Tag: silmänruokaa

Resident Evil: Afterlife 3D (2010)

http://www.imdb.com/title/tt1220634/
Scifi/toiminta, peukalo ylös

Vaikkei minun lisäkseni kukaan muu kehtaakaan myöntää niistä pitävänsä, Resident Evil -leffoilla on selkeästi oma kannattajakuntansa. Osa osalta ne kun keräävät aina vain enemmän katsojia ja tuottoprosenttikin kasvaa joka kerta, ja lopputuloksena aiemmin kolmiosaiseksi aiotusta sarjasta saivat tämän nelosen katsojalukujen myötä vihreää valoa jo viides ja kuudeskin osa. Ja mikäs on katsoessa, kun kyseessä ovat kuitenkin jotakuinkin laadukkaimmat pelielokuvat paria poikkeusta lukuunottamatta. Eihän niillä ole paljoa tekemistä pelien kanssa, lähinnä hahmojen, tapahtumapaikkojen, mörköjen ja ideoiden vapaamuotoista noukkimista, mutta ehkä se on vain hyvä asia. Tähän mennessä sarja on minun mielestäni parantanut osa osalta kuin sika juoksuaan, miten käy nyt?

Ensimmäiseksi hämää alun iso taistelu. Se kun ei ole mikään pikku introkahakka vaan kattaa melkein neljänneksen itse kuvasta. Aivan kuin leffa olisi ollut tarkoitus lopettaa tällä, mutta sitten tähän kului koko budjetti ja loppu piti säveltää lennossa. (Tosin sama ilmiöhän, kuitenkin paljon vähemmän häiritsevänä, vaivasi Erään Trilogian toista osaakin ensi katsomalta, mutta niin vain sitä lopulta pidetään kuitenkin saagan parhaana. Siinä tosin loppuosa elokuvaa pysyy paremmin kasassa ja on suunnitellumman oloinen.) Puoleentoista tuntiin on kuitenkin ängetty juontakin enemmän kuin monet nykyelokuvat saavat tiristettyä kahteen ja puoleen tuntiin. Eikä siinä juonessa hirveämmin aukkojakaan ole, mikäli ei liian tarkkaan kiinnitä huomiota siihen että Losin pilvenpiirtäjät palavat jo viidettä vuotta…

Yllättäen 3D:kään ei sanottavammin häiritse tai tunge silmille. Tosin enimmän aikaa se myös on täysin tarpeeton itsetarkoituksellinen leikittelyväline eikä tuo mitään lisäarvoa, koska kohtauksia joissa Milla syöksyy avonainen kaula-aukko edellä kameraa kohti on vain yksi, ja se naisparin (ei tarvitse kuulua vähemmistöön lukeakseen tämän piiloviestin leffasta, pikemminkin vain olla normaali heteromies ja antaa ajatusten juosta vapaasti) taistelu tasonloppumörköä vastaan märissä t-paidoissa kestää aivan liian lyhyen aikaa. Osasyynä 3D:n ei-ylikorostuneisuuteen paria tehostetta lukuunottamatta lienee se, että tämä on oikeasti filmattu kolmiulotteisena eikä vain jälkituotantovaiheessa laitettu paperinukkeja eri tasoille liioiteltujen CGI-efektien kera (toisin kuin 99% valkokankailla tähän mennessä nähdystä 3D-kuonasta).

Postmoderneissa viittauksissa suorastaan ryvetään. Uusitut zombit muistuttavat kovasti Alieneita, minkä takia niitä varmaankin pitää sitten ryömiä pakoon ahtaissa tunneleissa, Wentworth Miller on taas kerran suljettu syyttömänä vankilaan josta pitää paeta (valitettavasti pakoreitti ei ole tällä kertaa tatuoitu selkään), Matrix Reloadedista on varastettu tulitaistelu kuiluun pudottaessa, pääpahis on ilmetty agentti Smith, ja zombileffassa puolipakollisen Dawn of the Dead –viittauksen lisäksi on mukana referointeja todelliseen vanhan liiton menoonkin: Umbrellan koelaboratorio sekä ei-vapaaehtoisten koehenkilöiden asut ovat silkkaa THX-1138:aa, On the Beachista on napattu Alaskasta kantautuva (tosin täysin eri syistä) valheellinen radiosignaali, ja ei liene tarpeen mainita, mistä trilogiasta on peräisin lattiakuiluun laskeutuva yhden hengen kerrallaan vetävä syväjäädyttämö. Ja kuten miljoonassa kaiju-leffassa, Tokio luonnollisesti tuhoutuu jälleen kerran. Enimmäkseen lainat kuitenkin toimivat, ja houkuttelevat bongailemaan niitä lisää.

