Tag: kalkkuna

Insiders (1989)

http://www.imdb.com/title/tt0097582/
Draama, peukalo alas
Camp-klassikko, peukalo ylös

Hoh hoh. Lastensadun mustavalkoisuudella kerrottu moraliteetti, jossa kaikki rikkaat ovat ZOMFG TEH EEVUL ja/tai ainakin onnettomia ihmisraunioita ja ainoastaan kommunistitoimittaja ja yksinhuoltajan tytär hyviksiä. Juoni ei pysy hanskassa, eikä saa selvää pitikö tämän olla draama, trilleri vaiko murhamysteeri (sori vaan, nyt meni pilalle se twisti parikytä minsaa ennen loppua). Aidoksi Suomi-leffaksi tämän tunnistaa puisesta näyttelijätyöstä ja pakollisesta puolituntisesta kännissä avautumisesta.

Elokuvan pelastaa kuitenkin camp-klassikon asemaan runsas ja itsetarkoituksellinen tissien määrä (no ohjaajana Lauri Törhönen, mitä muuta odotitte), sekä ihanan karmiva kasarimiljöö kera stereotyypisen juppielämäntyylin kuvauksen, joka tosin jää epäuskottavaksi, budjetin pienuus paistaa räikeästi läpi. Plus elokuva jonka päähenkilö on moraalisesti täysin läpimätä riistokapitalisti nimeltä Lasse ei voi olla läpeensä huono. Nostalgiapisteitä kerätään hupaisalla hax0r0intikohtauksella, jossa arvaillaan minuuttitolkulla “käyttäjätunnusta” (ehkä pikemminkin salasanaa?).

Toisaalta, Russ Meyerinkin leffat olivat yhtä lailla lapsellisia moraliteetteja, mutta niissä on enemmän “katsottavaa”, sekä parempi käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, näyttelijätyö, tai oikeastaan ihan mikä vaan, mukaanlukien takaa-ajot, jollaiseen tämä kalkkuna huipentuu. Mut ne ei olekaan kasaria.

Tiivistettynä, elokuva tuo oudosti mieleen toisen kulttikalkkunan, nimittäin legendaarisen Visa Mäkisen Yön saalistajat.

Eragon (2006)

http://www.imdb.com/title/tt0449010/
Fantasia, peukalo niin alas kuin menee

Kuumehoureet saavat ihmiset tekemään kaikenlaista. Niinkuin katsomaan läpi leffan, jonka on jo kerran jättänyt kesken. Matkan varrella voi arvuutella, kuinka paljon voi edes fantasiaympäristössä apinoida Warssia ennen kuin lopputulos vaivaannuttaa hengiltä, kuinka paljon reploja ja detaljeja voi varastaa sieltä sun täältä ennen kuin katsoja vajoaa myötähäpeästä maan alle, ja kenen silmämunat pullahtavat ekana kuopistaan, Jeremy Ironsin, John Malkovichin vaiko Robert Carlylen?

Se lohikäärme oli kyllä ihan lutuinen, ja olisi ansainnut miljoona kertaa paremman leffan. Olkoonkin että se tykkää lentää kanjonissa tai palkistojen seassa ja että sillä on Predatorin näkömoodit käytössä.

Onhan se ihan kiva että yläasteikäinen jaksaa kirjoittaa romaanimittaista fanifiktiota, mutta olisiko joku tuotantoportaassa voinut edes yrittää ehdottaa, ettei visiota välttämättä kannata siirtää 1:1 ison budjetin suurelokuvaksi?

In the Name of the King: A Dungeon Siege Tale (2007)

http://www.imdb.com/title/tt0460780/
Fantasia, peukalo alas
Eksploitaatio, peukalo ylös

Okei. Myönnetään heti alkuun. Tämä on Uwe “pelielokuva” Bollin B-luokan LOTR-ripoffi, jossa noin 50% kohtauksista soundtrackia, lavasteita ja örkkejä/nazguleita myöten on varastettu esikuvasta. Tämä alkaa kaikkien aikojen noloimmalla tahattoman kaksimielisellä dialogilla. Tässä Ray Liotta suorittaa hämmästyttävän aidon “Jeremy Irons Dungeons & Dragonsissa ja Eragonissa” -silmienpyöritys & hohotusimitaation. Tässä Matthew Lillard vetää saman roolin kuin aina ennenkin, eikä se ärsytä yhtään vähempää kuin ennenkään.

