levottomat 3:n, joten uskalsin tekijöistä huolimatta tarttua tähän tekeleeseen, tosin ainoastaan siksi, että Reijo Mäen Vares-dekkarit ovat viime aikoina kolahtaneet kovaa ja toisaalta siksi että luotettava taho kehui leffaversioita hauskoiksi.

Mäen dekkarithan ovat kaukana haudanvakavasta jännityksestä, pikemminkin ne ovat mustaa komediaa ressukoista, joille elämän valttikortteja ei ole edes jaettu, ja joiden keskellä puolialkoholisoitunut yksityisetsivä Vares puolivahingossa aina törmää rikoksiin ja puolivahingossa onnistuu ratkaisemaan ne. En ole koskaan diggaillut hirveästi Aki Kaurismäen elokuvia, mutta jotenkin niiden ankean lakoninen tyyli sopisi Mäen melodramaattisen apeaan tunnelmaan ja terävään dialogiin kuin repaleisina raahautuvat pilvet mustaa hyhmää vellovan Aurajoen ylle. Niinpä Selinin, Suomen wannabe-Bruckheimerin sliipatun tuotantotyylin yhdistäminen niihin tuntui aluksi perin oudolta.

Elokuvan tekovaiheista tietämättömänä tuntuu pahasti siltä, että tässä on aluksi tosiaan yritetty tehdä isolla rahalla “Suomen kaikkien aikojen kovin trilleri” kuten DVD-kotelon kansi mielenkiintoisesti kertoo. Alkupuolella on esmes ihan tyylikäs (mutta liian lyhyt) auto-takaa-ajo jossa poliisiauto pyöräytetään näppärästi katolleen, tämmöisestä Suomi-filmissä harvinaisesta äksönistä bonusta. (Näyttelijöille tätä ei tosin ole muistettu kertoa, alkaen Jari Halosen maanisesti ylinäyttelemästä hervottomasta pääpahiksesta.) Mutta sitten kun kuvausmateriaalia alettiin leikata yhteen joku sentään huomasi, että vakavaa tästä ei enää saa, kiitos yliampuvan komiikan, joten lisäämällä muutama voiceover sekä useampikin ruutuun pläjähtävä “henkilöesittely” leffa sysättiin lopullisesti komedian puolelle. Ikävää vain, että mainosmateriaali oli jo lähtenyt ja traileritkin ulkona…

Mutta hämmentävää kyllä, lopputulos toimii! kybällä kun tätä katsoo nimenomaan mustana dekkariparodiana. Vares-kirjojen surkuhupaisa maailma tavoitetaan täydellisesti juurikin ylinäyttelyn takia. Tai typecastingin. Tai Suomi-elokuvalle tyypillisen nolon komiikan. Tai tyylilajin äkillisten vaihdosten tai täysin tunnelmaan sopimattomien tehokeinojen myötä (terveisiä sille jonka mielestä Matrix-tyylinen pyörivä kamera lopun ammuskelussa oli viilein idea ikinä). Eihän tämä mikään klassikko ole, mutta naurunhörähdysten seassa kuluu puolitoista tuntia rattoisasti ja jättää jälkeensä halun katsoa jatko-osa.

Agentti 000 ja kuoleman kurvit (1983)

http://www.imdb.com/title/tt0140793/
Bondsploitaatio, hienonhieno mikropiiripeukalo hautautuu kivilouhoksen pohjalle

Halloweenina katsotaan perinteisesti kauhuelokuvia. Mutta jos sattuu olemaan pitkälle sofistikoitunut konnossööri, jolle japanilainen splatter on arkipäivää ja joka naureskelee gornoa katsellessaan, niin silloin ei mikään kevyt kama riitäkään. Tarvitaan todella vahvoja aineita suoraan suoneen – Visa Mäkistä! Kuoleman kurvit on nimittäin todellinen kauhuelokuva, jota ei uskalla katsoa kuin sormien läpi ja joka saa aikaan spontaaneja kauhunkiljahduksia. Siinä missä Yön Saalistajat koetti epätoivoisesti olla vakava elokuva ja on sen takia tahattoman hauska, 000 koettaa epätoivoisesti olla hauska. Mitä se ei suinkaan ole, vaan pohjattoman tylsä. Pari irtovitsiä naurattaa (kuten alkukohtauksen “Sheikki Ali Haa”), ja auto-takaa-ajossa on jo ihan yritystä ja oikeaa vauhdin tunnelmaa, mutta ei se oikein riitä.