Eniten jäi tosin häiritsemään tämä reset-napin painelu: pääpahis Wesker selviää Kelju K. Kojootin tavoin vaikka ydinräjähdyksestäkin (jota sankareiden on luonnollisesti juostava kipin kapin katsomaan paljain silmin), Alicen pitäisi menettää ylivertaiset kykynsä alkulopputaistelun päätteeksi, mutta se ei hämäävästi vaikuta taistelutaitoihin tai vahingonkestoon pätkääkään vaan näkyy lähinnä paranormaalien kykyjen katoamisena – kunnes lopussa niidenkin taas vihjataan palaavan.

No, ei pitäisi valittaa, sillä leffa on genressään hyvä, viihdyttää koko kestonsa ajan, splättäystä on tarjolla riittävästi, toiminnasta saa pääosin jopa selvää, ja soundtrack on harvinaisen munakas. Parempi kuin kolmonen? Ehkä.

Jatkoa odotellessa.

PS. Lopputekstien keskellä tuleva piilocameo hämännee, jos ei lue niitä edeltäviä lopputekstejä todella tarkkaan. Sienna Miller esittää edelleen nyttemmin Umbrellan abduktoimaa ja aivopesulaittella varustamaa Jill Valentinea, mutta täysin eri kostyymillä (loogista, aikaa kulunut leffan sisäisessä maailmassa viisi vuotta) ja hiustyylillä (lyhyt tumma tukka vaihtunut pitkään vaaleaan), koska nyt halutaan että nimenomaan uusinta Ressua pelaavat tunnistaisivat daamin (pelisarjan kolmosta tai leffasarjan kakkosta muistelevien sijaan).

Crank 2: High Voltage (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1121931/
Toimintakomedia, peukalo ylös aina voimalinjoihin asti

Uppoaa kasariäksönfaniin kuin rasvattu haulikko jengiläiseen. Vuoden 2009 paras leffa? Todennäköisesti. Vuoden 2009 hauskin leffa? Varmasti.

Periaatteessahan kyseessä on sama homma kuin jo sinällään loisteliaassa ykkösessä, mutta vietynä kymmenenteen potenssiin. Ja siinä missä ykkösessä antisankari-palkkatappaja Chev Chelios joutui pitämään adrenaliinit korkealla, ettei sydän pysähdy, niin tällä kertaa tarvitaan sähköä keinosydämen käyttämiseen: korkeajännitelinja, starttikaapeli tai kehoja vastakkain hangattaessa syntyvä staattinen sähkö, kaikki käy. Chevin sydän kun on varastettu (heh), ja mies säntää pumppunsa perään, apunaan puhelimen päässä päivystävä juoppo parittaja-sydänkirurgi, strippariksi ruvennut tyttöystävä, henkisesti epästabiili kiinalainen ilotyttö, veljensä murhaajaa jäljittävä pakkoliikkeinen transu sekä klubillinen mustia nahkahomoja. Vastaan asettuu sydämen itselleen asennuttaneen, sangen Pai Mei -henkisen papan johtama triad sekä meksikolaismafia. Matkan varrella törmätään muiden muassa yltiöväkivaltaisiin poliiseihin sekä lakkoileviin pornotähtiin, eli poliittinen epäkorrektius on sitä luokkaa että tästä saisi useammankin sensaatiohakuisen lööpin. Tosin toimittajia ketuttanee toimittajille kettuilu, eli tuskinpa sentään ilmaista julkisuutta antavat.

Päräyttävän toiminnan lisäksi tarjolla on kieroutunutta huumorintajua, totaalisen surrealistista WTF-menoa (kuten kaiju-tyyliin kuvattu tappelukohtaus) ja yleistä häröilyä. Siinä missä ykkösosa sai miettimään, oliko kyseessä sittenkin vain videopeli (kuten lopputekstien jälkeen tuleva kohtaus vihjasi), niin kakkonen unohtaa moiset pohdinnat ja tapahtuu täysin omassa hypertodellisuudessaan, jossa pätevät vain toimintaelokuvan lait. Väkivallan suhteen ei kursailla ja paljasta pintaa on sen verran että kukkahattutädit tukehtuvat. Ykköstä ei ole tarvinnut nähdä kärryillä pysyäkseen, mutta sen nähneet elokuva palkitsee, kun tuttuja hahmoja vilahtelee ja ykkösen tapahtumiin viitataan tyyliin ”kaikella on seurauksensa”. Veikeitä sivurooleja sekä cameoita on myöskin siihen tahtiin että suorastaan hengästyy, mieleen jäi erityisesti hupaisa takaumajakso (jossa kuittaillaan myös tälle muotiselitykselle kuinka kaikki nuorison oireilu nykyään johtuu väkivaltaisista videopeleistä) jossa ex-Spaissari Geri Halliwell esittää Chevin äitiä. Ja onelinerit & puujalkavitsit paukkuvat napakasti kuin kasarilla konsanaan. Did I just drop change or did I hear a chink? Leffa on lähes tauotonta intensiivistä tykitystä alusta loppuun – ja sen jälkeenkin; lopputekstien päälle tuleva kohtaus kun lupailee kolmososaa. Sitä odotellessa.