Siltikin, kunhan Boll vain malttaa olla kopioimatta jotain muuta lähdettä, ja antaa oman dadaisminsa juosta valloillaan, elokuvassa on ihan potkua. Fantasiamättö piristyy huomattavasti martial arts -meiningistä (hakusta lähitaisteluaseena automaattisesti bonusta), ja sitäpaitsi kuninkaan ninjakaarti tuo kilometrin lisää katu-uskottavuutta. Niinikään metsähaltija-domina-amatsooneissa (arvatkaa huviksenne kuka heidän johtajatartaan esittää) on potkua.

On tämä valovuosia juurikin mainittuja D&D:tä (sekä sen suoraan videolle dumpattua jatko-osaa) ja Eragonia parempi, vaikkei katsoja olisikaan Böllmanian vallassa. Perusfantasiamättö, jollaisia tarvitaan, että ne klassikot erottuisivat joukosta ja että niitäkin tehtäisiin.

The Octagon (1980)

http://www.imdb.com/title/tt0081259/
Toiminta/ninjailu, peukalo alas
Kalkkuna, peukalo ylös

Jos seuraavan arvostelun tyyli menee täysin yli ja ohi, niin klicka här. Plagiointisyytteiltä välttynen sillä, että ainakaan kirjoitushetkellä em. sivusto ei käsitellyt tätä filmiä…

The Octagon aka Octagon – hiljaiset tappajat

Julkaisuvuosi: 1980

Tagline:
CHUCK NORRISin SUURIN MENESTYS! (tätä lausetta variaatioineen Future Film käyttää suunnilleen jokaisen Chuckin kierrepotkuelokuvan Suomi-julkaisun kannessa)

Selitä elokuvan juoni oleellisin osin vähemmillä sanoilla, kuin mitä tässä virkkeessä on:
Idän riisikepeistä ei ole vastusta öljytyille rintakarvoille

Homoeroottisuus:
Chuck Norris -elokuvaan kuuluu erottamattomasti treenausmontaasi, jossa Chuck hiki virraten hakkaa intohimoisesti nyrkkeilysäkkiä öljytty karvainen ylävartalo paljaana. Luonnollisesti hänellä on pitkätukkainen sidekick, josta hän on mustasukkainen naisille, ja joka on ainoa kuka saa hänet toimimaan vaikka oman henkensä uhalla. Se, että hottis miljardööriperijätär tarjoaa epätoivoissaan itseään hänelle sormeaan nuollen saa hänet vain huorittelemaan tätä. Myöhemmin kun söpö avokaula-aukkoinen tummaverikkö, valitettuaan pitkään että Chuck kohtelee häntä kuin spitaalista, lähes raiskaa hänet (zoomaus tissien sijasta Chuckin rintakarvoihin), Chuck säilyttää seksuaali-identiteettinsä vain ajattelemalla, kuinka hänen velipuolensa treenatessaan ähkii ylävartalo paljaana. Luonnollisesti elokuva on täynnä kaksimielisiä repliikkejä. “My ass is still on fire after last night!” Puolet elokuvan henkilöistä kulkee lisäksi kireissä cowboy-vaatteissa ilman mitään juoneen tai tapahtumapaikkaan liittyvää syytä. Mainitsinko jo terroristien rekrytointiasemaa hoitavan bodatun, rintaperuukkisen kireäfarkkucowboyn ja hintahtavan valokuvaajan muodostaman kaksikon?

