Tag: jännitys

The Kingdom (2007)

http://www.imdb.com/title/tt0431197/
Toiminta/jännitys, peukalo ei tiedä osoittaako ylös vai alas

Alun (lähes kirjaimellisesti) rautalangasta vääntävä muutaman minuutin “opetuselokuva” lienee suunnattu perusjenkille joka ei tunne ulkomaiden lähihistoriaa, poliittisesti tietoista eurokatsojaa se lähinnä pitkästytti. Kulttuurien yhteentörmäystä hierotaan tajuntaan niin kauan että se alkaa jo rasittaa. Ensimmäiset 70 minsaa on kuin katsoisi jotain CSI:iden tai Law & Orderien spesiaalijaksoa, ja katsoja alkaa puutua juuri sen takia kun mitään ei tapahdu siksi kun on eri kulttuuri. Lopun väijytys, takaa-ajo ja kaupunkitaistelu on ihan tehokas puolituntinen, samoin pessimistinen lopetus toimii statementtina, mutteivät riitä nostamaan koko elokuvaa. Näyttelijätyö on silti ihan pätevää, ja ajatustakin löytyy, niin ei tätä kokonaan lytätäkään voi.

Mitä tulee elokuvan puolueellisuuteen tai puolueettomuuteen joka on herättänyt paljon polemiikkiä, niin aika kohdillaanhan tuo on eikä mitenkään ennakkoluuloinen puoleen tai toiseen (toisin kuin on väitetty). Sille nyt ei voi mitään, että Saudi-Arabia on kummallinen teokraattinen totalitarismi jota pitää pystyssä öljyraha, ja jossa valtaapitävien ainoa keino kääntää huomio pois itsestään on agitoida kansalle että kaikki paha johtuu Suuresta Saatanasta ja Pienestä Saatanasta. Luonnollisesti vähän koulutettu kansa näkee ratkaisuna jihadin vääräuskoisia vastaan, ja kun väkivalta nostaa öljyn hintaa niin valtaapitävät nauravat koko matkan pankkiin. Käsien pystyyn nostaminen rohkaisee uusiin iskuihin, iskuihin vastaaminen taas johtaa koston kierteeseen. Jos ulospääsy onkin, niin se ei ole ainakaan helppo tai yhden vaalikauden aikana toteutettavissa. Miten kertoa ihmiselle, joka on kasvanut kulttuurissa johon on sisäänrakennettuna ylemmän sokea kunnioitus ja ikuinen verikosto, että siinä pomossa saattaisikin olla se vika eikä niissä vierasmaalaisissa, ja että verikosto toimii molemmin päin?

Hitman (2007)

http://www.imdb.com/title/tt0465494/
Toiminta, peukalo varovasti ylös

20th Century Fox kunnostautuu taas: olipa kerran valmis elokuva, mutta studio antoi kenkää ohjaajalle, joka piti kiinni työstään, ja leikkasi lopputuloksen uusiksi. Kun oli nääs tullut liian vakava ja “oikean” elokuvan tuntuinen teos videopelistä, joten juonta piti poistaa että saatiin paketti puolentoista tunnin mittaiseksi. Lopputuloksena juoni on sekava eikä katsoja ihan käsitä missä mennään. Miksi Organisaatio toimii niin kuin toimii? Mikä on Organisaation kytkös Venäjän sisäpolitiikkaan? Miksi 47:lle vaivaudutaan maksamaan “palkkiota” tapoista, kun ei tämä kuitenkaan pysty/ehdi/osaa sitä mihinkään käyttämään? Miten 47 oikein luulee pääsevänsä irti Organisaatiosta (pl. tappamalla kaikki, elokuvassahan jo kyllä hyvään alkuun päästäänkin)?

Hypertyylitelty elokuva kyllä on, ja huumori pikimustaa, mistä pointsit kotiin. Tosin lisääkin olisi voinut tyylitellä: kylmät väreet kulkevat aina kun kirkkokuoro säestää soundtrackilla veribalettia, mutta nimenomaan enemmän olisi voinut lisätä tätä. Ooppera ja kirkkomusiikki kun sopivat tämmöiseen tunnelmaan kuin sementtikengät satama-altaan pohjaan. Hengettömien massatuotantojen aikakaudella toimintaelokuva, jossa on persoonallisuutta, on aina tervetullut.