Koossa on jokseenkin täydellinen viihdepaketti toiminnan ystäville ja ehdoton toimintakomedian klassikko. Tuomio on selvä, Neveldine/Taylor ovat modernin toiminnan jumalat ja etsintä voidaan lopettaa, Statham on 2000-luvun Arska.

Chicken and broccoli.

The Spirit (2008)

http://www.imdb.com/title/tt0831887/
Sarjakuvaparodia, monen sivun mittaiseksi piirretty peukalo alas

Okei, kenen mielestä oli hyvä idea tehdä Poliisiopisto: Sin City? Toivon todella, että tämän on tarkoitus olla parodia, muuten ei voisi kyllä kuin pyöritellä päätään. Tai ei oikein sittenkään. Hillitöntä naamanvääntelyä ja sketsien venytystä ei vain jaksa, sama se millainen alkuteos on ollut jos lopputulos vain ärsyttää. Ylipäätään huumori joka perustuu mölinään ja kitinään on keskimäärin hauskaa vain pikkulasten ja Seiskan lukijoiden mielestä. Hämmentävää kyllä, en usko, että edes alkuperäinen sarjakuva on mennyt ihan näin matalaotsaisella linjalla, ja jos onkin, niin silloin olisi kyllä pitänyt uskaltaa retusoida isolla kädellä. Ja pitäisi vain hyväksyä se, että 30-50 -lukujen huumori ei kuitenkaan enää sellaisenaan toimi nykypäivässä, koska enää ei eletä niin viattomassa ja lapsenomaisessa kuvitelmassa. Sentään sarjakuvan “happy negro” –sivuhahmo on poistettu rasistisena… ei mutta hetkinen, mikäs hahmo se onkaan lakisääteinen jokaisessa muussa Hollywood-kuvassa?

Millerin visuaalinen tyyli sopii hillittömään machoiluun ja synkistelyyn, ei kermakakkuhuumoriin. Will Eisnerin piirrostyyli on wikinän perusteella selkeästi toiminut miehen omankin tyylin innoituksena, mutta ei se silti ollut 1:1 Millerin oman kanssa. Sinällään visuaalinen ulkoasu on kyllä hieno – mustavalkoiseksi saturoitu kuva jossa vain yksittäinen väri silloin tällöin rikkoo monotonian, jaksaa viehättää – mutta elokuva on muuten kovin ontto.

Frank Miller piirtää ja kertoo kyllä hyvin, mutta paperilla; selluloidille projisoitaessa on ainakin tämän näytteen perusteella vähän toisin. Gabriel Macht esittää nimihahmoa niin ponnettomasti, että ihmetyttää onko leffalla ollut ohjaajaa lainkaan. Suorastaan ennennäkemätön määrä naiskauneutta käy kääntymässä valkokankaalla, mutta pelkkinä kiiltokuvina, ilman mitään tunnetta tai edes lääh-efektiä. Hetkittäin – ihan pienen hetken vain – anakronismeilla kuorrutettu humoristinen noir-tunnelma, jota tässä kai tavoiteltiin, herää henkiin. Mutta aivan liian harvoin, että sen vastapainoksi kestäisi puolen tunnin (tai pidempääkin, ainakin se tuntui siltä) Samuel L. Jackson -show’ta. Tosin silmämunien pullautteluindeksillä SLJ on selkeästi siirtynyt jo arvostettujen luonnenäyttelijöiden joukkoon (vrt. Eragon ja Dungeons & Dragons).

Tämän räpellyksen tilalla olisi niin paljon mieluummin nähnyt limboon juuttuneen Sin City 2:n.