Ruumiitten lukumäärä:
Elokuva alkaa lupaavasti, kun introjaksoa seuraavassa ampumavälikohtauksessa kuolee neljä ihmistä niin että sianveri loiskuu. Tämän jälkeen joutuu odottamaan tunnin kohdalle lyhyttä ampumavälikohtausta, jossa oheisine tappeluineen ja salamurhineen kuolee noin kahdeksan ihmistä. Elokuvan viimeisen 15 minuutin aikana seuraa sentään reipas taistelujakso, joka nostaa ruudulla kuolevien lukumäärän keskinkertaiseen 34:ään, mutta sekin tulee vähän liian myöhään. Muutama lisää saattoi kuolla lopussa ninjaleiriä tuhoavissa räjähdyksissä, tai tyrmätyistä jollain saattoi olla niskat nurin – tuo luku sisältää vain “varmat tapaukset” (teräase tai luoti kriittiseen kohtaan, niskat nurin, vajoaa tajuttomana veden alle, jne.) Iso miinus siitä, että alussa annetaan ymmärtää, että verellä lotrattaisiin enemmänkin, mutta koko loppuelokuvassa on vähemmän verta kuin UltraVioletissä konsanaan.

Kekseliäs kuolintapa:
Ninja hyökkää Chuckin kimppuun vedestä. Chuck tekee kuperkeikan, nappaa ninjan pään jalkateriensä väliin ja lukitsee kädet reisillään, ja hukuttaa ninjan takaisin jorpakkoon.

Kuinka huono se oikein on?
Ennakkoaavistus (CHUCK NORRIS vastaan NINJAT!!!) tuntui fantastiselta. Ja sit mä… niin, mitä? Ilman pikakelausnappia 100-minuuttisen elokuvan aikana olisi nukahtanut useaan otteeseen. Liikaa aikaa kulutetaan väen vängällä väännettyyn juoneen ja “human interestiin”, vaikka kaikki hahmot ovatkin täysin epäuskottavia ja joko yli- tai alinäyteltyjä. Jotenkin mieleen tulee saman aikakauden porno, kun tekijät kuvittelivat että yleisö halusi katsoa oikeaa elokuvaa jossa oli juoni, draamaa, ja sisältöä vaikka “money shotin” takia sitä teatteriin oli oikeasti tultu. Tämäkin leffa olisi ollut äärettömän paljon parempi kun toimintaa olisi ollut 80 minuuttia ja juonta 20, eikä päinvastoin. Elokuvan musiikkikin kuulostaa siltä, että se tehtiin alunperin johonkin saman aikakauden poksupätkään. Kaikilla on lisäksi kamala 70-80-luvun taitteen tukka- ja viiksimuoti. Satunnaista hupia sentään irtoaa itämaisesta puujalkafilosofiasta (“Ruumis voi nukkua, mutta mieli ei koskaan nuku!”), sekä pääpahisten mulkoilusta ja ilveilystä ja pakkomielteestä kyhätä japanilaiskylä Väli-Amerikan viidakkoon (joka kyllä näyttää subarktiselta sekametsältä). Mainitsin kai, että NINJAT kulkevat koko ajan täydessä ninjatällingissä, eivätkä puhu koskaan? Niin, ja Chuck joko kuulee ääniä päässään, tai sitten hänen ajatuksiaan kuvataan järjettömästi kaiutetulla kuiskauksella, joka vastaa noin puolta elokuvan dialogista.

Paras oneliner:
Chuck Norris ei puhu. Chuck Norris tappaa. Nasevan vitsikkäitä tappamiseen yhdistettyjä onelinereitä ei ole, tai ei ainakaan jää mieleen. Ennen pääpahiksen, terroristeille ninjakoulutusta myyvän velipuolensa, surmaamista kaksintaistelussa, hän tuhertaa itkunsekaisesti “Now you will not be able to torment me anymore!”.