Kun Bondsploitaatiosta on kyse, niin totta kai kaikki vakiokliseet ovat käytössä: Suomen salaista palvelua johtava X ja hänen hemaiseva sihteerinsä, salaisia aseita aggenttien harjoituskeskuksessa esittelevä “Proffa”, sekä maanalaiseen, tietokonekonsoleilla täytettyyn päämajaansa piiloutunut maan valloitusta havitteleva, naisvartiokaartin ympäröimä ja mielipuolisesti hohottava pääpahis, jonka suunnitelmana on istuttaa maan jokaisen silmäätekevän niskaan mikrosiru, jonka avulla heitä voidaan ohjailla. Kaikkien muiden 00-agenttien kadottua on valtakunnan ainoa toivo agentti 000, Jonas Breitenfeld, sanan kaikissa merkityksissä kyvytön tohelo.

Kengännauhabudjetista huolimatta aineksista voisi saada jotain irtikin, mutta kun ei niin ei. Saman vitsin jatkuttua jankuttamalla ties kuinka kauan tekee jo mieli pikakelata. 22 vuotta tuoreempi Nato Commando sentään tajusi, että tuleen ei saa jäädä makaamaan, eikä ronskista väkivallasta ja tisseistä ole ainakaan haittaa, ja olikin mitä mainiointa viihdettä. 000 puolestaan on lähes täysin väkivallaton ja totaalisen tissitön – vika jonka Mäkinen osasi sentään korjata Yön Saalistajissa. Säveltäjäkin on ilmeisesti ollut tuntipalkalla, sillä Bondia rippaavan pääteeman lisäksi sangen usein soi sama geneerinen funk-musiikin pätkä, joka myöhemmässä Yön Saalistajissa soi lähes koko elokuvan ajan.

Summa summarum: Yön Saalistajien parissa viihtyy, tämän ei.

Vampire Girl vs. Frankenstein Girl / Kyûketsu Shôjo tai Shôjo Furanken (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1425928/
Splatter, peukalo ruuvattu ylös

Japanin-splatteria on vaivannut tähän asti juonen puute, sekä tyylilajin vaihtelu. Nyt tyylilajina on selkeästi kreisikomedia ja juonikin on edes jotenkin järkevä, plus siinä on ihan näppärä twisti. Ei sillä juonella tosin Oscaria voiteta, mutta sentään siinä on jo perinteistä viiden pennin freudilaista kauhuelokuvasymboliikkaa: goottilolitajengin johtaja menettää luokan tavoitelluimman pojan hiljaiselle vaihto-oppilaalle, joka onkin oikeasti satoja vuosia vanha vamppuuri, arvattavan fataalein seurauksin. Onneksi vararehtori-isäpappa harrastaa voodootamineissaan koulun kellarissa himokkaan kouluterveydenhoitajan muiluttamien kuolleiden oppilaiden palasiksi leikkelyä ja henkiinherättämistä, ja truuttaamalla vähän puolivahingossa saatua vampyyriverta palasista harsitun kalmon suoniin maistuu taas meno.

Luonnollisesti jokainen hahmo on toinen toistaan pähkähullumpi. Niin, ja väkivalta on aina vain rujompaa ja surrealistisempaa. Jo avauskohtauksessa vampyyritar puree kokoonharsitulta kalmolta naaman irkipoies. Kehon modaaminen entistä rujommaksi on myös entistä mielikuvituksellisempaa. Lisäksi naureskellaan japanilaiselle nuorisokulttuurille (goottilolitat, wannabe-afroamerikkalaiset ja sillai) sekä fetisseille (koulupuvut, sairaanhoitajat, jne.)

Nishimura-san se vain parantaa tahtiaan. Jo The Machine Girl oli huima, Tokyo Gore Police juoneltaan kökköinen mutta sitäkin houreisempi, ja tämä yhdistää niiden parhaat puolet, niin miten pahasti mielenterveyttä vaurioittava kokemus jo trailerinsa perusteella täysin hervoton RoboGeisha tuleekaan olemaan?