Transporter 3 (2008)

http://www.imdb.com/title/tt1129442/
Toiminta/kaahaus, peukalo varovaisesti ylös

On se aito Transporter, mutta kahteen ekaan osaan verrattuna vähän väkinäinen ja tapahtumaköyhä. Eihän tässä ollut (lyhyet takaa-ajon ja tappelun tyngät alussa poislukien) kuin yksi (1) kunnon mättö ja yksi (1) kunnon takaa-ajo ennen tasonloppuhirviötä. Sentään ne on tehty asianmukaisesti ja yhdessä asiallisen epäloogisen lopputaistelun kanssa riittävät syyksi katsoa elokuva, ja Stathamin tyly karisma kannattelee kyllä keskinkertaisempaakin elokuvaa. Minkäänlaista jännitystä ei tosin pääse syntymään vahingossakaan, ja oikeasti olisi voinut harkita toistekin, kannattaako sarjaa yrittää väkipakolla vääntää romanttisen komedian suuntaan. Tosin kiitos pisamafetisismini, Natalia Rudakovan (jota toivottavasti nähdään valkokankaalla tulevaisuudessakin) takia näitäkään kohtauksia ei tule pikakelattua.

Viihdytti kuitenkin vielä nippa nappa (lähinnä siksi että verrokki, 20th Century Foxin ja WWE Filmsin hallitsema nykytoimintaelokuva, on niin hirveää paskaa), mutta kun näistä aineksista (kaahaaminen ja potkinta) saisi niin paljon menevämpääkin – kuten ne kaksi aiempaa osaa osoittivat. Tuotti kuitenkin kaikista Transportereista eniten lipputuloja, eli toivottavasti nelososassa petrataan.

Audi muuten maksanut aika hyvin taas voitelurahaa, järveen upotettu A8 toimii kuin tyhjää vain heti takaisin kuivalle maalle päästyään, kunhan vähän vain antaa apuvirtaa…

The Last Sentinel (2007)

http://www.imdb.com/title/tt0758762/
Minkä tahansa genren elokuva, kaikki sopivat ulokkeet alas
Masokistista viihdettä känniselle roskaeksploitaation ystävälle, peukalo ylös

Ihminen on hädän hetkellä valmis epätoivoisiin tekoihin. TV-sarjan filmaustauoilla näyttelijänkin on ansaittava elantonsa, joten parin viikon keikka miten huonon elokuvan kuvauspaikalla tahansa on aina parempi, kuin ei keikkaa ollenkaan. Samaten, jos katsojan lempisarja on lopetettu, niin pahimpiin vieroitusoireisiin kelpaa mikä tahansa tallenne jossa fanituksen kohde esiintyy, vaikka tietäisikin sen olevan etukäteen täyttä paskaa.

Puhun nyt siis allekirjoittaneen epäterveestä suhtautumisesta Galacticasta tuttuun Katee Sackhoffiin. Mikäli DVD-kotelon Eurooppa-kansi sattuu hämäämään, niin ei, Katee ei ole tässä pääosassa eikä maailman kohtalo riipu hänen roolihahmostaan, jolla ei ole edes nimeä. Sen sijaan saamme seurata kuinka uransa Ö-luokan DTV-tekeleissä luoneen ex-potkunyrkkeilijän esittämä supersotilas (se nimihahmo eli “viimeinen vartiomies”) juttelee näsäviisaalle aseelleen maailmassa, jossa Dellin läppäreitä lukuunottamatta teknologia (erityisesti autot) pysähtyi 1980-luvulle, ja jossa The Gimpin näköiset taistelurobotit (jotka osaavat marssia lähes kenraali Ernroothin rollaattorin nopeudella ja saattavat osua jopa metrin päästä ja kuolevat hipaisusta) vainoavat ihmisiä maisemassa, joka on BSG:n tapaan saturoitu keltaiseksi että tietäisi maailmanlopun tulleen ja menneen. Robottien päämajaankin on näköjään helpompaa ja turvallisempaa mennä kuin lähiöbaariin, koska siellä käydään kolmeen otteeseen, vaikkakin siellä väijyy rivitykinruoan lisäksi punapukuisten NINJAROBOTTIEN joukko, jotka muistavat päästää valosapelin aktivointiäänen vetäessään katanan esiin.

Tähän verrattuna mikä tahansa 1980-luvun post-aposekoilukin vaikuttaa oikealta elokuvalta. Niissä oli sentään tehty jotain oikein, eli toimintaa (muutakin kuin paikallaan seisoskelua) piisasi, veri lensi (poislukien yksi silmän poisleikkuu on valjun veretön, robottivastuksesta ja ihmisten vastarintaliikkeen cameoroolista johtuen) ja alastomuuttakin oli ronskisti tarjolla enemmän kuin yhdet rinnat sivulta päin takaviistosta kuvattuna. Ja usein käyttämäni indietrash-mittatikku Nato Commandokin tuntuu tämän rinnalla vakavasti otettavalta kaupalliselta tuotannolta. Ei, tämä ei ole niin huono että olisi jo hyvä, tämä on niin huono että on jo legendaarisen huono. Mistä johtuen leffan seuraaminen tuottaa yllätävää hupia, mutta vain oikeassa mielentilassa ja promillemäärässä.