Typerä poliittinen sanoma:
Elokuva henkii vielä maapähkinäfarmarin valtakaudella vallinnutta vastenmielistä liennytyshenkeä, eikä siitä löydä kasariäksönille tunnusomaista sanomaa juuri nimeksikään. Itse asiassa, mikä menee jo nykyisen vihervasemmiston piiperryksistäkin ohi, on että terroristit ovat vain laiminlyötyjä mutta sisimmässään hyviä nuoria, jotka vain kaipaavat elämäänsä sisältöä. Vähän sentään on jo yritystä siihen suuntaan, että poliisi tai armeija eivät voi auttaa, vain punaista lihaa syövän valkoisen miehen oman käden oikeus voi ratkaista asiat.

Mitä opin elokuvasta?
Terroristijärjestöt pitävät rekrytointitilaisuuksia, joissa kandidaatteja haastatellaan muiden hakijoiden edessä, heille esitetään haettua työtä koskevia kysymyksiä, ja heille kerrotaan avoimesti uramahdollisuuksista organisaation palveluksessa.

Cyborg (1989)

http://www.imdb.com/title/tt0097138/
Kalkkuna, peukalo ristiinnaulittu ylöspäin

Leffan ylinäyttely on niin campia ja pääpahis niin korni, että tämän on pakko olla uudelleenkirjoitettu Masters of the Universe II, mitä se itse asiassa onkin. Muscles from Brussels on vaan turhan pikkuinen He-Maniksi, mutta hänet castattiinkin vasta lisenssin karattua Golan-Globus -yhtiöltä. Puljuhan rahoitti elokuvansa ns. junk bondeilla, mutta Musta Maanantai syyskuussa 1987 sattuneesta syystä vei firman nurin, ja samaa kyytiä meni sekä He-Man että myös plakkarissa ollut Spider-Man lisenssi. Konkurssipesä sitten viimeisteli tämän tekeleen kaksi vuotta tapahtuneen jälkeen, propseja kun oli jo tehtailu parilla miljoonalla taalalla. Sikäli hassua, että varsinaisessa lopputuloksessahan on lopulta kyseessä selkeä rip-off Italiassa tuolloin suuressa suosiossa olleista Mad Max -ripoffeista. Eli postapokalyptista menoa lähitulevaisuuden maailmassa. Mutta onko tämä aito postapo-pläjäys? Katsotaanpa.

  • Halvat lavasteet. Check.
  • Ö-luokan näyttelijätyö. Check.
  • NiinQ Tosi Hyvät tiäzä vastaan Ältsin vittu Pahat. Check.
  • Yliluonnolliset voimat omaava maanisesti käkättävä pääpahis. Check.
  • Nahkaa ja kettinkiä enemmän kuin Tom of Finlandilla. Check.
  • Gorea ja splätteriä. Check.
  • Epätodennäköisiä taistelukohtauksia ja tappotapoja. Check.
  • Paljasta pintaa. Check.
  • Ihmiskunnan viimeinen toivo (ase, keksintö, tms.). Check.
  • Kukistettuaan pääpahiksen Sankari jatkaa erämaavaellustaan, jakaen lakia laittomille. Check.

Jepjep. Ehtaa tavaraa, kuten Bät ja Ryyd sanoisivat.

Apropoo, näin pääsiäisen aikaan tuli mieleen, että kun tämä on jo toinen näkemäni äksön-pläjäys, jossa päähenkilö ristiinnaulitaan, mutta tämä kampeaa itsensä ristiltä ja kostaa ve-ri-ses-ti (toinenhan on iki-ihQ Konan Parpaari), niin sain idean eksploitaatioelokuvasta The Passion of the Christ II: Resurrection, jossa Jeesus palaa onelinereiden kera kostamaan fariseuksille ja Pilatukselle, alkuperäinenhän kun päättyi sopivasti slashereista tuttuun yllätykseen Jeesuksen noustessa haudasta. Alun fariseuksen kuristuksesta käärinliinalla voitaisiin edetä House of the Blue Leaves -tyyppiseen konfrontaatioon legioonalaisten kanssa matkalla Pilatuksen luo. Aivan rainan loppuun voitaisiin vielä iskeä cliffhangeri: on rauhallinen päivä Manalan porteilla. Yhtäkkiä Kerberos ryntää uikuttaen karkuun. Kuvakulma porttien sisäpuolelta – ulospäin aukeavat portit lennähtävät sisään ja Kerberoksen raato leijailee kuvan halki.
SATAN: Jesus Christ!
JESUS: That’s right. And I’m here to redeem some sinners.
Lopputekstit.