Fanboi-kaarti on itkenyt ensiksi sitä, kun pääosassa ei olekaan ilmeettä tappava Karski Jätkä™ tyyliin Diesel tai Statham, vaan Timothy Olyphant, joka oikeasti näyttelee sosiaalisesti vammaista, tasapainotonta aivopesun uhria, joka pyristelee puolisotilaallis-uskonnollisen Järjestön ja normaalimaailman välillä. Toinen itku on syntynyt siitä, että filmi ei ole pelisarjan minkään osan suora filmatisointi. Sitten joskus ehkä nämä nillittäjät oppivat tavaamaan sanan “dramaturgia”. Tällaisenaan 47:n kasvukertomus edes osittain “normaaliksi” palkkatappajaksi toimii paljon paremmin kuin puolentoista tunnin kyttäyskeikka. Viittauksia pelisarjaan on sitä paitsi nykyisellään aivan tarpeeksi – esmes pari otosta, joissa kamera seuraa katonrajasta 47:n selän takaa tämän kulkua käytävillä, tai neljättä seinää rikkovana 47 tupsahtaa hotellihuoneeseen jossa Pleikkarissa pyörii sarjan peli – ettei niitä kaipaa tämän enempää. Pianonkieli ja kumiankka kuitenkin tekevät entreen myös, että niiltä osin on homma hanskassa. Kolmas valitusvirsi taas on koskenut sitä, että 47 ei ole klooni niin kuin peleissä, vaan että Organisaatio on soturikouluttanut ja aivopessyt operaattoreikseen orpoja, katulapsia ja lastenkotilapsia. Minusta taas tässä vältetään tarpeeton scifi-klisee ja saadaan tarinaan lisää traagisuutta.

Vaikka Olgan ansiosta onkin seitsemänsataaviisitoistatuhattaviisisataaseitsemäntoista syytä kehua leffa maasta taivaisiin, niin pitää pitää järki(kin) kädessä ja olla rehellinen. Ei tämä studion runtelun jäljiltäkään tosin vielä huono ole, vaan “ihan kiva” tai jopa “hyvä”. Mikä on sääli, koska tällä olisi ollut potentiaalia olla jopa “loistava”, jos siitä juonesta siis saisi selvää.

Sky Fighters / Les chevaliers du ciel (2005)

http://www.imdb.com/title/tt0421974/
Lentoelokuva, peukalo ylös

Nyt minua on huijattu. IMDB:n keskustelu antoi olettaa, että tämä on yhden tähden Rautakotka IV-tasoista pelleilyä, mutta tämähän oli hyvä! Eihän sen näin pitänyt mennä, eiväthän irstaat sammakonsyöjät nyt jumprahuitti saa sentään ilmataisteluelokuvia osata tehdä? No, kerrankin positiivinen yllätys. Olisi pitänyt tsekata krediitit tarkemmin, ohjaajahan on sama kuin alkuperäisessä Taxissa, eli sattumasta ei ole kyse vaan taidosta.

Elokuva ilmeisesti pohjautuu erittäin löyhästi Jean-Michel Charlierin ja Albert Uderzon jo 60-luvulla alkunsa saaneeseen sarjakuvaan Tanguy & Laverdure. Löyhästi siksi, että tämän nimisiä heppuja ei elokuvasta edes löydy. Sarjakuvaa lukemattomana on muuta yhtäläisyyttä hankala arvostella.

Niin, itse elokuva. “Ranskan Top Gun” on itse asiassa varsin hyvä luonnehdinta, tosin epäilen että jopa Top Gunia vihaavakin (itsehän edustan täysin päinvastaista kantaa) saattaisi tästä pitää. Eurooppalaisuus näkyy elokuvassa siinä, että siitä jää puutumaan Eräälle Elokuvalle olennainen propagandistinen asenne ja yltiömachoilu. Lentokohtauksia on kuitenkin yllättävänkin paljon ja näyttäviä, sekä ilahduttavasti ei olla käytetty CGI:tä juuri lainkaan. Mikä tietysti tarkoittaa, että ranskalaisten koneiden lisäksi ei muita sitten nähdäkään. Mutta kiitos Ranskan ilmavoimien, Mirage 2000:tta nähdään sitten sitäkin enemmän.