Mutant Chronicles (2008)

http://www.imdb.com/title/tt0490181/
Scifi/kauhu/toiminta, käsivarresta muotoutunut raatelukynsi alaspäin

Oi ja voi. Niin paljon hukattua potentiaalia, että ihan säälittää näyttää tälle peukaloa alaspäin. Mutta ei oikein muutakaan voi, sillä tuoreessa muistissa on toinen kengännauhabudjetilla tehty, niinikään miniatyyrisotapeliin (no, okei, Mutant Chronicles on roolipeli ja Warzone samaan maailmaan sijoittuva miniatyyrisotapeli) perustuva scifikauhutoimintaveto, jossa käydään goottilais-steampunk-henkisessä tulevaisuudessa rauniokaupungin uumenissa Pahaa vastaan. Kyseessähän on tottakai Kielletty Hedelmä, eli Damnatus. Joka siis onnistuu suunnilleen kaikessa missä tämä ei.

Siinä vaiheessa, kun nimekäs luonnenäyttelijä mainitaan genre-elokuvan julisteessa tai kannessa (pahimmillaan pelkän cameon perusteella), pitäisi osata juosta lujaa. Jeremy Irons Dungeons & Dragonsissa, sir Ben Kingsley BloodRaynessa, tai Irons, Robert Carlyle ja John Malkovich Eragonissa pitäisi riittää todistusaineistoksi, joista viimeksi mainittu suorittaa tässäkin viisiminuuttisen “ylinäyttelen mielipuolisesti kun kerrankin saa eikä ohjaaja osaa tai uskalla estää” yhdenmiehenshow’n. Muuhun näyttelijäkaartiin on sitten osattu kerätä suunnilleen kaikki kuvaushetkellä työttömänä olleet genrenäyttelijät: Ron Perlmanin leukaluut, Thomas Jane, Sean Pertwee, ainoaa roolihahmoaan esittävä mutta hottiutensa takia kaiken anteeksi saava Devon Aoki sekä 1:1 Elektra-kopioksi nakitettu Anna Walton. Viimeksi mainittua lukuunottamatta kaikki vaikuttavat olevan liikkeellä “säädä sitä teleprompteria jo jumalauta isommalle että saan sen palkkashekin” -asenteella. Damnatusissa sentään tuntemattomat suuruudet, niin amatöörit kuin ammattilaisetkin, sentään yrittivät tosissaan.

Itse visuaalit miellyttävät silmää, etenkin alkujakson 1. maailmansota steampunk-versiona tulevaisuudessa, sekä myöhemmin nähtävät höyrykäyttöiset lentoalukset. Rooli- ja figupelin sekä itsestäänselvästi koko muun steampunk-genren lisäksi vahvana vaikuttajana on selvästi toiminut iki-ihana Sky Captain and the World of Tomorrow, mitä tulee kuvan saturointiin, tehosteisiin, kuvakulmiin, ja niin pois päin. Valitettavasti vain budjetti on loppunut kesken, ja liian monesta kuvasta näkyy läpi halpa ja nopeasti hutaistu CGI, miten ei asian suinkaan pitäisi olla. Star Wreckin jälkeen tähän ei ole kaupallisessa tuotannossa minkäänlaista veruketta. Äänimaailma on sitten vähän niin ja näin, vakioefektejä ja alleviivaavaa mutta mieleen painumatonta musiikkia kai siellä taustalla oli.

Juonesta on turha puhua, käsikirjoituksen on mitä ilmeisimmin kirjoittanut se ääretön määrä apinoita kirjoituskoneiden ääressä, tai sitten joku arpoi tarokkikorteilla genre-elokuvan kliseitä peräkkäin, täysin naurettavaa loppukaksintaistelua myöten. Maailma on niin kovin pieni, henkilöhahmot ovat paperisia ja sisäinen logiikka pettää.

Hupaisaa kyllä, tämähän ei ole varsinainen Hollywood-tuotanto, vaan pikemminkin “indie”, mutta siitä huolimatta pohjana olevan pelin maailmaa ja taustatarinaa muutellaan surutta: mutanttizombeja (muun muassa) aiheuttava Kone löytyi aurinkokunnan “kymmennenneltä planeetalta” eikä Itä-Eurooppaan haudattuna, ja sen käytännössä jatkuva EMP-vaikutus pakotti höyrykoneisiin eikä suinkaan mikään 500 vuotta sitten käyty ydinsota, megakorporaatiot (joista yksi eli Cybertronic on unohdettu) eivät koskaan ryhtyneet yhteistyöhön (mutta silloinhan leffaan ei olisi saatu taas tämmöistä “ristiriidat unohtuvat yhteisen vaaran uhatessa” -kliseetä), ja niin pois päin. Tämä siis kuriositeettina, itse olen tutustunut maailmaan vain Wikipedian välityksellä eli se ei vaikuta minulla suuntaan tai toiseen, mutta tosifani kyllä polttaisi hihansa.