Loogisesti tätä seuraisi tietysti The Passion of the Christ III: Jesus Goes To Hell, jonka lopussa Saatana pääsisi pakoon, jotta saataisiin aikaan vielä The Passion of the Christ IV: Jesus vs. Satan. Josta vielä maistiainen:
SATAN: God never told you what happened to your father, did he?
JESUS: He told me enough! He told me that he is my father!
SATAN: No. I am your father.

The Wicker Man (2006)

http://www.imdb.com/title/tt0450345/
Kauhu, peukalo maapallon sisuksiin asti

Vapise, Uwe Boll! Käännähdä vielä kerran haudassasi, Ed Wood! Teidät on lyöty sellaisella marginaalilla, ettei se ole ihmisjärjellä edes ymmärrettävissä! The Hills Have Eyes ja Dawn of the Dead ovat loistavia esimerkkejä onnistuneista (kauhu)remakeista. Arvatkaas mistä tämä on esimerkki?

Tähän olisikin syytä päättää selostus, mutta kun otin jo taikajuomaa niin oli pakko kirjoittaa. Itse asiassa, olin vasta aloittamassa pohjien oton kun tuota katselin, ja oli pakko alkaa ottamaan. Oletan seuraavassa, että kukaan ei koskaan haluakaan katsoa tätä tekelettä, eli spoilaan. Oletan myös, että alkuperäisen version ovat nähneet ne, ketä kiinnostaa, eli joudun spoilaamaan senkin.

Alkuperäinen The Wicker Man on vilahtanut silmieni edestä kerran telkusta katsottaessa. Silloin mieleen jäi omituinen ilmapiiri (jota talvella kuvatut keskikesää esittävät otokset vain vahvistivat), synkkä pohjavire, sekä Christopher Leen maaninen roolityö kulttijohtajana. Tästä remakesta jää mieleen lähinnä Hollywood-ylisentimentaalisuus ja Nic Cagen haahuilu (ilmeisesti ne pillerit, joita hänen roolihahmonsa vetää, olivatkin aitoja), sekä muitten näyttelijöiden osalta joko vuorosanojen lukeminen paperista tai tolkuton ylinäyttely. Vertailua harrastaakseni, Ellen Burstynin SummerIsle (sic) toi jotenkin kummasti mieleen Jeremy Ironsin “suorituksen” Dungeons & Dragonsissa. Pääpahiksen vaihtuminen naispuoliseksi on sinällään yhdentekevä detalji, koska koko muu elokuva siinä ympärillä imee galaksin ytimessä olevaa mustaa aukkoakin massiivisemmin.

Muistinko sanoa, että elokuvan juonessa ei ole mitään järkeä, se on sisäisesti ristiriitainen, klaffivirheitä on enemmän kuin jaksaa laskea ja tapahtumissa ei ole enää yhtään mitään järjen häivääkään edes Hollywood-mittapuulla? Loistava esimerkki on se, että päähenkilökin on valittu ilmeisesti uhriksi viitisen vuotta ennen katovuosia, ja hänen päätymisensä kultin maillekin olisi ollut äärimmäisen epätodennäköistä. Sitä paitsi, saarellahan on yhteisön sisälläkin sopivia uhreja (=tulevien kulttilaisnaisten isiä), joita kukaan ulkopuolinen ei jäisi kaipaamaan? Originaalissa oli edes se pointti, että vapaasti irstailevassa yhteisössä ei ollut neitsyttä, jota uhraukseen tarvittiin, joten sellainen piti hankkia ulkopuolelta (sukupuolella ei ollut niin väliä).