Juoni on kirjoitettu rajoitteet huomioiden, eli pahat terroristit yrittävät nyysiä Miragen, ja salainen palvelukaan ei oikein aina tiedä missä mennään. Kaksi velmuilevaa lentäjää, “Walk’n” Marchelli ja “Fahrenheit” Valois sekaantuvat tietysti tapahtumiin. Kuvioita sotkemaan saapuu vielä kaksi naislentäjää, sekä salaliittoa sen verran että aivot menevät umpisolmuun. Yllättävän hyvin homma kuitenkin pysyy kasassa.

Rutkutetaan nyt kuitenkin siitä, että Rafale olisi ollut uudempi ja hianompi kuin Mirage 2000, sitä jäi kaipaamaan. Ja jotenkin minulle ranskan kieli (negatiivisen Brysselin-vuoden seurauksena) aiheutti pahan egokriisin ja kulttuurishokin.

Yhdenkään ilmataisteluelokuvien ystävän ei kuitenkaan kannata tätä jättää väliin, sillä jos merkit pitävät paikkansa, seuraava vastaavanlainen teos tulee sitten joskus 2020-luvulla.

007: GoldenEye (1995)

http://www.imdb.com/title/tt0113189/
Bond, peukalo alas

Tämä oli ihan OK… parodiana. Ne seuraavat kolme eivät näkymättömine autoineen olleet enää edes kummoista parodiaa.

Njoo, minua risoo tässä eniten se kuittailu Bondista muinaisreliikkinä (ja se katalysaattori). Toiminta on kuitenkin kohdallaan eikä CGI ollut vielä tarpeeksi halpaa puolen elokuvan animointiin.

007: Casino Royale (2006)

http://www.imdb.com/title/tt0381061/
Bond, peukalo ylös ihan ilman hilavitkuttimia

Nelisen vuotta sitten teilasin armottomasti edellisen Bondin, Kuolema saa odottaa. Brosnanin pehmo-Bondin, ala-arvoisten käsisten, CGI:n ylikäytön ja katsojien aliarvioinnin myötä saaga oli vajonnut jo alle kaiken arvostelun. Ilmeisesti Broccolin perikuntakin tajusi tämän, eikä tyytynyt tekemään Lucaseja ja vain rahastamaan vanhojen elokuvien n:nellä Special Editionilla. Sarjaan saatiinkin tervetullut täyskäännös, aloittamalla jatkumo alusta ja miettimällä kaikki uusiksi, ja luonnollisesti netti on täynnä whinetystä tyyliin ”WORST BOND EVAHH!!!11one111eleven!”, ”Daniel Craig is not Bond”, ”Brosnan is the Real Bond”, ”LOLOL, Bond In Name Only Flops At Box Office” jne.

Lyhyestä virsi kaunis, Casino Royalen kolmas filmatisointi on samaa Bondeille, kuin mitä Batman Begins oli Batmaneille. Toinen vertaus, muistatteko aina, kun mietitte, miten hyvä Hänen majesteettinsa salaisessa palvelussa olisi voinut ollut, jos siinä olisi ollut kunnon nimiroolin esittäjä? No, nyt kysymykseen on vastattu, vaikka leffa onkin eri.

Ensimmäisenä hyppää silmille, että leffa alkaa tyylikkäällä, selkeästi 50-luvun noir-tyyliin mustavalkoisesti filmatulla johdantojaksolla (kenties viittauksena joko Flemingin kirjaan tai pikemminkin sen ensimmäiseen filmatisointiin, siihen 50-luvun tv-versioon siis). Poikkeuksellisesti pyssynpiippu-ja-verilammikkokin tulee vasta johdannon jälkeen, ennen alkutekstejä. Mutta toimii näinkin todella hyvin.

Ennakkoon herätti eniten ihmetystä se, miten Craig sujuttautuisi rooliin. Aiempiin esiintyjiin verrattuna Craig on tyystin tavallisen näköinen. Tietysti, salaiselle agentille on eduksi, jos hän on keskimittainen ja hänellä on maantien värinen tukka eikä mieleen jääviä kasvonpiirteitä; vain kasvot väkijoukossa. Mutta miten se sopisi hurmuriherrasmies Bondille? Yllättävän hyvin. Se pikemminkin vain korostaa sitä, että Bond on itse asiassa lievästi sosiopaatti, ja hurmaa naiset pikemminkin kyvyllään havainnoida ja teeskennellä, äärettömällä itseluottamuksellaan, ja lipevyydellään, kuin komeudellaan. Bond ei myös ole vielä (ensimmäisillä komennuksillaan kun on) ole täysin erehtymätön ja voittamaton, ainoastaan lähes. Muutenkin, Craigin Bond on sopivan karski pehmo-Brosnanin jälkeen. Jopa karskimpi kuin Connery. Mutta samalla Bondin huumori on Mooren Bondiakin mustempaa ja kierompaa. Daltonista muistuttaa taas Bondin vimmainen päättäväisyys. Itse asiassa pelottaa sanoa yhden elokuvan perusteella, mutta Craigin Bondissa melkeinpä yhdistyvät aiempien Bondien hyvät puolet. Parasko? Tätä menoa kyllä.