Tämä jälleen yksi synkkä luku pelielokuvien sarjassa, joka sai kyseenalaisen kunnian toimia figupelielokuvagenren epäonnisena päänavaajana, saa odottamaan Games Workshopin “virallista” näkemystä Warhammer 40,000:sta kauhun vallassa. Ai niin, sen “laadunhan” tulee takaamaan K-11 ikäraja, sekä studio jonka ainoa työnäyte ovat Bionicle-animaatiot…

Mamma Mia! (2008)

http://www.imdb.com/title/tt0795421/
ABBA-karaokelevy, peukalon suunta riippuu fanituksen asteesta
Musikaali? Älkää nyt naurattako

Aina välillä joutuu punaista lihaa syövä Volvo-mies uhrautumaan ja tekemään jotain luonnonvastaista, joko parisuhteen tai perhesovun nimissä. Joulunpyhien kunniaksi oli kyse jälkimmäisestä. Vinkki kaikille muille saman kohtalon uhriksi syystä tai toisesta joutuville heteromiehille: suunnilleen elokuvan puolivälin paikkeilla Jennifer’s Bodysta tuttu Amanda Seyfried konttaa märissä bikineissä kameraa kohti. Tämän odotuksen voimalla jaksaa puolimatkan krouviin, ja kuvaa mielessään pitäen sekä Akvavitixin taikajuoman voimin sitten loppuun asti, encoreiden (lopputekstien) kohdalla voikin sitten jo poistua kierrättämään.

Ei sikäli, että Abbaa miten erityisesti vihaisin. Ihan kivoja biisejä. Mutta ei niitä jaksa kokonaisen kokoelmalevyn verran kuunnella putkeen. Etenkin kun tässä tekeleessä on musikaaliksikin harvinaisen vähän tapahtumia tai dialogia. Koska lisäksi on lukittauduttu tiiviisti yhden bändin tuotantoon – ja yleisöä mukana laulattaakseen vain niihin suurimpiin hitteihin – niin monetkin kappaleet on pitänyt saada aikamoisilla aasinsilloilla mukaan, jos ei muuten niin sanoja strategisissa kohdissa muuttamalla. Lopputulos on parista naurut irroittavasta irtovitsistä huolimatta väkinäisen oloinen ja pitkästyttävä, paitsi tietysti jos jo DVD:n alkuvalikossa on vääntänyt karaoketekstitykset päälle.

Toisaalta, tässä olisi ollut potentiaalia. Kas kun nyt pyritään pysymään itkettävän paljon 1:1 alkuperäisesitysten (ja näyttämömusikaalin) hengessä ja tyylissä, vaikka parissa kohtaa olisikin biisi sovitettu orkesterille tai kitaralle. Millä tähän olisi saanut miljoona kertaa enemmän eloa (mutta silloinhan ei olisi enää ollut 1:1 näyttämömusikaali eikä karaokelevy) olisi ollut käyttää joko olemassaolevia tai varta vasten teetettyjä covereita, mutta tyystin eri tyylilajeissa. Eli Donna-äidin muistellessa nuoruuttaan olisi ollutkin punk/uusiaalto-coveri Super Trouperista. Sophie-tyttären polttareissa olisi voinut surista tech-house versio Gimme! Gimme! Gimme!stä. Rantabaarissa flirttailtaessa olisi soinut letkeä reggae-versio Does Your Mother Know‘sta. Ja niin pois päin.

Hupaisin juttu liittyy siihen, että 1999 tehty musikaali ilmeisesti tapahtuu myös yhdeksän vuotta myöhemmin tehdyssä elokuvassa vuonna 1999. Kas kun muuten ei takaumissa ole mitään järkeä, tai sitten Donna ja kaikki isäehdokaat olivat vuonna 1987 jo todella pahasti ajastaan jäljessä pukeutuessaan 70-lukulaisittain. Tosin tämän tulkinnan mukaan Meryl Streep esittäisi siis 40-vuotiasta Donnaa (dialogista kun pääsee siihen käsitykseen että hän oli vahingonlaukauksen yllättäessä samanikäinen kuin naimisiin menossa oleva tyttärensä nyt). Mikäs siinä, niin kauan kun sopimus edellyttää siloittamaan kasvorypyt jälkituotannossa ja timmin sijaisnäyttelijän hyppimään joukkokohtauksissa…