Tietysti alkuteoksen eurooppalainen irstaus on pitänyt karsia PG-13 -ikärajaan sopivaksi. Tervemenoa pakanallis-uskonnollis-seksuaaliset häröilyt ja kristillinen syyllisyys ja synnintunto, ja tervetuloa Hobittilaan! Odotin innolla, milloin joku olisi sanonut edes sen yhden kerran “FUCK” (joka kohottaa ikärajan PG-13:een, kahdestahan pamahtaisi jo R), mutta keskittyminen herpaantui. Kenties se johtui karhupuvusta.

Yllättäen raina sentään näyttää loppuvan alkuteokselle kohtalaisen uskollisesti (ennen kuin totuus valkenee katsojalle), mitä nyt loppukohtauksesta on karsittu sananvaihto, joka teki originaalin lopusta oikealla lailla masentavan ja tuhoa enteilevän: Summerisle on väistämättä itse piakkoin vuorossa, koska tämä uhraus (tai mikään muukaan) ei kuitenkaan toimi. Tilalla on vuosisadan epäuskottavin Tarzan-huuto, joka alkaa jo ennen kuin liekit ovat lähelläkään.

Ja sitten se kärpänen hevosenläjän päällä: elokuvaa ei ole edes osattu lopettaa uhrijuhlaan, vaan seuraa kaavaslasherille tyypillinen kliseinen “ZOMFG SIX MONTHS LATUR!!!!111ONE!!!!” jolla yritetään ilmeisesti avata pää lukemattomille suoraan videolle päätyviin jatko-osiin. Jotenkin tämä loppukin (niin kuin koko elokuva) olisi toiminut paremmin, jos Cagen hahmo olisikin uhrijuhlassa lahdannut koko kultin (tai ainakin melkein), ja sitten kun olisimme luulleet pahiksien kuolleen, niin sitten olisikin tullut tämä lopetus. Tai jopa Shölömölömäinen “se olikin vain unta” olisi toiminut.

Jos odotuksena oli edes se vakio 1-2 tähden remake-kura, niin pettyy pahasti.

NO NO NOT THE BEES!!!!

—

Skynetin lähettämä terminaattori tulevaisuudesta pyysi kertomaan, että YouTubesta löytyy vuonna 2010 enemmän Uhrijuhlaa kuin sielu sietää. Noilla pääsee alkuun:

Dungeons & Dragons (2000)

http://www.imdb.com/title/tt0190374/
Fantasiasekoilu, taikapeukalo alas

Näin sitä muisti pettää. Ei tämä ollutkaan yhtään niin paska kuin muistin.

Se olikin jotain vielä äärettömän paljon paskempaa. Jos viiden minuutin kuluttua elokuvan alusta alkaa kaivata Böllverseen, niin se ei voi olla hyvä merkki. Ei voi käsittää, mitä aineita tekijätiimi ja näyttelijät ovat vetäneet, ja samaten ne tuotantoyhtiön jehut jotka tämän ikinä päästivät teatterilevitykseen asti, oletettavasti samaa ”taikapölyä” jota elokuvassa kovasti heitellään. Näyttelijätyö, käsikirjoitus, efektit, lavastus, musiikki (jota on noin viiden sekunnin luuppi, jota kelataan koko ajan), ihan kaikki laskettelee alleen. Jeremy Ironsin väännellessä naamaansa hassusti noin sadannen kerran aloin miettiä, että katsoja ei enää kuulu elokuvan kohderyhmään, jos osaa lukea tekstitystä. Ja siihen hassuun mustaan mieheen verrattuna Jar Jar Binks on hillitty ja hienovarainen.

Kokonaan oma lukunsa on totaalisen WTF? loppu. No ilmankos oli WTF, kun alkuperäinen lopetus oli leikattu pois. Nythän päähenkilöt vain muuttuvat elokuvan lopussa ihmeellisiksi valopalloiksi jotka zingahtavat pois ruudusta. Alkuperäisessä lopussa olisikin ollut tämän jälkeen fade-in pelipöytään, jonka ääressä olisivat istuneet päähenkilöiden näköiset pelaajat, eli siis viiden pennin shölömölö-imitaatio “ZOMFG SE EI OLLUTKAAN TOTTA!!1122”. Jostain syystä tämä pudotettiin pois, ja tilalle ehdittiin jo filmatakin Warssia rippaava palkintojenjakoseremonia. Kun tajuttiin, että se olisi ollut liian laadukas tähän tekeleeseen, niin sekin leikattiin pois ja jätettiin vain poistettujen kohtausten joukkoon.