Le Chiffre on toki siinä mielessä klassinen roisto, että hänellä on asennevamma, arpinaama, astma ja vuotava silmä. Mutta raukka pelkää eikä hänellä ole suunnitelmaa maailman hallitsemiseksi – tosin tämähän on ymmärrettävää, sillä taustalla häärivälle, terrorismin ja sisäpiirikauppojen parissa puuhastelevalle ”Organisaatiolle” Le Chiffre on pelkkä väliportaan mies, ja häntä valvova Mr. Whitekaan tuskin on The Johtaja. Toivottavasti tulevaisuudessa näemme lisää Organisaatiota. Lieneekö heillä nyt numeroiden sijasta värikoodit? Toisaalta, Craighan on haastatteluissa jo vihjaillut, että iki-ihqu SPECTRE saattaisi tekijänoikeusriidoista huolimatta tehdä paluun… (Tai no, rahapulassaanhan riidankylväjä McClory myi aikanaan oikeutensa Sonylle, joka nykyään omistaa MGM/UA:n, eli siltä kannaltahan ei ongelmaa edes ole.) Tosin Dr. Evil saattaa olla syynä siihen, ettei Blofeld olisi enää entisensä. Ehkä maailma on myös muuttunut ja aikuistunut niin, ettei pelkkä käkättävä eksentrikko salaisen superaseen kanssa ole sieltä uskottavimmasta päästä. Missä tapauksessa Le Chiffre on mallikelpoinen uusiopahis. Mads Mikkelsenin roolisuoritus on myös aidosti mieleenpainuva tuijotuksineen päivineen.

Eva Green Vesper Lyndinä on myöskin vakuuttavan hurmaava. Vesperin hahmokin on sopivan etäinen ja salaperäinen, sekä tiukan asiallinen, kuten kuvaan sopii – toisin kuin tiukoissa minishortseissa juokseva ydinfyysikko. Tosin taas se mieli muuttui – Caterina Murinon esittämä Solange (alkupuolen ”toinen” Bond-tyttö) on enemmän minun makuuni.

Niin, se paljon puhuttu kidutuskohtaus. Craigin Bond onkin kertaluokkaa kovempaa tekoa Brosnanin itkupilli-Bond. Muistelkaa Mel Gibsonia Tappavissa aseissa, niin saatte pienen vinkin… Le Chiffre on siinäkin suhteessa ei-klassinen superroisto, ettei miekkosella ole edes kunnon tykötarpeistoa tai lemmikkieläintä, vaan joutuu turvautumaan vanhan koulun metodeihin. Mikä tietysti on virkistävä poikkeus.

Efektit ovat pääosin vanhan koulun pyrotekniikkaa tai filmin nopeutusta, eivät edellisen osan kaltaista CGI-pelleilyä. Jopa itseironisia, kun Bond juoksee läpi seinästä – paperisellaisesta. Alun takaa-ajo rakennustyömaalla lipsuu pikkaisen liian ninjailuksi seinillä hyppimisineen, muttei liiaksi. Teknisiä vimputtimia on jonkun verran, mutta ne eivät ole pääasia. Eivätkä ole edes mitään varsinaisia ”gadgetteja”. SIM-korttien lukulaite, kannettava elvytyskoje tms. ovat ihan normaalia tekniikkaa (versus lasersäde rannekellossa). Hupaisana yksityiskohtana Ford Mondeon kännykkä-GPS on tänään täyttä arkipäivää, siinä missä 60-luvulla vastaavat ominaisuudet tarjoava laite oli utopistisen scifistinen Q:n viritelmä Bondin Aston Martin -ihmeautoon.