En yksinkertaisesti muista, milloin viimeksi olisi ollut näin hauskaa leffassa. Ai niin, ja koska tämä perustuu mangaan niin tämähän on vuoden paras sarjisleffa, koska Watchmenhan on tekijöidensä mukaan “kuvitettu romaani”

Jennifer’s Body (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1131734/
Slasher/komedia, p… pe…. peukalo, PEUKALO! ylös

Elokuvan nimenä voisi aivan yhtä hyvin olla Megan Fox’s Body, siinä määrin eksploitatiivisesti se keskittyy päähenkilönsä kurvien vilautteluun. Megan Foxin kannalta katsoen tosin kannattaa takoa kun rauta on kuumaa, eli niin kauan kuin suunnilleen kaikki planeetan miehet ja osa naisistakin kuolaavat hänen peräänsä (pun intended). Sillä kauneus on katoavaista, toistaiseksi varsinaisista näyttelijänlahjoista ei ole hirveästi näyttöjä, ja lukemalla haastatteluita (etenkin rivien välistä) tulee mieleen lähinnä vittumainen bimbo pissis, jolla on noussut äkkimenestys päähän. Tai lukemalla Transformers 2:n kuvaushenkilökunnan nimettömänä julkaiseman vuodatuksen ei tarvitse lukea edes rivien välistä. Meediona näen jotenkin tulevaisuudenkuvana, että siinä vaiheessa kun suosio alkaa laskea, niin julkisuutta saa enää tippumalla kännissä limusiinista alapää koko maailman ihasteltavana – tosin esimerkki on osoittanut, ettei moinen kyllä saa uraa nousuun.

Tajusi päätähti sitä itse tai ei (tai ehkei hän välitä), mutta filmi tekee kaiken muun ohella pilaa Meganin julkisesta kuvasta. Nimihenkilö Jennifer on narttumainen white trash -suttura, mutta kuvaannollisuuden sijaan hän onkin ihan kirjaimellisesti oikea syöjätär, joka on lisäksi mustasukkainen homssuisesta bestiksestään (hupaisasti nimeltään “Needy”), joka huomattavasti vähemmän homssuisena kertoo tarinaa takautumana vankimielisairaalasta käsin. Tekijät selvästi tiedostavat sen, että lukiossa riehuvasta sarjamurhaajasta, riivatusta koulutytöstä tai etenkään näiden yhdistelmästä on mahdotonta enää vuonna 2009 tehdä 110% vakavasti otettavaa kauhuelokuvaa, joten elokuva on tanakasti kieli poskessa ja suorastaan rypee kliseissä, ja freudilainen symboliikka vedetään totaalisesti överiksi.

Leffa on täynnä kajahtaneita henkilöhahmoja joille ei voi kuin hörähdellä, ja vaikkei kauhugenre olisikaan tuttua, niin tilanteille ei voi olla nauramatta. Ihmettelitkö koskaan, miksi Buffy sai rauhassa fileerata puoli koulua vain siksi, kun ne luokkalaiset oli vamppuureita, ihan aikuisten oikeesti oli? Joka tapauksessa, nyt puhutaan kuitenkin täysin eri genrestä kuin Scary Moviet, naamanvääntelylle ja pissakakkahuumorille höröttämisen sijaan katsoja joutuu jopa käyttämään aivojaan. Dialogi on nasevaa, ja tapahtumat pysyvät koko ajan liikkeellä ilman että tarina jämähtäisi paikalleen. Sen pakollisen twistinkin leffan juonessa annan anteeksi, koska se ei ole itsetarkoitus ja itse asiassa piristää kivasti kulunutta formulaa.

Leffassa loksahtavat kaikki palaset kohdalleen: genren mittapuulla siinä on riittävästi silmänruokaa ja gorea, mutta kumpikin on toteutettu hyvällä maulla (vaikka allekirjoittanut toki olisikin arvostanut ronskia nakuilua ja itsetarkoituksellista verellä läträystä). Ja tätä on yksinkertaisesti hauska katsoa. Koska genre-elokuvaa ymmärtämättömien peräänkuuluttamat ns. elokuvalliset arvotkin ovat kohdallaan, niin taidammepa olla todistamassa uuden kauhukomediaklassikon syntyä. Paitsi että totaalisena aivopieruna tätä ei ilmeisesti tulla näkemään Suomessa valkokankailla lainkaan. Sen sijaan jo ajat sitten itse itsensä parodiaksi muuttunutta gornoa (Scar 3D, miljoonas Saw, jne.) kyllä pusketaan innokkaasti cinemateekkiin, luokattoman kammottavasta Scary Movie -saagasta puhumattakaan.