Bitch Slap (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1212974/
Eksploitaatio, peukalo ylös

Kun näin ensi kertaa elokuvan julisteen, niinsanotusti Haistoin Laadun. Ja arvasin, että kyseessä tulee olemaan äärimmäisen viihdyttävä pätkä, jolla ei ole tasan mitään elokuvallisia arvoja. Niinpä ei ole mikään yllätys, että Hesarin kriitikko itkee, kuinka tämä on roskaa. Ihan kuin rehellistä roskaa ei enää saisi tehdä ilman, että se on taiteellisesti kunnianhimoinen postmoderniin kommentaariin pyrkivä tribuutti (joskin leffan alkutekstijakso suorastaan anteeksipyytelevästi leikkaa eksploitaatioklippejä perätysten aina Bettie Pagesta asti Russ Meyerin kautta Thriller: en grym filmiin). Ei eksploitaatiolta koskaan ole vaadittu kriitikon peräänkuuluttamia arvoja, riittää että se viihdyttää kohderyhmäänsä. Jota kriitikko ei selvästi ole, ja edelleen ihmettelen, miksi HS ei vieläkään arvosteluta toimintaelokuvia niitä arvostavalla henkilöllä.

Voin jo kuvitella lyhyemmän version tuosta kritiikistä Hesarin tv-sivuilla parin vuoden kuluttua: siinä esiintyvät ainakin kuluneet ilmaisut “sisällöltään ja asenteiltaan vastenmielinen”, “huumorintajultaan mauton”, “tarpeetonta ja sadistista väkivaltaa”, “pornahtava ja naista esineellistävä” ja paradoksaalisena kliimaksina “elokuvan tv-esitystä on vaikea perustella millään syyllä”. Paradoksaalisena siksi, että tuossa oli jo monta kovaa syytä katsoa.

Väännetään nyt vielä kerran rautalangasta, että edes Grindhouse-tasoista “oikeaa” elokuvaa on turha odottaa, mutta jos kokee kuuluvansa kohderyhmään niin viihtyy kybällä. Lucy Lawlessilla on muuten hauska cameo.

Jennifer’s Body (2009)

http://www.imdb.com/title/tt1131734/
Slasher/komedia, p… pe…. peukalo, PEUKALO! ylös

Elokuvan nimenä voisi aivan yhtä hyvin olla Megan Fox’s Body, siinä määrin eksploitatiivisesti se keskittyy päähenkilönsä kurvien vilautteluun. Megan Foxin kannalta katsoen tosin kannattaa takoa kun rauta on kuumaa, eli niin kauan kuin suunnilleen kaikki planeetan miehet ja osa naisistakin kuolaavat hänen peräänsä (pun intended). Sillä kauneus on katoavaista, toistaiseksi varsinaisista näyttelijänlahjoista ei ole hirveästi näyttöjä, ja lukemalla haastatteluita (etenkin rivien välistä) tulee mieleen lähinnä vittumainen bimbo pissis, jolla on noussut äkkimenestys päähän. Tai lukemalla Transformers 2:n kuvaushenkilökunnan nimettömänä julkaiseman vuodatuksen ei tarvitse lukea edes rivien välistä. Meediona näen jotenkin tulevaisuudenkuvana, että siinä vaiheessa kun suosio alkaa laskea, niin julkisuutta saa enää tippumalla kännissä limusiinista alapää koko maailman ihasteltavana – tosin esimerkki on osoittanut, ettei moinen kyllä saa uraa nousuun.

Tajusi päätähti sitä itse tai ei (tai ehkei hän välitä), mutta filmi tekee kaiken muun ohella pilaa Meganin julkisesta kuvasta. Nimihenkilö Jennifer on narttumainen white trash -suttura, mutta kuvaannollisuuden sijaan hän onkin ihan kirjaimellisesti oikea syöjätär, joka on lisäksi mustasukkainen homssuisesta bestiksestään (hupaisasti nimeltään “Needy”), joka huomattavasti vähemmän homssuisena kertoo tarinaa takautumana vankimielisairaalasta käsin. Tekijät selvästi tiedostavat sen, että lukiossa riehuvasta sarjamurhaajasta, riivatusta koulutytöstä tai etenkään näiden yhdistelmästä on mahdotonta enää vuonna 2009 tehdä 110% vakavasti otettavaa kauhuelokuvaa, joten elokuva on tanakasti kieli poskessa ja suorastaan rypee kliseissä, ja freudilainen symboliikka vedetään totaalisesti överiksi.