Viittauksia vanhoihin Bondeihin on sopivasti, ei liikaa. Bond voittaa Aston Martin DB5:n korttipelissä, sanailussa mainitaan ”Money” ja ”Penny” ja tilanne huomioon ottaen on ihan se ja sama onko vodkamartini ravistettu vaiko sekoitettu. Puritaanit kurlaavat, kun ei ole Q:ta eikä Moneypennyä, mutta ilmankin tullaan toimeen vallan hyvin. Luonnollisesti Q:n puuttuessa comic reliefiä tarjoaakin M (edelleen mainio Judi Dench), mikä on myös toimiva ratkaisu.

Itse juonesta en ole kertonut mitään, enkä kerrokaan sen enempää, kuin että se on hyvin kirjoitettu, vaikkakin vähän ennalta-arvattava. Ei Bondin persoona nyt niin radikaalisti muutu, kuin ennakkohuhut antoivat olettaa, mutta jonkun verran persoona täsmentyy kuitenkin ”oikeaksi” Bondiksi. Tarinalla on pointtinsa ja se toimii perinteisen trillerin tai dekkarin tavoin. Sekä lopettaa cliffhangeriin, jonka jälkeen alkaa pakonomaisesti odottaa Bond 22:ta. Tsekatkaa itse. Itse asiassa, vaikka elokuvaa arvioisi tavallisena elokuvana ilman Bond-viitekehystä, se olisi silti erinomainen, perinteitä kunnioittava jännityselokuva.

Musiikkikin tukee toimintaa loistavasti. Pitkin elokuvaa katsojaa kiusoitellaan sillä, että musiikin johtoaihe liippaa läheltä klassista Bond-teemaa, mutta ei kuitenkaan ole se – aina viime hetkellä soi vähän nuotin vierestä tai epätahtiin. Kunnes viimeisinä sanoina kuulemme ensimmäistä kertaa elokuvassa klassisen repliikin ”Bond. James Bond.” Lopputekstit ja viimein se ainoa oikea Bond-teema.

Paras Bond 20 vuoteen sitten Living Daylightsin? Varmasti. Paras Bond koskaan? Liian aikaista sanoa, pitää katsoa useammin ja antaa ajan kulua. Mutta jo nyt harkitsen tätäkin ylisanaa. Päätelkää siitä mitä haluatte.

James Bond Will Return

Miami Vice (2006)

http://www.imdb.com/title/tt0430357/
Jännitys, peukalo alas

Tennarissa pyöri Back to School -ennakkonäytäntö, joten pitihän tämä tarkistaa välittömästi. Ehkei kuitenkaan olisi pitänyt. Hälytyskellojen olisi pitänyt pärähtää soimaan siinä vaiheessa, kun luki netistä, että alkuperäisessä Miami Vicessa komisario Castilloa esittänyt Edward James Olmos oli kieltäytynyt uusimasta rooliaan. Jälkiviisaana voi todeta, että oikeassa mies oli.

Kuvausten jälkeen katkaisuhoitoon päätynyt Colin Farrell haahuilee “Sonny” Crockettina selkeästi pilleripöhnässä silmät päässä seisoen ja naamallaan ilme, joka vaikuttaa itkua tuhertavalta pikkupojalta. Mielenkiintoista muuten, elokuvan piti olla “nykyaikaistettu”, mutta Farrellin viiksillä ja takatukalla kyllä solutttautuisi korkeintaan saksalaiseen heavybändiin. Jamie Foxx Tubbsina taas on opetellut noin yhden tuiman ilmeen ja pitää sen läpi elokuvan, kohtauksesta riippumatta Ei se auta, että otetaan reploja vanhasta versiosta, jos ne luetaan paperista tillin tallin taivasalla tillin tallin pom pom. John Ortiz keskitason huumepomo José Yerona vaikuttaa kumman tutulta, kunnes tajuaa miehen kopioineen James Callisin esittämän tohtori Baltarin uudesta Galacticasta – epäonnistuneesti, höystettynä C-luokan pahiskliseemaneereilla. Li Gong taas esittää kohtalokasta Isabellaa lasittunut tyhjään suunnattu katse kasvoilla, jotka näyttävät koko ajan olevan purskahtamaisillaan itkuun. Jotenkin Gong on vielä onnistuttu meikkaamaan rumentavasti ja täysin eri näköiseksi kuin muissa elokuvissaan. (Apropos, kiintiöcasting on mennyt liian pitkälle, jos ennestään ylipitkästä elokuvasta joudutaan käyttämään useita minuutteja siihen, että selitetään, miksi latinojen keskellä on espanjaa puhuva kiinalainen jonka suku on Kuubasta, mikä myös tekee tunnelmasta vähän keinotekoisen.) Ainoina positiivisina suorituksina nousee esiin osaston muu poliisitiimi, erityisesti Elizabeth Rodriguez Ginana ja Barry Shabaka Henley Castillona.