Los abrazos rotos (2009)

http://www.imdb.com/title/tt0913425/
Draama/komediahybridi, peukalo alas

Jaa. En ole Almodovaria katsonut ja tämän perusteella en koskaan tule oma-alotteisesti katsomaankaan. (Jälkeenpäin kuulin, että juuri Almodovarin aiemman tuotannon tunteminen olisi ollut edellytyksenä tästä nauttimiseen. Elämä on laiffia.) Kas kun en usko genrejen sekoittamiseen. Tämä alkaa niin selkeästi kreisikomediana, kunnes puun takaa muuttuukin traagiseksi draamaksi. Olisi pidetty satiirilinja koko ajan, tai sitten keksitty jotain muuta. Viittauksista elokuviin suurin osa meni (yllä mainitusta syystä) varmasti ohi, mutta Hitchcockia on Almodovarkin selvästi katsonut. Tosin siinä vaiheessa iskee double facepalm kehiin kun jo muutenkin ilmiselvä Peeping Tom -laina pitää eksplisiittisesti mainita dialogissa. Lopun ns. twistitkin näkee kilsan päästä. Tosin toinen niistä aiheuttaa suurta hupia, koska koko ajan odottaa repliikkiä “No. I am your father.” Niin, ja olisi nyt voitu sitten postmodernissa viittailussa samantien edes viitata gialloihin, joissa murhaaja on usein transu, niin olisi saatu sille liian stereotyypin oloiselle neitihomolle muutakin käyttöä kuin epämiellyttävän Pulttibois-dejavun aikaansaaminen.

Otetaan kuitenkin reality check: vaikka John Rambon traileri oli parempi kuin tämä ja tuo toinen tässä kuussa katsomani draama yhteensä, mutta silti katson mieluummin tätä kuin sitä kivuliasta, “juonta” “edistävää” puolentoista tunnin mittaista jaksoa Transformers 2:n alku- ja lopputaisteluiden välissä.

Dead Snow / Død snø (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1278340/
Zombie/komedia, peukalo ylös ettei sitä ylletä puremaan

Leffa tempaa mukaansa tehokkaalla johdantojaksolla, jossa uhrin pako natsizombeilta on rytmitetty Griegin Vuorenkuninkaan salissa tahtiin. Seuraa varsinainen pohjustus, joka ei yritäkään olla mitään omaperäistä: joukko nuoria matkaa syrjäiselle mökille ördäämään, paikallinen vanhus varoittaa Pahasta, varoituksia ei kuunnella, vaan juodaan ja sekstataan vaikka löydetäänkin Kirottu Esine ™, ja sitten alkaakin tapahtua. Vaan nytpä ei olekaan mikään joukko random-kellarimörköja asialla, vaan kokonainen tuntureille ammoin jäätynyt SS-Einsatzkommando!

Leffan tekijät ovat selkeästi kauhuleffojen faneja, sillä pieteettisyydellä genren muotoa kunnioitetaan. Postmoderneissa viittauksissa suorastaan ryvetään, alkaen yhden hahmon Braindead-t-paidasta ja päätyen itsetarkoitukselliseen Evil Deadille kuittailuun. Luonnollisesti alan perustyökaluun eli moottorisahaankin päästään turvautumaan, ja kun Jonsered pärähtää käyntiin ja syöksytään epäkuolleiden laumaan, alkaa soimaan iloinen kitarapoppi.

Elokuva ei siis yritäkään olla haudanvakava, vaan splatter-henkinen kauhukomedia. Ilahduttavasti kuvaa ei nyt myöskään saturoida vaan Norjan tunturien valo pääsee oikeuksiinsa. Kliseisyydestään huolimatta (johtuen?) Død snø onkin lajinsa parhaimpia edustajia, ja varsinkin lopun veripalttukekkereissä on sellaista menoa ja meininkiä ettei moista ole nähty sitten alan klassikkojen. Superbonukset moottorikelkan luovasta käytöstä sekä asianmukaisesta lopetuksesta.