Leffa on täynnä kajahtaneita henkilöhahmoja joille ei voi kuin hörähdellä, ja vaikkei kauhugenre olisikaan tuttua, niin tilanteille ei voi olla nauramatta. Ihmettelitkö koskaan, miksi Buffy sai rauhassa fileerata puoli koulua vain siksi, kun ne luokkalaiset oli vamppuureita, ihan aikuisten oikeesti oli? Joka tapauksessa, nyt puhutaan kuitenkin täysin eri genrestä kuin Scary Moviet, naamanvääntelylle ja pissakakkahuumorille höröttämisen sijaan katsoja joutuu jopa käyttämään aivojaan. Dialogi on nasevaa, ja tapahtumat pysyvät koko ajan liikkeellä ilman että tarina jämähtäisi paikalleen. Sen pakollisen twistinkin leffan juonessa annan anteeksi, koska se ei ole itsetarkoitus ja itse asiassa piristää kivasti kulunutta formulaa.

Leffassa loksahtavat kaikki palaset kohdalleen: genren mittapuulla siinä on riittävästi silmänruokaa ja gorea, mutta kumpikin on toteutettu hyvällä maulla (vaikka allekirjoittanut toki olisikin arvostanut ronskia nakuilua ja itsetarkoituksellista verellä läträystä). Ja tätä on yksinkertaisesti hauska katsoa. Koska genre-elokuvaa ymmärtämättömien peräänkuuluttamat ns. elokuvalliset arvotkin ovat kohdallaan, niin taidammepa olla todistamassa uuden kauhukomediaklassikon syntyä. Paitsi että totaalisena aivopieruna tätä ei ilmeisesti tulla näkemään Suomessa valkokankailla lainkaan. Sen sijaan jo ajat sitten itse itsensä parodiaksi muuttunutta gornoa (Scar 3D, miljoonas Saw, jne.) kyllä pusketaan innokkaasti cinemateekkiin, luokattoman kammottavasta Scary Movie -saagasta puhumattakaan.

The Dragon Lives Again / Deadly Hands of Kung Fu / Li san jiao wei zhen di yu men (1977)

http://www.imdb.com/title/tt0165362/
Bruceploitaatio, hujaa!-huuto kohoaa korkeuksiin

I don’t know what they’re smoking but I want lots of it, too. Miksei tällaisia leffoja enää tehdä? Tosin The Machine Girlistä ja Tokyo Gore Policesta tuttu tehostemies Nishimura-san nousevan auringon maasta pääsee ainakin hulluusfaktorilla lähelle.

Bruce Lee (jota esittää “Bruce Leung”) kuolla kupsahtaa ennen aikojaan ja herää manan majoilta nuntsakut terhakkaasti tanassa. Perustettuaan kungfu-dojon epäilyttävän paljon hongkongilaisesta kungfu-elokuvasta tuttua kiinalaista pikkukaupunkia muistuttavaan manalaan hän saa selville, jotta Manaajan johtama salaliitto aikoo laittaa Emmanuellen jörnimään Lusifeeruksen (tai kiinalaisittain “manalan kuninkaan”) hengiltä. Sehän ei käy päinsä, koska vain pääpiru voi palauttaa hänet takaisin elävien kirjoihin, joten “Bruce” kerää kokoon kaverinsa Yksikätisen Miekkailijan, Kung Fu -TV-sarjasta tutun Cainen (huvittavasti Carradinen sijaan tällä kertaa oikea kiinalainen roolissa) ja Kippari-Kallen (jepjep), ja lähtee vetämään Manaajan itsensä lisäksi Zatoichia, James Bondia, Kummisetää, The Man With No Namea, Draculaa, ja epälukuista määrää luurankoja ja muumioita kuonoon. (Kyllä. Luit oikein.)

Ns. kliimaksina Kalle on ottamassa turpiinsa laumalta muumioita, kunnes tyhjästä ilmestyy pinaattipurkki, jonka sisältö perinteisesti ängetään (etovan naturalistisesti) naamaan, ja kohta tutun melodian säestyksellä kuuluu hujuu-huutoja ja mäiskettä ja kaapukansa lentää ketarat ojossa. Tuut-tuut!

Ravistetaan ja sekoitetaan, sekä etenkin lisätään maitorauhasia maun mukaan (eli itsetarkoituksellisesti joka toiseen kohtaukseen sitä tahtia että Vihreiden naiskansanedustajat kirjoittavat myllykirjeitä jo viiden minuutin jälkeen). Nautitaan mielellään Akvavitixin taikajuoman saattelemana pysyvien hermostovaurioiden välttämiseksi.