Niin, ja mitäköhän tällä tursakkeella oikein edes on tekemistä Dungeons & Dragonsin kanssa? Hahmoluokkien namedroppailua ja yhtä (fluffin vastaisesti käytettyä) beholderia lukuunottamatta mikään ei muistuttanut siitä, ellei läjää geneerisiä fantasiakliseitä lasketa (haltiasamoojattaren G-kuppista tissihaarniskaa unohtamatta), ja magiakin toimii kovin eri lailla kuin Forgotten Realmsissa/Krynnissä/Greyhawkissa/jne.

No, Nnirvi tiivistikin elokuvan silloin joskus kaikenkattavasti (pyydän anteeksi jos sitaattini on epätarkka): “kuin autokolari, hirveää katsottavaa, mutta poispäinkään ei malta katsoa, koska silloin saattaisi jäädä näkemättä jotain”.

BloodRayne (2005)

http://www.imdb.com/title/tt0383222/
Pelisekoilu, freudilainen peukalo ylös

Uwe Bollin paras elokuva tähän mennessä. (Ainakin siinä on eniten paljasta pintaa tähänastisista.)

Hupaisasti elokuvan juoni tuntuu ihan kuin videopeliltä, Raynen pitää kerätä taikaesineitä nitistääkseen päpahiksen ja siinä sivussa niitata muutama tasonloppuhirviö. Tämä kuitenkin tarkoittaa, että juoni on viimeinkin sisäisesti koherentti tai edes jotensakin järkeenkäypä, mikä on Boll-elokuvalta jo lähes käsittämättömän paljon (ilkeämielisempi huomauttaisi, että alkuperäiskäsikirjoitus oli sentään Guinevere Turnerin, eikä Bollin omia kynäilyjä).

Suurin osa näyttelijöistä tosin esiintyy B-elokuvatyyliin (joko tietoisesti tai silkkaa vaivaantuneisuuttaan), ja Meat Loafin vierailu irstaana vampyyriruhtinaana on jo silkkaa Batman-tason campiä. Ei sikäli, että (lähes) suoraan videolle päätyneissä äksöntuotannoissa muutenkaan Oscar-tason näyttelyä edes odottaisi, vaikka Oscar-palkittuja näyttelijöitä (mitä lienee Ben Kingsley sitten roolityöstään ajatellutkaan) käytettäisiinkin. Uskottavimmasta päästä on Michelle Rodriguezin “näyttelemä” (kaikista muista elokuvistaankin tuttu) kovismimmin rooli, ja kumma kyllä, ilmiselvästi elokuvan vakavasti ottanut Kristanna Loken saa puristettua tunnetta irti roolistaan. Näyttelijöistä jokainen muuten puhuu omalla aksentillaan – en minä nyt romaniaa sentään odottanut kuulevani, mutta olisi nyt edes koetettu puhua mahdollisimman neutraalia englantia kun murteet eivät rooliin kuitenkaan kuulu.

Efektipuolella gorea riittää ilahduttavan paljon, sen sijaan Ritari Ässä -tyyliset filminnopeutukset vähän häiritsivät. Ajankuvaa nyt on turha vaatia, nähtävästi 1700-luvun Romaniassa oli napapaita ja lantiohousut sangen yleinen vaate. Mikä tietysti takaa kivat näkymät – etenkin kun merkittävä osa elokuvasta kuluu siihen, että zoomataan päähenkilön nahka-asun avoimeen kaula-aukkoon, jossa roikkuu provosoivasti muotoiltu krusifiksi.

Hauskaa mätkintäviihdettä mallasjuomien kera äijäporukalla seurattuna., edellä mainituin varauksin.