Teeth (2007)

http://www.imdb.com/title/tt0780622/
Slasherkomedia, p…. peukalo lerpahtaa alas

Joo-o. Pippeleitä poikki rouskuttava pimppi naurattaa vitsinä muutaman kerran, ja muutama muukin kohtaus on ratkihauska, mutta kyllä eväät oli kuitenkin syöty nopeasti (heh) vaikka leffalla olikin pointtinsa. Ois toiminut paremmin lyhärinä tai jonkun kauhusarjan jaksona. Tosin, huonompaakin kauhua ja komediaa on valkokankaalla käynyt metritolkulla, mutta asiahan on niin ettei Keskilännen lakeuksilla jumalauta pilkata pidättyväisyyskampanjoita, kreationismia ja tekopyhää elokuvasensuuria, mikä lienee syynä siihen että leffa haudattiin unohduksiin.

Sitäpaitsi, slasher-perinteeseen kuuluu koukuttaa katsoja tisuleilla leffan alkupuolella, eikä vasta loppumetreillä.

Death to the Supermodels (2005)

http://www.imdb.com/title/tt0379754/
Pissakakkakomedia, peukalo alaspäin

Ei, ei ja ei. Vaikka silmäkarkkia olisi ollut kymmenen kertaa enemmän, tämä olisi niin paskaa että se olisi jo paskan tuolla puolen olevan paskan paskaa. Sadannen kerran saman kainalokarvavitsin kierrätys tai mykän stereotyyppihompp… anteeksi, aseksuaalin naamanvääntely saa aikaan veren pakkautumisen aivan väärään päähän.

Sex and the City (2008)

http://www.imdb.com/title/tt1000774/
Romanttinen komedia, peukalo alaspäin

Joskus muinoin kuuli vitsailtavan The Postmanista, että jos se etenisi yhtään hitaammin, se kulkisi jo takaperin. Nyt on olo kuin rewind-nappi olisi ollut pohjassa kahden ja puolen tunnin ajan. Kas, kun leffassa on ainakin puolitoista tuntia liikaa pituutta, sillä materiaalia olisi ollut juuri ja juuri yhteen kaksiosaiseen (2 x 30 min) jaksoon. Koska ajan henki on, että 150 minuuttia on minimikesto, niin sitten on pitänyt ruveta jankuttamaan. Samantha tirkistelemässä naapuriaan on vitsinä hauska kerran, ok, toinen kerta riittäisi alleviivaamaan että siitä on tullut tapa, mutta sama vitsi viidennen kerran vain vaivaannuttaa. Tämän lisäksi on pitänyt alkaa käsittämättömästi viljelemään Stiller/Wilson-komedioista tutumpaa eritehuumoria. Kumeasti möristen housuun valuva kakka tai sataan kertaan toistuvana vitsinä kaikkea mahdollista nylkyttävä pieni koira eivät jotenkin vastaa muistikuviani TV-sarjasta. Jonka ironinen ote on muutenkin hukassa, sillä leffan ns. juoni on niin ylisiirappinen kuin olla ja voi ja täysin ennalta-arvattavissa, koska se on nähty ainakin 9000 kertaa aikaisemmin jo ainakin sata vuotta sitten.

Oletan, että koko tuotteen olemassaolon tarkoitus on olla fanserviceä naiskatsojille (tosin hekin ansaitsisivat parempaa). Sarjaa pystyi mieskatsojakin seuraamaan ilman nikottelua, tämä leffa taas on lähes yhtä miellyttävä kokemus kuin 2,5 tuntia kestävä nivustyrän tunnustelu lääkärillä. Jatko-osa tulossa, voi kuinka yllättävää.

PS. Ihmettelin, olivatko kukkahattutätien varoitukset liian pornon katsomisen vaikutuksesta todellisuudentajuun käyneet todeksi, kun Samanthan naapurilla tuntui käyvän kovin tutun näköisiä tytsyjä. Ei sentään, lopputekstienkin mukaan mukaan olivat päässeet Monica Mayhem ja Roxy De Ville.

PPS. Elokuvaa ei todellakaan kannata tämän takia katsoa, edes pikakelauksella.

PPPS. Kieltäydyn kunniasta etsiä aikakoodit ylös.