Se juoni. Totta kai on rasistista selittää, että Latinalaisesta Amerikasta tuotaisiin huumeita USA:han paikallisin voimin. Niinpä pahiskaartiin pitää saada ehdottomasti – tadaa – natsit. (Kaikkihan muistavat, kuinka uusnatsit piti vääntää väen väkisin myös Peloista pahimpaan, onhan se nyt täysin rasistista väittää että arabiterroristit iskisivät USA:han.) Sonnyn ja Isabellan äkillinen romanssi on syntyään myöten täysin epäuskottava, eikä pääparin tokkurainen näyttely suinkaan auta eläytymään. Elokuvan piti mennä nimenomaan hahmojen pään sisään, mutta kuvaus jää pinnalliseksi. Hahmot ovat yksiulotteisia pahvikuvia, jotka eivät elokuvan aikana kehity lainkaan. Ennalta-arvattava loppuratkaisukin jätetään selittämättä täysin – miksi Crockett toimi niin kuin toimi? Kaiken lisäksi elokuva on tylsä – Sonnyn ja Isabellan romanssin alkaessa elokuva jämähtää liki tunniksi kuin täi tervaan, ja katsoja vilkuilee kelloaan odottaen että jotain oikeasti tapahtuisi. Takaa-ajoja? Toimintaa? Jännitystä? Kuka niitä kaipaa? 130+ minuuttia on aivan liikaa tapahtumiin nähden. Lopussa sentään ne pari pakollista ammuskelukohtausta on kohtalaisen hyvin tehty, mistä plussaa.

Elokuvaa tehdessä on selkeästi myös unohdettu, mikä teki Vicesta Vicen. Koko sarjan konsepti myytiin aikanaan sanaparilla “MTV Cops”. Tämä versio tuntuu – tavalliselta tusinatoimintaelokuvalta. Tai no, puvustus saa sentään kehuja. Mutta lavastus? Huumeparonien ökyisät lukaalit olivat kuin suoraan sisustusdesign-julkaisusta, tässä näytetään vain vilauksia peruskulisseista. Korskeat automobiilit olivat sinällään suoranaisia päähenkilöitä – tässä autoja vilahtaa silloin tällöin. Product placement tosin saavuttaa uuden ennätyksen. Onks Vaio hyvin, näkyyx iBookin (digitaalisesti kirkkaammaksi värjätty) omppulamppu? Muistanhan mä nyt mainita Bacardin tarpeeksi monta kertaa? TV-sarjassa (tai missä tahansa satunnaisessa elokuvassa) tämä on yleensä sentään vähän huomaamattomampaa. Itse Miamin kaupunki, arkkitehtonisine kummallisuuksineen, katukuvineen ja ihmisvilinöineen oli alunperin jo roolihenkilö sinänsä, tässä paria yksittäistä kuvaa lukuunottamatta voisi elokuvan nimi olla vaikka Perähikiä Vice. Asiaa ei helpota poukkoilu Miamin, Port-au-Princen, Havannan, Brasilian ja Kolumbian välillä. Mihin se kaikki raha hävisi? 135 miljoonalla taalalla on saatu aikaan jotain, joka näyttää tunnistamattoman TV-sarjan jaksolta? Ilmeisesti näyttelijöiden järjettömiin palkkioihin, ja diiva-Foxxin oikutteluun. Tyyppi kun vaati studiolta oman lentokoneen käyttöönsä, ei suostunut filmaamaan veneessä, ja lopulta säikähti kuvauspaikalla sattunutta välikohtausta ja kieltäytyi poistumasta ulkomaille, jonka takia jopa loppuratkaisua piti muuttaa (kun ei viitsitty/ehditty/voitu rakentaa vastaavaa lavastetta studiolle).

Sitten se musiikki. Alkuperäinen Vice käytti aina tuoreinta mahdollista poppia, pienellä paikallishöysteellä. Tähän on lapioitu tyyliltään sekalainen kokoelma musiikkia koko 90-luvun (?!) mitalta. Parissa biisissä selkeästi yritetään tavoitella alkuperäisen äänimaisemaa – mutta miksei Jan Hammerin klassisia teemoja ole käytetty edes päivitettyinä versioina? Vaarallisen tehtävän tunnari kelpasi kyllä elokuvaankin, Bond-tunnari on päivityksistä huolimatta sama, miksei Vice? Miamihan on lisäksi ainoita kaupunkeja Jenkkilässä jossa “electronica” (jenkkitermi kaikelle konemusalle eurodancesta trancen kautta happy hardcoreen) ei ole ihan pelkkä underground-juttu. Niinpä soundtrackilla kuuluu ehkä jopa parinkymmenen sekunnin katkelma nopeampaa biittiä. Paikallisväriä, eh? Sitä tuskin kannattanee edes mainita, että hei kaikki nyt me koetetaan olla niinQ katu-uskottavia että avataan leffa tiäzä Linkin Parkilla!!11one!1

Niin ja kuvaus. Tarkat kuvasommitelmat, värivalot, yllättävät kuvakulmat, laajat kuvakulmat, kamera-ajot, ne on hylätty. Tilalla on käsivarakamerasekamelskaa ja pliisun perinteistä kuvailmaisua. Ainoa bonus heltiää siitä, että digillä filmattuna pimeäotoksista saa paremmin selvää.

Koko ajan on lisäksi piinallisen selvää mistä tämän uusioversion käsikirjoitus on alkanut: remakena alkuperäisen sarjan “Calderone-saagasta”, jaksot 1, 2 (pilottijakso Brother’s Keeper), 5 ja 6 (kaksiosainen Calderone’s Return/Calderone’s Demise). Vertailu on siksikin vielä piinallisempaa, koska se originaalitarina (eikä vain tarina) on parempi. Jos ei viitsi koko ykköskauteen investoida, niin Anttilan alelaarista löytyy juuri sopivasti Miami Vice Collection -tuplalevy, jolle onkin juuri sopivasti lapioitu nämä jaksot. Vaikka kasari kuinka tökkisi vastaan, niin nuo neljä jaksoa peräperään katsottunakin on parempi “Miami Vice the Movie” kuin tämä räpellys.

Unohtaen kaikki vertailu alkuperäiseen, minusta ala-arvoinen näyttelijätyö, yleinen tylsyys ja itseensä kompastuva juoni upottivat elokuvan. Käsivarakamerakaan ei ole mikään uusi oivallus, ja sitäkin oli käytetty Jyrki-tyyliin. Perinteinen jalustakuvaus taas oli valjua ja mielikuvituksetonta. Ei sikäli, on maailmassa vielä huonompiakin elokuvia, tätä katsoessaan vain koko ajan miettii, miten paljon parempi se olisi voinut olla. Ottaen huomioon, että SubTV:llä näkee säännöllisesti uusintoina sitä parempaa versiota ihan ilmaiseksi, on tämä täysin turha luomus.
—

 

Ei pitäisi vertailla omaa mielipidettään muihin, mutta Miami Vice tuntuu saavan joko 2 tähteä tai alle, tai sitten neljä tähteä tai yli. Välimuotoja ei tueta. Inttter wepin ihmeellisillä viestialueilla “keskustelu” elokuvasta on mennyt jo aikaa sitten liekinheitinpeikkojen mutapainiksi, jossa itse elokuva on tekosyy selittää, kuinka vastapuoli on joko
1.) asuntovaunussa asuva lobotomisoitu punaniskajuntti joka ei ymmärrä mitään Oikeista Elokuvista(tm) ja/tai 80-luvulle jämähtänyt fanipoika
2.) pikkusormi pystyssä kulkeva snobihinaaja joka pitää vain tekotaiteellisesta paskasta ja/tai 80-luvulle jämähtänyt fanipoika

Mielenkiintoisinta on, että vanhan koulun Vice-fanienkin mielipiteet tuntuvat jakaantuvan aika tarkkaan kahtia. Minä niin halusin pitää siitä – siis tietäen, ettei Crocketilla ole pinkkiä napapaitaa eikä soundtrackilla soi Bon Jovi – mutta jotenkin se vain tökki. Michael Mann on minulle nimi muiden joukossa, niin en osaa ottaa tätä “Mann-elokuvana” niinkuin monet kriitikot tuntuvat tekevän.